seksimökki

Onko bottomkateus sana? No, nyt se voi olla.

Minä en seurustele, se on tullut hyvin selväksi. En myöskään juuri harrasta seksiä, sekin on tullut hyvin selväksi varmasti. Kinkyilyäkin pääsen harjoittamaan yhtä harvoin, joten kun tilaisuus tulee, minä tarraudun jokaiseen muruseen, mitä saankaan on se sitten neuloja tai sitomista tai korsetissa ja sukkanauhoissa oleskelua. Kun sitten tuli mahdollisuus päästä viettämään pienen tutun porukan kanssa aikaa yhdessä ja päästä toteuttamaan kinkyilyä, luonnollisesti pelkoni kasvoivat päässäni jännittää-niin-että-kohta-perun-kaiken -tasolle:

Entä jos jään yksin?

Entä jos kukaan ei edes puhu minulle?

Entä jos mokaan, saan tilaisuuden ja sitten teen jotain kammottavalla tavalla väärin?

Päätin, etten odota mitään. Ja silti kuitenkin odotin, sillä tilaisuus oli ainutlaatuinen monella tapaa, olin viimeinkin, vuosien jälkeen, päässyt jonkinlaiseen "piiriin" sisälle, minulle oli avautunut ovi, jonka takana tapahtui kaikenlaista, mistä kuulee vain suusta suuhun, ei yleisillä kinkyfoorumeilla. Joku tuntee jonkun, se joku päätetään kutsua mukaan. Nyt minä viimein olin se joku.

En edes osannut pelätä sitä, että joutuisin jonkinlaiseen "kilpailuasemaan" muiden masokistien tai bottomeiden kanssa, sellaista ei ollut koskaan käynyt minulle, sillä en ollut ollut aiemmin yhtä suuressa joukossa ihmisiä. Kun me sitten kokoonnuimme yhteen ja ihmiset alkoivat etsiä toisistaan yhteisiä kiinnostuksenkohteita, minä huomasin, että jättäydyn taas sivuun, etten saa pyydettyä mitään, että pelkään niin paljon torjutuksi tulemista tai sitä, että kanssani tehdään vain "säälistä", että muut bottomit ovat minua paljon kiinnostavampia/viehättävämpiä/kokeneempia. Menin lukkoon. Olin aiemmin puhunut erään toisen bottomin kanssa ujoudesta ja yksinäisyydestä ja samaistunut moniin häneen kokemiinsa asioihin, mutta kun sitten näimme livenä ja olimme juuri sellaisessa pelottavassa tilanteessa, jossa yksinelävät (seksi)juhlissa ovat, hän ei vaikuttanutkaan enää yhtään samallalailla epävarmalta kuin oli puhunut ja jota minä olin edelleen. 

Tunsin itseni huijatuksi.

Hän oli ensinnäkin kaunis, paljon kauniimpi kuin minä, upea Lumikki, kun taas minä muistutin enemmänkin Jörö-Jukkaa. Hän nauroi paljon ja teki itsestään helposti lähestyttävän, minä taas ahdistuin ja vetäydyin kuoreeni ja katselin ristiriitaisin tuntein, miten hän sai juuri sitä mitä minä olin tullut hakemaan, huomiota topeilta ja sadisteilta, kokemuksia, kosketuksia, mustelmia, seksiä, orgasmeja. Minä tunsin, ettei minusta ollut kiinnostunut kukaan, en ollut yhtä mielenkiintoinen kuin Lumikki, jolle sai tehdä niin paljon enemmän asioita kuin minulle, joka en vain pystynyt samaan. Samalla olin myös ihaileva ja iloinen, että hän sai niin paljon korjaavia kokemuksia, sillä asiat, joista hän ennen oli puhunut, olivat rankkoja, samanlaisia kokemuksia vuosien yksinolosta kuin mitä minulla. Mutta minun oli enää vaikea yhdistää enää häntä ja sitä samaistuttavaa ihmistä toisiinsa, sillä nyt edessäni oli joku aivan muu, itsevarma, onnellinen, upea satuhahmo jostakin Kaukaisesta Kaukaisesta Maasta. Ehkä se sitten oli rooli, jonka hän veti Oscar-tasoisesti. Tunsin myös kateutta, huonommuutta.

Itse seksimökkiviikonloppu meni kuitenkin hyvin, lopulta. Oli palju, oli sauna, oli järvi ja oli metsä, sisällä mökissä seksiin ja seksuaalisuuteen avoimesti suhtautuvia, lämpimiä ihmisiä. Minäkin pääsin loppuviimein Nuorikon kanssa pussailemaan, kertomatta hänelle, että kyseessä olivat ensimmäiset suudelmat koko korona-aikana ja ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun minuun koskettiin ja minua pidettiin hyvänä. Makasin silmät kiinni, hieman etäällä ruumiistani, sillä liiallinen paikalla oleminen olisi varmasti avannut itkuvirren sisälläni ja olisin päätynyt nyyhkimään Nuorikon olkaa vasten. Hän asetteli lantioilleen sträppärin ja me päädyimme syrjäisempään huoneeseen koskettelemaan, nauramaan - ja lopulta panemaan.

Se oli ensimmäinen kerta, kun minun sisälleni työnnettiin muuta kuin sormia. Ja se oli ensimmäinen kerta, kun minä panin jotakuta strap-onilla (yllättävän teknistä). Varsinainen intohimo puuttui, keskityin vain liikuttelemaan lantiotani edestakaisin, pohtimaan, miltä minusta tuntui, tuntuiko miltään, miten merkillistä olikin, ettei tämä ollut niin ihmeellistä kuin mistä olin haaveillut. Pidin eniten siitä, kun Nuorikko kipusi minun ylleni, painoi käteni patjaa vasten ja ratsasti päälläni. Meistä kumpikaan ei tullut. Olisin toivonut, että hän olisi vielä lopuksi pannut minua takaapäin, mutta en kehdannut pyytää ja hänkin oli mieluummin pantavana, niin kuin kaikki naiset, joiden kanssa minulla joskus on, ja siksi seksielämäni on niin epätyydyttävää. Miksihän minä vedän puoleeni vain bottomeja?

Seksimökki kaikista epävarmuuksistani ja täyttämättömistä (mutta myös täytetyistä) odotuksistani huolimatta herätti minut kuitenkin jälleen jostakin kotelovaiheen horroksesta, jossa kehoni ja mieleni oli ollut. Olen alkanut haluta taas, olen alkanut tuntea nälkää. Olen alkanut katsella ihmisiä ja tilanteita niin, että ne voivat olla minullekin mahdollisia, minun on mahdollista saada hyvää seksiä, sessioita, nautintoa.

Se ajatus ohjaa minua tänä vuonna. Halu.

hallan jälkeen

Halla on Halla, koska hän ilmestyy elämääni (tai näytölleni) yhtenä aamuna kuukausia kestäneen sadekauden jälkeen ja on ensimmäinen merkki kääntyvästä vuodenajasta, uudesta elämänvaiheesta.

Hallaan minä liitän niin paljon kuolemaa, että se ei anna hänestä kovin kaunista kuvaa eikä sovi hänen persoonaansa oikeastaan lainkaan - hän ei pukeudu vain mustiin, ei edusta mitään alakulttuuria, ei muistuta hautausurakoitsijaa eikä ole edes milläänlailla kinky. Sitä minä tosin en tiedä, sillä koska tapaamme Tinderissä ja profiilissani on selkeä maininta kiinnostuksen kohteistani (muutenkin kuin epämääräiset salamyhkäiset "vanilja ei maistu" tai ⛓️- ja 🖤 -emojikoodit), oletan hänenkin liikkuvan samoissa vesissä. Mainitsen jo ennen ensimmäisiä treffejä bileet, joissa olen ollut enkä piilottele asiaa ja hän suhtautuu asiaan avoimen kiinnostuneesti, muutamaa viikkoa myöhemmin vien hänet ensimmäiseen kinkymiittiinkin. Hallassa minussa kuitenkin kuolee kaikki entinen, olen aidompi kuin koskaan missään aiemmassa suhteessa, paljastan epävarmuuteni, sanon mitä ajattelen, kerron mitä haluan.

Samalla kun tapailen Hallaa, alan käydä läpi tunteitani Aliisaan ja Skeptikkoon ja kaikkiin niihin entisiin, jotka ovat tulleet ja menneet ja jättäneet jälkensä. Skeptikon kanssa minä opin, että voidakseen rakastaa, on oltava valmis olemaan haavoittuva ja Aliisan kanssa minä opin, että brutaali rehellisyys on ainut keino saada haluamansa. Sovellan oppimaani Hallaan ja hän palauttaa saman rehellisyyden minulle, hän on valmis nolostelemaan minun kanssani, kun mutkikkaat koreografiat sohvalta sängylle eivät suju kuin elokuvissa, kosketus on hapuilevaa eikä yhteistä rytmiä löydy. Tallomme varpaita ja nauramme, ja se saa minut tuntemaan, että tämä on nyt vakavaa.

Ehkä Halla on se, jota minä olen odottanut?

Ja niin se käy. Pääni täyttyy haavekuvista ja tulevaisuudesta, joka on täynnä sormia sormien lomassa, huulia toisen niskassa, vanhempien tapaamisia ja ystävien kanssa vietettyjä iltoja, joissa "minä" onkin äkkiä "me" (ällöttävää! ei! vapaat itsenäiset vahvat naiset, teihin minä samaistun!), joissa vannotaan "tahdon", aina ja ikuisesti, ja joissa vatsamme pyöristyvät ja jääkaapin ovet tapetoidaan ultaäänikuvilla.

Sitä kestää kolme kuukautta ja kun ne sulkevat Uudenmaan rajat koronaviruksen vuoksi, Halla ilmoittaa, ettei tahdokaan. Se käy niin veitsellä leikaten, etten voi heti uskoa sitä, tuijotan ja tuijotan ja jossain mieleni perukoilla mietin, miten voi olla ihmisiä, jotka harrastavat toisen kanssa vielä edellisiltana seksiä ja sitten ilmoittavat aamulla, että eivät tahdo sen enää jatkuvan. Millaiset ihmiset jättävät toisen vieraassa kaupungissa ja pistävät harhailemaan kaupungin läpi juna-asemalle ja hyppäämään ensimmäiseen edes hitusen oikeaan suuntaan lähtevään junaan, "nyt äkkiä helvettiin täältä", matkustamaan tunteja ja itkemään vaunuosaston nurkassa, kun ohikävelevät ihmiset jäävät hävyttömästi tuijottamaan? Minä en koskaan tekisi niin. En kutsuisi toista viikonlopuksi luokseni, antaisi nuolla pilluani ja ilmoittaisi aamulla, että on jo miettinyt kauan, ettei tämä toimikaan ja haluaako hän, että katson junat valmiiksi. Pyydän, älkää jättäkö ketään niin, että hänen täytyy matkustaa yksin tuntikausia kotiin. Olkaa reiluja, tehkää bänät niin, että te olette se, joka matkustaa ja toinen saa rauhassa hautautua kodissaan peittovuoren alle itkemään. Tämä on brutaalia. Ja vieläbrutaalimmaksi se muuttuu, kun junassa huomaan hänen juuri päivittäneen Tinder-profiiliaan. Poistan hänet paniikissa mätseistäni, mutta kolme viikkoa sitten sinä tunnustit olevasi ihastunut minuun, ja seuraavat viikot odotan viestiä, jossa sanottaisiin kaiken olevan hirvittävää erehdystä ja minut halutaan sittenkin.

Suomeen julistetaan poikkeustila ja minä toivotan koko Covid-19 -paskan avosylin vastaan, sillä vain maailmanlaajuinen pandemia on hyvä syy sanoa toistuvasti kaikille "ei" ja jäädä kotiin ensin viikoksi, sitten kuukausiksi. En tee mitään. Paitsi mietin vaihteeksi, mitä kaikkea minussa onkaan vikana. Itken Veljen sohvalla, että vanhoilla luokkalaisillani on kaikilla jo perheet ja minua ei rakasta kukaan, en saa mitään suhdetta toimimaan muutamaa kuukautta enempää, en ole kenellekään mitään, en kenenkään prioriteetti. Ystävyyteni Teijan kanssa on vuosia ollut kuin kipeä, jatkuvasti heiluva ja irtoamassa oleva hammas ja niin siinä käy, että lopulta suhteemme saa luonnollisen lopun, kun minä en jaksa enää keksiä syitä, millä ylläpitää jokseenkin yksipuolista kuuntelijan roolia. Itken sitäkin. Viikko Hallan jälkeen raahaudun aurinkolasit silmilläni vaikka on talvi Jaanan luo kissavahdiksi ja kuuntelen, kuinka hän hermoilee uuden miesystävänsä kanssa lähdöstä romanttiselle getawaylle ja sisälleni kertyy niin paljon katkeruutta, etten pidä enää itsekään itsestäni. Ei ole seksibileitä, ei mitään, millä harhauttaa ajatuksensa, nauttia yksinolon hyvistä puolista, ei syitä leikata tukkaa lyhyeksi ja vetää nahkahametta ylle. On vain loputtoman pitkiä yksiössä vietettyjä päiviä, joissa jokainen parisuhteessa/suhteissa elävä on vihollinen, joka ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun ei saa mitään kosketusta, ei edes halauksia. Ei sillä, että seuraelämäni olisi koskaan ollut erityisen aktiivista, mutta nyt minua suorastaan kartellaan kahden metrin päästä: mitä sellainenkin tekee ihmismielelle? Jokainen on potentiaalinen koronariski, kuppikunnat pienenevät ja sulkeutuvat ja minä jään jatkuvasti ilman tuolia tässä tuolileikissä, en löydä paria. En mahdu kenenkään sisäpiiriin tai koronakuplaan. 

Mietin vakavissani tulevaisuutta ja sitä, että tätäkö se tulee olemaan. Herään yksin, teen yksin ruokaa, harrastan yksin, iloitsen yksin, suren yksin, teen kaikki elämääni koskevat päätökset - yksin. Tiedän, että maassamme on yksinäisiä, jotka ovat eläneet ikuista koronaa jo vuosia, vuosikymmeniä, vanhuksia yksinäisissä asunnoissaan, opiskelijoita, jotka odottivat paikkakunnan vaihtamisen tuovan muutoksen tuulet, mutta jotka huomasivatkin, että on helvetin raskasta rakentaa tyhjästä tyhjän päälle. Silti minun yksinäisyyteni on minun, surutyöni on minun surutyötäni, surua elämästä, joka ei koskaan ollutkaan minun.

En siis ole nähnyt mitään mieltä kirjoittaa, sillä kirjoitettavaa ei ole. Olen toisinaan pohtinut, pitäisikö minun hanakammin etsiä sessioseuraa, jossa minä dominoin, sillä päässäni on useita erilaisia kiinnostavia skenaarioita, mutta en tiedä, onko halu oikeaa halua vai epätoivoisen tyytymistä: jos minä en saa selkääni, ehkä voisin antaa sitä jollekulle? Dominoiville naisille on aina kysyntää, eikö? En tiedä. Pelkään, että kaipuuni kasvaa vain entisestään, jos alan tehdä jotakin, jota toivoisin oikeastaan itselleni tehtävän.

Jos on naisista kiinnostunut nainen, kinky, alistuva, haluaa monogaamisen suhteen ja on sosiaalisesti kömpelö ja introvertti luonne, onko edes mahdollista saada parisuhdetta, jossa ei joudu tyytymään tai olemaan toiselle se, johon on tyydytty?

ensimmäiset seksibileet

[Teksti on kirjoitettu ennen koronapandemian alkua vuonna 2020]

 

Eyes Wide Shut. Orgiat. Bakkanaalit. Jumaluuden tavoittelua.

Minä korjaan sieluni säröjä lähtemällä seksibileisiin. Teen sen vain huomionhalusta, pelkästä toivosta siitä, että minua kosketettaisiin ja minä saisin koskettaa. Vaikka kertoessani siitä Teijalle alan jälleen kerran naurettavasti vähättelemään koko juttua:

Ei, ku mä meen sinne vaan katteleen.

Ei ku vähän jotain shibaria ois ehkä kiva päästä kokeilemaan.

Siis mä nään siellä nettituttuja, haluun jutella niille livenäkin joskus.

Pyh ja pah. Mielessäni minä olen jo elänyt sata fantasiaa siellä täällä kulkevista huulista, kynsistä pureutumassa ihooni, orgasmeista, jotka tukahtuvat toisen naisen ihoa vasten ja aivan sairaimmissa päiväunissani minä löydän sieltä jonkun samanhenkisen kuin minä, tai edes jonkun, joka haluaa minua myös toisen, kolmannen kerran.

Kenties hieman tavallisesta poikkeavampi Tuhkimo-satu. Olen valmis tekemään kaikkeni, että saan lasikengät jalkaani ja koen jotakin taianomaista.

Valmistaudun tapani mukaan tuntikausia. Pesen, kuorin, sheivaan, rasvaan ja voitelen kehoani kuin hääyötään odottava morsian. Viilaan, lakkaan, nypin ja kiharran. Valkoisen sijasta puen päälle tietysti mustaa ohutta pitsiä ja toivon, että peilikuvan eteerinen ilmestys ei katoaisi iltaan mennessä ja sieltä ei tuijottaisi minua sen sijaan hikinen, tahmeasti meikattu akka liian piukassa korseletissa ja lyttään astutuissa kirpparikorkokengissä.

Rakennus itsessään ei kerro ulkopuolelle, että sisällä harrastettaisiin haureutta kaikin mahdollisin tavoin. Se on ruma betoninen kenkälaatikko, jonka nähdessämme vaihdamme Kirsin kanssa epävarman katseen: Onks se toi?

Ulkopuolella hortoilee pari orvon näköistä kulkijaa, joista yhden sateenkaarilaukku loistaa hämärässä kaiken harmauden keskellä. Me seuraamme sateenkaarta, sen päässä on ovi ja me astumme sisään, ensimmäisenä minua on vastassa Tissit ja muistan ensimmäiset kinkybileeni joskus kauan sitten. Tällä kertaa katson Tissejä luontevasti silmiin, hymyilen lämpimästi ja tunnen heti olevani oikeassa paikassa.

Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä klo 16.58 iskee ensimmäinen häpeäflashback: minä nain itseäni ehkä kymmenen vuotta vanhempaa naista sormillani keskellä huonetta, jonka laitamilla kuka tahansa saattaa katsella meitä, enkä välitä paskaakaan. Muistan vaaleanruskeat silmät, jotka katsovat minuun melkeinpä rakastuneesti, pupillit laajenneina (ota minut, omista minut, näytä mitä naisten välinen nautinto voi olla), muistan mustan pitsibodyn ja siihen kiinnitetyn lapun: olen Ensikertalainen. Minä täytän roolini tulisena lesborakastajattarena hyvin, vaikka itse sen sanonkin. Ensimmäistä kertaa minua ei vaivaa olla se, joka vie asioita eteenpäin. Nyt minä olen itse valinnut osani ja nautin olla hänelle Se Nainen, ensimmäinen kokemus, hän, josta ehkä kerrotaan seuraavana päivänä kumppanille. Tämä on yhtä paljon minun fantasiaani kuin naisen, joka voihkii allani ja saa lopulta orgasmin, kaksi, kolme, minun sormieni ympärillä. Taianomaista. Joka ikinen kerta.

Silti muistikuva muuttuu. Bileissä minulla on ollut kivaa, nukuttu yö taas vääntää kokemuksen joksikin inhottavaksi, jolla on ehkä Aliisan ääni. Millainen tasapainoton kakara käsittelee päättynyttä suhdetta irstailemalla? Yritänkö minä todistaa jollekin näkymättömälle yleisölle jotakin? Eikö ole säälittävää tuntea tällaista ylpeyttä siitä, että joku haluaa minua, haluaa suudella minun huuliani, haluaa minut sisäänsä?

Vieressäni kymmenen sentin päässä minusta harrastetaan seksiä, enkä minä ole moksiskaan. Täällä saa katsoa. Silti minä huomaan jatkuvasti vain nopeasti skimmailevani alastomia vartaloita ja punastuvani, jos katsekontakti kestää kahta sekuntia kauempaa. Kieputan juuttiköyttä nilkkani ympärille ja juttelen vieressäni istuvan Kirsin ystävän kanssa opinnoistani. Selkäni takana joku saa orgasmin, ja minua hymyilyttää jatkuvasti. En haluaisi olla missään muualla.

Kun tulee minun vuoroni, annan naisen viedä kätensä epävarmasti stringieni reunalle ja etsiä hetken hapuillen klitoristani. Sitä ei tunnu löytyvän ja nainen kuiskaakin minulle, ettei tiedä mitä on tekemässä. Tunnustelen hetken omia tunteitani: en ollut odottanut, että tekisin täällä mitään tällaista. Tämä ylittää jo odotukseni, tämä on tarpeeksi. Sanon sen Ensikertalaiselle ja hän selvästi rentoutuu.

"Missä sut voi nähdä taas?"

Mietin sitäkin muutaman sekunnin: tämä on on tarpeeksi. Sen sanon pehmeämmin, kevyesti ("Ehkä seuraavissa bileissä") ja Ensikertalainen nyökkää. Näen hänen vilkaisevan rannekelloaan, "Voi kauhea, kello on jo tasan, mun mies on jo varmasti alhaalla odottamassa", ja minä nauran ja annan hänelle synninpäästön lähteä takaisin elämäänsä. Venyttelen nautinnollisesti patjalla ja katselen kattoon omahyväisesti virnistellen. Minä tein sen. Olen Maailman nainen, minä tulen, näen, saan ja otan. Kuvittelen kaikkien katsovan minua ja nousen ylös niin kuin en olisikaan, keräilen lattialle riisutut koruni ja haukottelen hieman, paistattelen onnistumisen lämmössä, en ajattele Aliisaa - kuin ehkä aivan pikkuisen, sillä tavalla häijysti ja riemukkaasti, jota en ikinä tunnustaisi kenellekään ääneen ja fantasioin hänen olevan kateellinen minusta, jos tietäisi. Bileet ovat siltä osaltani siinä, on helppo lopettaa, kun on huipulla ja matkalla takaisin kotiin katson kaikkia vastaantulevia itsevarmasti silmiin: Minä olin hetki sitten Seksibileissä.

Kokemus on siis kaikin puolin hyvä. Miksi seuraavana päivänä alan tuntea häpeää? En usko kenenkään tosissaan katsoneen minua, ainakaan kovin pitkään, sillä katseltavaa oli niin paljon muutenkin. Silti mietin, miltä olen näyttänyt. Miten minä nyt sillä tavalla, aivan näkyvällä paikalla? Seksinhän pitäisi olla yksityistä, se ajatus on taottu niin syvälle päähäni, että jopa seksibileissä, jossa ajatus ja mahdollisuus seksin harrastamiseen on itsetarkoitus, jokin minussa sotii sitä vastaan. Vietän seuraavat kuluvat päivät vuoroin euforisessa ja itsetyytyväisessä hykertelykuplassa, vuoroin ahdistuen siitä, että näytinkin vain typerältä, ja lopulta koko kokemuksesta tulee neutraali, jotain, jota odottaa jatkossakin. Minusta tulee hieman ahnas, seuraavalla kerralla haluan lisää, haluan julkisesti piiskaa ja tulla naiduksi sträppärillä seinää vasten, haluan löytää Viettelijän lisäksi myös muita minuja, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan.

kipupisteitä, hapuilua pimeässä

Neula rikkoo ihoni pinnan kevyesti, vaivattomasti. Mieleeni ui muisto kymmenen vuoden takaa, kun puukonterä lävistää vasemman reiteni niin kuin veitsi voin, ja tunnen hetken samaa järkytystä siitä, miten helposti se käy. Minä en ole särkymätön enkä kuolematon. Minä olen pehmeää kudosta ja ohutta solukkoa, väriseviä hermopäätteitä. 

Katson lumoutuneena, kun toinen 0,7mm neula uppoaa minuun, tulee lyhyen matkan päästä uudestaan pintaan, uppoaa ja palaa vielä kerran pintaan. 

Siinä se on. Minä tuskin tunsin sitä.

0,8:sta minä löydän kolmesti rakkauden, 1mm saa minut nauramaan korkealta ja hermostuneesti, 1,2 mm saa minut jo irvistämään, ja siihen me lopetamme. 

Kun neulat nypitään irti ja veri alkaa valua, mietin vain, että haluan lisää: seuraavaksi haluan kuvion, enkelinsiivet selkääni ja reisiini harakanvarpaita kulkemaan.

Seuraavien päivien aikana sivelen syntyneen mustelman reunoja sormillani ja näen unia silmät auki. Selailen netistä lääkärintakkeja ja neulapaketteja, mustia ja vaaleanpunaisia nitriilikäsineitä.

Kerron kaikesta myöhemmin Aliisalle ja se toteaa, että kunhan et nyt liikaa innostu.

- - -

Kevään korvalla me olemme taas "juttu", Aliisa ja minä. Tiedän, tiedän. Toisinaan löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimästä, kuinka monta kertaa ajattelin vielä ottaa turpaani: minä olen vannonut, että ei enää koskaan ja hokenut mantrana, ettei siitä ikinä tulisi oikeasti mitään, ja silti... Silti me olemme taas tässä, taas kaksi vuotta sen jälkeen kun viimeksi vannottiin. Kaikki tuntuu sitä paitsi aivan liian aikaiselta, minä parantelen itseäni yhä Skeptikon aiheuttamasta tunnemyrskystä enkä ole ajatellut deittailevani vielä hetkeen ketään. Mutta kun Aliisa yhtenä päivänä kertoo kädet täristen, miten minä olen aina ollut hänen mielessään, miten hän on katunut ja miten kaikki on minun kanssani niin hauskaa, mitä siihen voi sanoa? Sehän on niin kaunis tarinakin, se sellainen, jossa me päädymme kuitenkin kaikkien vaikeuksien kautta yhteen, kun kumpikin on saanut hetken kasvaa rauhassa.

Kesä kuluu omalla painollaan, minä jatkan kinkybileissä käymistä, opettelen solmimaan solmuja ja poltan iltaisin kieli keskellä kämmentä omista shibariköysistäni karvoja pois. Me emme harrasta seksiä, varsinaisesti. Minä en halua... painostaa. Kerään muutaman lisäkilon ja tunnen oloni epähaluttavaksi, kirjoitan lopputyötäni ja kuuntelen loputtomasti parisuhdepodcasteja, seksipodcasteja ja oppaita hyvän suhteen rakentamiseen, hampaat irvessä ja otsasuoni sykkien: minähän panen tämän onnistumaan, tällä kertaa se ei ole ainakaan yrityksen puutteesta kiinni. Puren kieltäni, etten aja Aliisaa nurkkaan kysymyksineni, jotka alkavat kuulostaa omassa päässänikin ikävän syyttäviltä: Oletko sä aseksuaali? Aromantikko? Tykkäätkö edes naisista? Olenko mä sittenkin taas vain kokeilu? Mikä sua pelottaa? Miten korkea sun libido on? Miksi sä edes halusit olla mun kanssa, jos et sitten ole? Pelotanko mä sua?

Aliisa on aluksi täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja jää useaan kertaan minun luokseni yöksi. Hetken aikaa iltainen rutiinimme on pimeässä hapuilla toisen sormia, käsivarsia, ja kahdesti saan hänet jopa pyörähtämään päälleni suutelemaan... Mutta hän ei osaa suudella. Se on kiusallinen fakta, jonka minä ohitan enkä jää siihen kiinni. Puren taas kieltäni (kun hän on ensin purrut minun huuliani, mitä sekin on oikein olevinaan?) ja yritän kerta toisensa jälkeen vaihtaa rytmiä hätäisestä sähläyksestä tunnustelevampaan, pehmeään tyyliin. Viimeisellä kerralla hän rauhoittuukin hetkeksi ja minä muistan heti sanoa, että pidin siitä, minä olen vähän sellainen fiilistelijä, herkkis.

Sen jälkeen vierailut salakavalasti harvenevat, hänellä on jatkuvasti muita velvotteita ja hänen on vaikea löytää täydestä kalenterista aikaa vain minulle. Viestit vähenevät, arkistuvat. Hän saattaa tiuskahtaa minulle mitä merkillisimmistä pienistä asioista ja kun kerron hänelle itselleni tärkeistä arvoista, hän mitätöi niiden merkityksen. Kun hän tulee taas yhtenä viikonloppuna luokseni ja kuuntelen ikuisesti kiertävää levysoitinta kiireestä, stressistä, perhesuhteista, rahasta, kuuroutuvasta tädistä ja vaikeasta serkusta, minä alan miettiä, etten taida rakastaa. En minä tätä tahtonut, en tahdo olla terapeutti, kaveri ja oikeiden ja väärien sanojen strapetsitaiteilija, yksi marmattaja jonon jatkona. Minä halusin olla kumppani, rakastaja, valo arjessa. En minä tätä tahtonut. En tahdo hapuilla pimeässä. Tämä ei yksinkertaisesti enää riitä minulle.

Jälkeenpäin sitä miettii, menikö kaikki sittenkin liian helposti ja annoin sen lipua sormieni lävitse niin kuin kaiken aiemmankin, mutta kun kaikki on - jälleen kerran, lopullisesti, peruttamattomasti - ohitse, päällimmäisenä minä tunnen vain helpotusta: ei enää epävarmuutta, jatkuvaa hermoilua siitä, uskaltaako koskea vai ei, ei viiltävää pettymystä siitä, kun hän sanoo, ettei hänen olonsa ole niin "fyysinen". Kuuntelen keskeyttämättä, ilme neutraalina, kun hän kertoo, ettei halua ihmisten pitävän häntä seksuaalisena ollenkaan, ettei hän ole koskaan saanut orgasmia ja että seksi tuntuu hänestä  pelkältä pakolliselta suoritteelta. Hän haluaa ystävän ja ehkä äidin lapsilleen. Seksi ja seksuaalisuus ei kuulu hänen sanastoonsa, hän ei halua puhua eikä kuulla siitä mitään.

Minä haluan kuulla olevani kaunis ja seksikäs, haluan haluta vapaasti, olla se paras ystävä ja se, jota kaivataan niin että kurkuun nousee joskus pala. Se, jota ajatellaan juuri ennen laukeamista ja se, joka halutaan nähdä uikuttavana ja tärisevänä, heikkona, hikisenä ja kauniina. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin.

Silti minä itken, kun hän lähtee, ja hartioiden asennosta minä olen näkevinäni, ettei tämä taaskaan satu häneen yhtä paljon kuin minuun. Hänen sanansa "okei, emmä tiennyt et toi on sulle niin tärkeää" jäävät kiertämään päähäni ja tunnen itseni vain kurjaksi. Kolme päivää minä suren ja annan piikkien (katkeransuloisten muistojen) tulla. Ryvetän itseni surussani, hoen hokemiseen päästyäni, ettei kukaan koskaan tule rakastamaan eikä haluamaan minua, minä olen viallinen. Minä en tule koskaan saamaan mitään, koska haluan liian paljon.

Neljäntenä päivänä kurotan kohti elämää ja tulevaisuutta laittamalla Kirsille tekstarin:

Läheks mun kaa seksibileisiin?

self-spanking

Olen hankkinut uuden lelun. Sellaisen läimyrin. Ihkaensimmäiseni.

En malta olla pitämättä näppejäni erossa siitä: ensin asettelen sen sievästi lelulaatikkooni, josta löytyvät jo g-piste dildo (musta), strapless (vaaleanpunainen), delfiinivibra (pinkki, jota en koskaan käytä), G-spot Rabbit (valkoinen, 10 eri värinää ja sitten huomaan, ettei värinä tee minulle mitään) geishakuulat (violetit, joita joskus käytin hyvin aktiiisesti ja orgasmini kohosivat hiljaisesta nau'unnasta pakko-tukahduttaa-voihkaisut-tyynyyn -asteelle). Hygieenisen tytön tavoin minulla on myös kondomeja ja mustia kertakäyttöhanskoja. Käyn välillä availemassa laatikkoa ja kehrään: oikea kinkyily-väline. Minä omistan sellaisen. Varsinainen namilaatikko. Kauheeta, miten olenkaan tuhma.

Sillä on hauska läiskiä pöydänkulmaan ohimennessään ja sitä on hauska pyöritellä kädessään kun katselee Netflixiä ja välttelee koulutehtäviä.

Kummallinen ajatus iskee päähäni kuuden aikaan illalla, tietysti silloin kun yritän muotoilla lauseita esseeseen, joka pitäisi lähettää vielä saman päivän aikana. Puuttuu vielä puoli sivua, ja minun pääni lyö tyhjää. Katse harhailee läiskään ja on taas pakko kokeilla sen purevuutta omaan pakaraan samalla kun hakee vielä yhden kupillisen teetä. Housujenkin läpi iho jää kihelmöimään pitkäksi aikaa. U:n läimyri oli pehmeämpää nahkaa, visuaalisesti kaunis ja taattua käsityötä, mutta minun lelustani irtoaa napakampi ääni, siinä on rouheutta, joka miellyttää minua kovasti. Palaan teekuppeineni sohvalle kiemurtelemaan ja tajuan olleeni koko päivän hieman kiihottunut. Seuranhakuni on lamassa, viime viikkojen orgasmit pikaisia pornonkulutushetkiä kuulokkeet korvilla ja toinen käsi housuissa. En minä sitä läimyriä nyt mihinkään tarvitse, kun ei ole ketään, joka minua sillä läimäyttelisi, joten sikäli turha hankinta... Kunnes alan miettiä, että onhan ne muutkin lelut minulla ahkerassa käytössä, vaikka straplesskin on tarkoitettu kahdenkeskeiseen kivaan. 

Self-spanking.

En ole aiemmin uhrannut asialle ajatustakaan, ainoa kosketukseni aiheeseen on Secretary-leffa, jossa Maggie Gyllenhaal yrittää hiusharjalla saada itselleen samanlaista tunnetta kuin sen kuollut kala -silmäinen miekkonen sai avokämmenellä aikaan, eikä se tietenkään saa, koska se ei ole se juttu.

Pikaisen googletuksen jälkeen löytyy pornovideoita (ihmisiä läimimässä itse itseään? Really?) ja sitten jopa tekstejä, joihin on kirjattu vinkkejä aloittelijoille. Joku on oikein uhrannut ajatukselle aikaa perustamalla ihan omat self-spanking -sivut.

Kuljetan kättäni reittä pitkin ylös ja nipistän 

... Voisinhan minä kokeilla, josko siitä läimyristä saisi jäämään jälkiäkin? Hyvähän se on tuotteet testata ensin yksinään. Ehkä voisin katsoa myös, meneekö se korsettiviritelmä vielä päälle. Vetää sukkanauhat jalkaan. Pukea kaulapannan,

Essee valmistuu pikavauhtia ja lähetän sen ajatukset jo aivan muualla. Selailen hajanaisia sivuja ja jään katselemaan vintage-kuvia hieman pidemmäksi aikaa kuin muita. Niissä on aina jotakin... Pidän tuollaisesta vanhanajan tunnelmasta, sellaisesta "nyt tyttö polvelle tai latoon pyllistämään pukin päälle" -meiningistä. Minut saisi aivan kuumaksi pelkällä paistinlastalla läimäyttelemisellä. Sitten kun rikastun, aion hankkia niitä kauniita kermanvärisiä vintage-alusvaatteita, sellaisia sukkanauhaliivejä ja kureliivihässäköitä.

Sivuilla puhutaan self-spankingistä itsensä rangaistuksena. Täytyy päättää, mistä itseään rankaisee ja kirjoittaa se vaikka ylös. Minua alkaa hieman naurattaa: tuntuu hölmöltä ryhtyä ehdoin tahdoin keksimään itse itselleen mitään suurta syytä, kun minä haluan saada sitä piiskaa. En halua dropata tunnelmaa sillä, että alan syvällisesti mietiskellä, miten paha ihminen olen taas ollut (ja "keveiden" rikkomusten pohtiminen tuntuu vain typerältä - "mieti minkä valheen kerroit viimeksi").

... Toisaalta kun tässä muutenkin virittäydytään tunnelmaan, tuntuisi mukavalta tehdä jotain pientä hyödyllistä valmistautumista eikä vain umpimähkään alkaa hakata itseään. Päätän tiskata ja siivota ne sessiovetimet ylläni ja laittaa aamuksi kaikki valmiiksi niin, että kerrankin herääminen ei olisi yhtä hyusteeristä paikasta toiseen juoksemista. Hieman rauhoittua samalla ja päästää irti arkisesta. Kuunnella musiikkia.

Vajoan päänsisäiseen fantasiaani helposti (minun on aina ollut helppo kuvitella asioita), ja kun ei enää nolostuta tarpeeksi, kuvittelen jonkun näkevän - naisen stay upeissa tiskaamassa, kynttilänvalo lepattaa ja on hiljaista. Sen katse eksyy välillä lätkään, jonka se on asettanut sivupöydälle hyvin näkösälle. Se miettii jo endorfiinivirtauksia kehonsa läpi, sitä miten iho vähitellen lämpenee, pakotusta vatsanpohjassa, jälkiä pakaroilla. On niin hämärää, että ihon pienet virheet katoavat ja korsetti vetää ryhdin suoraan. Oikealla puolella on suuri peili, josta nainen saattaa välillä tarkistaa näkymän. Miksi sitä onkaan joskus niin ankara itselleen? En minä itsekään hae toisesta ihmisestä täydellisyyttä, miksi minä loputtomasti jahtaan sitä itseltäni?

Kuivaan käteni keittiöpyyhkeeseen ja puren huultani. Mitäs sitten?

Käy kontillesi, pylly pystyyn.

Kädet selän taa, otsa kiinni lattiaan.

Sä näet, etkö näekin?

Hyvä.

Ensimmäinen lyönti havahduttaa minut transsistani - kumi pureutuu ihon läpi lihaan ja kuvittelen pienten verisuonten rikkoutuvan pinnan alla. Mustelma nousee hitaasti kuin järven pohjan lieju, levittää lonkeronsa minun takapuoleni ylle kuin hirviö, kaunis hirviö. Haen hengitykseeni rytmiä.

Mitä sä haluat?

Että löisit mua lujempaa.

Että löisin sua lujempaa?

Niin.

Kipulutkako sä olet?

Olen. Lyö mua, ole kiltti. Pane itkemään. Työnnä sun sormet mun sisään ja hiero mun klitorista samalla kun piiskaat mua. Pane mut anelemaan sitä. Työnnä dildo syvälle ja anna sen olla siellä samalla kun liukastat sormen ja työnnät sen mun perseeseen. Pane mut vinkumaan. Pane mut nuolemaan sua samalla kun mä olen täynnä, pane mut itse ratsastamaan tapin päällä. Lyö mua. Tukista mun hiuksia, vedä päätä taakse, sylkäise kasvoihin. Hymyile. Sano mua lutkaksi. Sano mua omaksesi. Sano mulle, että voisit tehdä mitä vain, ja mä pyytäisin lisää, sillä mä pidän siitä. Mä olen huora, inhottava otus, halpa. Sun ei tarvitse edes maksaa mulle. Käytät mua ilman, että mulla on siihen mitään sanottavaa, viet mun rajalle etkä päästä putoamaan. Mä makaan perse pystyssä ja sä nussit mua molempiin reikiin etkä välitä, vaikka mä huudan. Käsket huutaa kovempaa, niin että naapuritkin kuulee mitä täällä tehdään mulle. Saat mut laukemaan koskemattakaan klitorikseen, koska sellainen mä olen, tulen pelkästä persepanosta. Joskus sä vielä hauat nähdä, kun joku muu nussii mua niin. Sä aiot sitoa mut kiinni, jalat harallaan ja itse levittää liukasteen ja sitten katsella, kun mua pannaan edestä ja takaa. Sä aiot opettaa mulle, miten suihin otetaan. Mä en saa laueta ennen kuin oot työntänyt sormet syvälle mun nieluun, ja mä tulen niitä imemällä, ahnaasti ja itkien.

- - -

Puute.

paluu alkuun (eli missä mennään)

Punaista ja mustaa, pitsiä ja silkkiä, nahkaa ja kotikutoista H&M-laatua. Käännähtelen peilin edessä täydessä tällingissä ja kuvittelen köydet kiertämään rintojeni poikki, ranteisiini raskaat kahleet. Venyttelen, poseeraan, kumartelen. Hameenhelma peittää reisien pyöreyden ja jostakin yhtäkkiä ilmestyneen selluliitin (minulla on selluliittia! aika panikoida kuin Bridget Jones ja jumpata hieman tuossa matolla) ja paljastaa kaistaleen pitsisiin (uusiin, juuri tätä varten ostettuihin) alusvaatteisiin päättyviä sukkanauhoja.

Minä olen kaunis. Hemaiseva. Seksikäs. Kiva naapurintyttö ja hirmuinen lortto. Voi mahotonta.

Muutama tunti myöhemmin istun nurkassa (aivan itseni ajamana) ja tunnen itseni elähtäneeksi baariruusuksi liian pienessä korsetissa ja huulipunaa leuassa. Ympärilläni on pareja, kolmikuntia ja mitä ikinä -ryhmiä. Minua hävettää, mutta ei hyvällä tavalla - joku kuiskailee päässäni, että kaikki valmistautuminen ja odotus on ollut turhaa, et sinä ole kaunis, hemaiseva tai sen puoleen seksikäskään.

Minä en halua olla täällä. Minä haluaisin, että Skeptikko olisi minun kanssani. Skeptikon kanssa minä tunsin itseni ainakin hetken melkein kauniiksi, hemaisevaksi ja jopa seksikkääksi.

~*~

Niin siinä sitten kävi, että minä hyppäsin, ja kolhin pudotessani itseäni kipeästi kaikkialle, itsetunto otti osumaa ja löysin itseni istumasta suihkun lattialla suu auki, palellen päästä varpaisiin ja yrittäen dramaattisesti saada aikaan jonkinlaista elokuvamaista hysteeristä itkukohtausta. Jos vaikka sillä saisi padot auki ja pään tyhjäksi. Ei onnistunut. Päässäni hoin, että ansaitsen kyllä jonkun, jolle minä olen hyvä juuri tällaisena, joka tykkää jutuistani myös silloin, kun alan änkyttää ja ääneni ja artikulaationi käy jostain syystä käsittämättömäksi ja kun unohdan puolessa välissä sen, mitä minun pitikään sanoa. Ansaitsen jonkun, jota kiinnostaa pääsenkö yöllä turvallisesti yksin kotiin.

Kaksi viikkoa myöhemmin kerron jo juttua Veljelle - tietysti siloiteltuna ja sisaruksille sopivana versiona, jossa Skeptikko on vain minun romanttisten päiväunieni uusi jännittävä päähenkilö - ja kesken itseironisen naureskelun alan yhtäkkiä itkeä: juuri siinä kohdassa, kun kertaan sitä miten Skeptikkoa ei kiinnostanut edes sen vertaa, että hän olisi kysynyt millä pääsen yksin yöllä kotiin.

"Kai sä oot jo luovuttanut?" Veli kysyy ja katsoo minua kulmiensa alta tarkasti. Minä nieleksin ja nyökkään, mutta tiedän valehtelevani vielä, sillä tunteista toivo on vaikeinta kuolettaa. Saan itseni jatkuvasti kiinni fantasioista, joissa Skeptikko yhtäkkiä kiinnittääkin minuun eri tavalla huomiota ja joissa kaikki on kuin viime kesänä, kihelmöivää ja ihanasti auki. Minä saan vielä yhden mahdollisuuden korjata itseni, jumiutuneet tapani, epävarmuuteni.

Jos kuka tahansa muu nyyhkisi tällaisia asioita minulle, minä sanoisin, että kaikki mitä tapahtui, tapahtui syystä, eivätkä ihmiset kiinnostu toisistaan temppujen ja testien kautta. Jos kemiaa on, sitä on. Nyt ei ollut, ei Skeptikon puolelta. Eikä ihastumisessa ilman vastakaikua ole mitään häpeällistä. Ei se ole noloa, jos on hetken ajatellut, että joku voisi pitää minusta sillä tavalla.

En näe Skeptikkoa moneen viikkoon, hän jättää tulematta yhteisiin illanistujaisiin ja minä muutan rutiinini niin, ettemme enää kohtaa sattumaltakaan. Pintapuolisesti kaikki on hyvin ja kepeää, todellisuudessa minä kulutan tunteja siihen, kun mietin miksi hän lakkasi kiinnostumasta minusta, miten olisin voinut toimia toisin ja tapaileekohan hän jotakuta toista. Pintapuolisesti me olemme yhä kavereita, mutta en voi olla huomaamatta, miten hän vähitellen lakkaa viestittämästä minulle, miten hän peruu viimetipassa kaikki sellaiset kerrat, joissa me tapaisimme kahden kesken, miten hän lakkaa flirttailemasta minulle ja viettää baari-iltoina mieluummin aikaansa tuntemattomien kanssa tupakkapaikalla jutustellen kuin meidän pienessä kaveriporukassamme. Vereni kohisee päästä jalkoihin vauhdilla, kun hän joskus mainitsee olleensa treffeillä jonkun kanssa, ja melkein oksennan, kun löydän (stalkkaan) hänet Tinderistä, jossa hän etsii jotakuta, joka on "itsevarma ja keskustelutaitoinen".

Ja silti. Silti. Elän uudestaan ja uudestaan niitä hyviä hetkiä, muistan jokaisen hymyn ja kosketuksen ja kaipaan niin kovasti viime kesää, että se muuttaa minun käsitykseni siitä, mikä on (oli) totta ja mikä ei. 

24/7-suhteista

"Mut sitä mä en tajuu, tai se tuntuu musta pahalta... kun on näitä parisuhteita, joissa se toinen on ylempänä. Niinku, et pitää kysyä lupa et saatko mennä kahville jonnekin."

Mieleni raksuttaa ylikierroksilla ja yritän asetella sanani mahdollisimman huolellisesti.

"Niin... siis onhan näitä... jotka haluu sellasen 50-luvun parisuhteen..."

"Niin siis just toi!" Teija sanoo ponnekaasti ja korjaa ryhtiään. Hänen sanoihinsa tulee voimaa. "Tota mä en tajua. Kun ollaan 2018-luvulla kumminkin ja sit on näitä tälläsiä... et kun ollaan päästy näin pitkälle, niin kiva sit kun jos tulis näitä naisia, jotka tulis kaapista tän asian kans ja sit kaikki (miehet) olis silleen "uu, tää on oikein"... et ei osata suhteuttaa sitä historiaan..."

Alan kiemurrella ja hieroa niskaani, niin kuin aina hermostuessani. Tiedän hyvin, mitä Teija tarkoittaa, mutta samalla minulla on valtava tarve puolustautua, oikaista: minä en ole enää minä, minä olen tällä hetkellä yksi Niistä. Kinkyistä. Pervoista, joista liikkuu paljon käsityksiä. 

"Niin siis, no, kyllähän sitä maailman sivu on ollu kaikkea, mitä on sensuroitu, tai siis, mä just lainasin O:n tarinan kirjastosta... tietsä sen... ai et... no se on sellainen klassikko tavallaan, kertoo naisesta, joka elää, öööh, sellaisessa o-o-orjasuhteessa tavallaan niinku", alan sekoilla sanoissani Teijan katseen alla, "mut siis niin, onhan näitä ollu, et kielletään joku asia, tai teos, niinku Markiisi de Saden kirjotukset, joita myytiin sit tiskin alta... Kontrolloidaan ihmisiä et mitä ne saa ja ei saa tehdä, vedotaan uskonnollisiin ja moraalisiin syihin... Musta on ihan hyvä välillä kyseenalaistaa et mistä nää syyt tulee, tai siis kuka nää säännöt on keksinyt et milloin joku asia on patologisoitu ja milloin ei, missä se raja menee. Mut eikö siinäkin oo sit ajatuksena et kansa on vaan niin tyhmää et ottaa kaiken annettuna, et ihmiset ei osaa ajatella yhtään ite ja vaikka et kirjallisuus vaikuttaa meihin niinku joku rokote, joka vaan truutataan meihin eikä ihmiset osaa yhtään kritisoida ja arvioida sitä..."

"Mut ihmiset on tyhmiä."

Nauramme, minä hieman väkinäisesti. Niinhän me olemme. Niin kovin vaikutuksille alttiita. Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti itsemurha-aallon (tai ainakin niin on väitetty), kaikki haluavat Fifty Shadesin Mr. Greyn ja nyt kuvittelevat, että sadisti on sadisti, koska taustalta löytyy trauma ja vaikea äitisuhde, jota puretaan kurittamalla nuoria naiseläjiä jossakin hikisessä kellarissa. Minä olen silti yhä toista mieltä kuin Teija. Minulla on tietoa, ei pelkkiä kuulopuheita tai virheellisiä ennakkoluuloja. Minä en ole enää minä ja sitten kuitenkin olen, sillä Kinkytkään eivät ole yksi suuri yhteenniputettava massa enkä minä halua, että minuun liitetään yhden fetissin perusteella joukko myös muita ominaisuuksia tai kiinnostuksen kohteita. Tämä on taas yksi tilaisuus valistaa tietämätöntä ja tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että jaksan olla valistajana. Useimmiten en jaksa.

"Onhan näitä", yritän uudestaan. "Kaikkia fetissejä siis. Jotka on kyseenalaisia. Niinku joku... emmä tiiä, orjafetissi..."

En taaskaan pääse kovin pitkälle ennen kuin Teija keskeyttää minut.

"No niin just." Hänen ei tarvitse sanoa enempää, jo pelkkä äänenpaino kertoo mitä mieltä hän on näistä asiosita. Jatkan siitä huolimatta eteenpäin, sillä minun täytyy selittää.

"Mut siis, kyl tästä käydään jatkuvaa vääntöä... ihan siis minä käyn, ja skenen sisällä muutenkin jatkuvasti joku keskustelu käynnissä... et "voitsä olla feministi jos sä kuitenki tykkäät tämmösistä jutuista ja haluut tätä"... ja siis, pointtihan on siinä et mitä tekee kotona, miten elää omaa elämäänsä kuin et mitä vaatii muiden tekevän... Ja okei joo, "henkilökohtainen on poliittista", mut... se et alkaa julistaa et se oma parisuhdemuoto, mikä se nyt ikinä onkaan, 24/7 master/slave -kuvio vai mikä... hei no vaikka polyamoriset suhteet, ei porukka niitäkään tunnu ymmärtävän, kun pelkäävät et maailmanjärjestys menee uusiksi ja kun "ydinperhe on koko yhteiskuntamme peruskivi" ja jos se murenee... et se on ainoo oikee tai asioiden "luonnollinen tila", siis monogamiset suhteet ja perheet, joissa vanhemmat on eri sukupuolta... et siinä mennään vikaan, mun mielestä. Ettei kunnioiteta toisten valintoja, vaan tuputetaan sitä omaa uskontoa ja tapaa elää, pelätään sitä mikä on erilaista eikä olla valmiita ees yrittämään ymmärtää, et joku ajattelee toisin. Niin musta myös erilaiset fetissit, tai mieltymykset... tarpeet, jos haluu niin sanoa... tai siis, et minkä ihminen niille voi et mistä saa ne kiksinsä...?"

"Mut tollahan pystyy sit perustelee minkä tahansa", Teija sanoo.

Odotan hänen vetävän esiin pedofiilit ja murhariraiskarit, ja vaikenen lopullisesti. Keskustelu päättyy siihen, tai jatkaa keveämmille urille, mutta osa minusta pohtii koko loppuillan tuskastuneena sitä kaikkea, mitä minun olisi pitänyt vielä yrittää sanoa. 

Olen puhunut kinkyydestäni paljon viime aikoina, tai ainakin enemmän kuin koskaan ennen kenellekään kasvotusten (ellei ehkä Aliisaa lasketa), ja olen tehnyt sen huumorin kautta, naureskellen asioille, jotka toisaalta tällä hetkellä ovat elämässäni hyvinkin vakavia. Niin kuin esimerkiksi 24/7-suhde. Samaan aikaan kun itse raotan kaappini ovea, samaan aikaan avaan ikkunaa BDSM-maailmaan Teijalle, joka ei toisaalta siitä halua tietää mitään, toisaalta sanoo itsekin omaavansa joitain fantasioita ja jonka ennen kaikkea haluan säilyttävän minusta sen kuvan mikä hänellä minusta oli kun en ollut julistautunut umpipervoksi, käyväni kinkybileissä ja hakevani aktiivisesti sessioseuraa ja kumppania, joka jakaisi samat kiinnostuksen kohteet. Haluan Teijan pitävän minua tavallisena, ja en halua. Haluan puhua kevyeen sävyyn kahvipöydässä piiskoista ja valtasuhteista ja bondagen estetiikasta ja samaan aikaan toivon, etten olisi koskaan avannut suutani. Haluan sulkea ikkunan ja jättää Teijan tästä kaikesta ulos, koska tämä on minun maailmani, jonka minä löysin enkä halua, että kukaan ampuu minua muurien sisäpuolelta. 

Ei Teijan tarvitsekaan ymmärtää. Kolme vuotta sitten en olisi itsekään ymmärtänyt nykyistä itseäni. Siihen tutustumiseen ja sen oppimiseen uudelleen kuluu aikaa ja minusta tuntuu hyvältä, että kortit lepäävät nyt edessäni, saa jatkaa pelaamista tai lopettaa.

Enkä minä edelleenkään haaveile 24/7 BDSM-parisuhteesta tai pidä sitä minään tavoitteena elämässäni. Tiedän jo, että BDSM:n tulisi olla osa aktiivista seksielämääni tai muuten olisin suhteessani hyvin onneton, mutta olen yhä sitä mieltä, etten todellakaan halua jonkun määräävän elämästäni aina ja kaikkialla. Valtasuhteet voisivat tietysti "läpivuotaa" arkeen jonkin verran, eräänlaisena jatkuvana esileikkinä ja silloin, kun molemmilla on niin sanotusti moodi päällä. Ja tietysti nyt kun mitään parisuhdetta ei ole (eikä ole varmaa, tuleeko koskaan), toisinaan minä haaveilen pitkäkestoisesta kinkysuhteesta ja D:stä, jonka kanssa hieman leikkiä tätä leikkiä.

Ehkä osasyy - hyvin suuri syy - minun vaikeuksistani kertoa Skeptikolle olevani alistuva, oli sitä että nyt pelkään, että hän alkaa kohdella minua eri tavalla kuin ennen. Ei kunnioita minua enää niin kuin aiemmin ja kuvittelee, että se on ok, että minä pidän siitä. Vaikka meidän flirttimme - tai mitä tämä nyt ikinä onkaan - perustuu aina vain enemmän siihen, että hän tietää nyt valtavasti minun "triggereistäni" tai siitä, mikä minusta on turn-on ja häpeämättömästi käyttää sitä hyväkseen (ettäs kehtaakin). Pelkään silti, että Skeptikko ei... täysin ymmärrä, miten haavoittuvaksi minä olen tehnyt itseni, omasta tahdostani tietysti. Eikä se ole mikään ihme. Ei Skeptikko voi mitenkään tietää, etten minä normaalisti todellakaan paljasta itsestäni näin paljon uusille ihmisille. Eikä Teija voi tietää, mitä minä tästä kaikesta haen tai mitä minä haluan tai mistä näkövinkkelistä minä näitä asioita katson, jos en koskaan selitä, vaan aina luovutan kesken lauseen.

Vaikka en minä osaa katuakaan, siis sitä, että Skeptikko täysin ulkopuolisena ihmisenä ja jostain sattuman oikusta vain elämääni pongahtaneena tietää minusta niin arkaluontoisia asioita. Minä olen jo liian pitkään tiedostanut, että minun pitäisi uskaltaa luottaa ihmisiin enemmän ja päästää heidät lähelle, jos en halua enää olla niin yksinäinen mitä viime vuodet nyt olen ollut. Eihän minulla oikeasti ole mitään menetettävää.

(Enkä minä silti osaa elää hetkessä, vaan nieleskelen alas sitä lämmintä tunnetta vatsanpohjassa, kun Skeptikko istuu viereeni, tökkii kyynerpäällään, kääntyy sanomaan minulle jotain, pelleilee tanssilattialla ja yrittää yllyttää minua tekemään jotain, jota ujouteni ei kestä tehdä. En voi olla ajattelematta jatkuvasti, että koska tämä loppuu, koska sattuu ja koska kyynerpääntökkäilyt ja hymyt vaihtuvat kohteliaiksi nyökkäisyksi tunnistamisen merkiksi ja katseeksi, joka löytää jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin minä. Pelkään, että Skeptikko ajattelee minun olevan jotain mitä en ole. Mielenkiintoisempi, fiksumpi, parempi. Itseään toteuttava ennuste.)

Lueskelin koko blogini läpi ja hymyilen sille tytölle, joka joskus kaksi vuotta sitten tämän matkan aloitti. Ollaan tultu kuitenkin melko kauaksi siitä, kun ainoa asia mihin pystyin oli kasvottomat anonyymit nettisuhteet ja Skypen kautta käydyt keskustelut, joiden jälkeen täytyin ahdistuksella ja itseinholla, vannoen että lopetan tällaisen heti alkuunsa, koska se on pimeää ja inhottavaa eikä ihminen saa olla niin vietävissä ja nauttia siitä ja jos on ja nauttii niin ei sellaista ihmistä kukaan pysty kunnioittamaan.