lauantai 15. syyskuuta 2018

24/7-suhteista

"Mut sitä mä en tajuu, tai se tuntuu musta pahalta... kun on näitä parisuhteita, joissa se toinen on ylempänä. Niinku, et pitää kysyä lupa et saatko mennä kahville jonnekin."

Mieleni raksuttaa ylikierroksilla ja yritän asetella sanani mahdollisimman huolellisesti.

"Niin... siis onhan näitä... jotka haluu sellasen 50-luvun parisuhteen..."

"Niin siis just toi!" Teija sanoo ponnekaasti ja korjaa ryhtiään. Hänen sanoihinsa tulee voimaa. "Tota mä en tajua. Kun ollaan 2018-luvulla kumminkin ja sit on näitä tälläsiä... et kun ollaan päästy näin pitkälle, niin kiva sit kun jos tulis näitä naisia, jotka tulis kaapista tän asian kans ja sit kaikki (miehet) olis silleen "uu, tää on oikein"... et ei osata suhteuttaa sitä historiaan..."

Alan kiemurrella ja hieroa niskaani, niin kuin aina hermostuessani. Tiedän hyvin, mitä Teija tarkoittaa, mutta samalla minulla on valtava tarve puolustautua, oikaista: minä en ole enää minä, minä olen tällä hetkellä yksi Niistä. Kinkyistä. Pervoista, joista liikkuu paljon käsityksiä

"Niin siis, no, kyllähän sitä maailman sivu on ollu kaikkea, mitä on sensuroitu, tai siis, mä just lainasin O:n tarinan kirjastosta... tietsä sen... ai et... no se on sellainen klassikko tavallaan, kertoo naisesta, joka elää, öööh, sellaisessa o-o-orjasuhteessa tavallaan niinku", alan sekoilla sanoissani Teijan katseen alla, "mut siis niin, onhan näitä ollu, et kielletään joku asia, tai teos, niinku Markiisi de Saden kirjotukset, joita myytiin sit tiskin alta... Kontrolloidaan ihmisiä et mitä ne saa ja ei saa tehdä, vedotaan uskonnollisiin ja moraalisiin syihin... Musta on ihan hyvä välillä kyseenalaistaa et mistä nää syyt tulee, tai siis kuka nää säännöt on keksinyt et milloin joku asia on patologisoitu ja milloin ei, missä se raja menee. Mut eikö siinäkin oo sit ajatuksena et kansa on vaan niin tyhmää et ottaa kaiken annettuna, et ihmiset ei osaa ajatella yhtään ite ja vaikka et kirjallisuus vaikuttaa meihin niinku joku rokote, joka vaan truutataan meihin eikä ihmiset osaa yhtään kritisoida ja arvioida sitä..."

"Mut ihmiset on tyhmiä."

Nauramme, minä hieman väkinäisesti. Niinhän me olemme. Niin kovin vaikutuksille alttiita. Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti itsemurha-aallon (tai ainakin niin on väitetty), kaikki haluavat Fifty Shadesin Mr. Greyn ja nyt kuvittelevat, että sadisti on sadisti, koska taustalta löytyy trauma ja vaikea äitisuhde, jota puretaan kurittamalla nuoria naiseläjiä jossakin hikisessä kellarissa. Minä olen silti yhä toista mieltä kuin Teija. Minulla on tietoa, ei pelkkiä kuulopuheita tai virheellisiä ennakkoluuloja. Minä en ole enää minä ja sitten kuitenkin olen, sillä Kinkytkään eivät ole yksi suuri yhteenniputettava massa enkä minä halua, että minuun liitetään yhden fetissin perusteella joukko myös muita ominaisuuksia tai kiinnostuksen kohteita. Tämä on taas yksi tilaisuus valistaa tietämätöntä ja tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että jaksan olla valistajana. Useimmiten en jaksa.

"Onhan näitä", yritän uudestaan. "Kaikkia fetissejä siis. Jotka on kyseenalaisia. Niinku joku... emmä tiiä, orjafetissi..."

En taaskaan pääse kovin pitkälle ennen kuin Teija keskeyttää minut.

"No niin just." Hänen ei tarvitse sanoa enempää, jo pelkkä äänenpaino kertoo mitä mieltä hän on näistä asiosita. Jatkan siitä huolimatta eteenpäin, sillä minun täytyy selittää.

"Mut siis, kyl tästä käydään jatkuvaa vääntöä... ihan siis minä käyn, ja skenen sisällä muutenkin jatkuvasti joku keskustelu käynnissä... et "voitsä olla feministi jos sä kuitenki tykkäät tämmösistä jutuista ja haluut tätä"... ja siis, pointtihan on siinä et mitä tekee kotona, miten elää omaa elämäänsä kuin et mitä vaatii muiden tekevän... Ja okei joo, "henkilökohtainen on poliittista", mut... se et alkaa julistaa et se oma parisuhdemuoto, mikä se nyt ikinä onkaan, 24/7 master/slave -kuvio vai mikä... hei no vaikka polyamoriset suhteet, ei porukka niitäkään tunnu ymmärtävän, kun pelkäävät et maailmanjärjestys menee uusiksi ja kun "ydinperhe on koko yhteiskuntamme peruskivi" ja jos se murenee... et se on ainoo oikee tai asioiden "luonnollinen tila", siis monogamiset suhteet ja perheet, joissa vanhemmat on eri sukupuolta... et siinä mennään vikaan, mun mielestä. Ettei kunnioiteta toisten valintoja, vaan tuputetaan sitä omaa uskontoa ja tapaa elää, pelätään sitä mikä on erilaista eikä olla valmiita ees yrittämään ymmärtää, et joku ajattelee toisin. Niin musta myös erilaiset fetissit, tai mieltymykset... tarpeet, jos haluu niin sanoa... tai siis, et minkä ihminen niille voi et mistä saa ne kiksinsä...?"

"Mut tollahan pystyy sit perustelee minkä tahansa", Teija sanoo.

Odotan hänen vetävän esiin pedofiilit ja murhariraiskarit, ja vaikenen lopullisesti. Keskustelu päättyy siihen, tai jatkaa keveämmille urille, mutta osa minusta pohtii koko loppuillan tuskastuneena sitä kaikkea, mitä minun olisi pitänyt vielä yrittää sanoa. 

Olen puhunut kinkyydestäni paljon viime aikoina, tai ainakin enemmän kuin koskaan ennen kenellekään kasvotusten (ellei ehkä Aliisaa lasketa), ja olen tehnyt sen huumorin kautta, naureskellen asioille, jotka toisaalta tällä hetkellä ovat elämässäni hyvinkin vakavia. Niin kuin esimerkiksi 24/7-suhde. Samaan aikaan kun itse raotan kaappini ovea, samaan aikaan avaan ikkunaa BDSM-maailmaan Teijalle, joka ei toisaalta siitä halua tietää mitään, toisaalta sanoo itsekin omaavansa joitain fantasioita ja jonka ennen kaikkea haluan säilyttävän minusta sen kuvan mikä hänellä minusta oli kun en ollut julistautunut umpipervoksi, käyväni kinkybileissä ja hakevani aktiivisesti sessioseuraa ja kumppania, joka jakaisi samat kiinnostuksen kohteet. Haluan Teijan pitävän minua tavallisena, ja en halua. Haluan puhua kevyeen sävyyn kahvipöydässä piiskoista ja valtasuhteista ja bondagen estetiikasta ja samaan aikaan toivon, etten olisi koskaan avannut suutani. Haluan sulkea ikkunan ja jättää Teijan tästä kaikesta ulos, koska tämä on minun maailmani, jonka minä löysin enkä halua, että kukaan ampuu minua muurien sisäpuolelta. 

Ei Teijan tarvitsekaan ymmärtää. Kolme vuotta sitten en olisi itsekään ymmärtänyt nykyistä itseäni. Siihen tutustumiseen ja sen oppimiseen uudelleen kuluu aikaa ja minusta tuntuu hyvältä, että kortit lepäävät nyt edessäni, saa jatkaa pelaamista tai lopettaa.

Enkä minä edelleenkään haaveile 24/7 BDSM-parisuhteesta tai pidä sitä minään tavoitteena elämässäni. Tiedän jo, että BDSM:n tulisi olla osa aktiivista seksielämääni tai muuten olisin suhteessani hyvin onneton, mutta olen yhä sitä mieltä, etten todellakaan halua jonkun määräävän elämästäni aina ja kaikkialla. Valtasuhteet voisivat tietysti "läpivuotaa" arkeen jonkin verran, eräänlaisena jatkuvana esileikkinä ja silloin, kun molemmilla on niin sanotusti moodi päällä. Ja tietysti nyt kun mitään parisuhdetta ei ole (eikä ole varmaa, tuleeko koskaan), toisinaan minä haaveilen pitkäkestoisesta kinkysuhteesta ja D:stä, jonka kanssa hieman leikkiä tätä leikkiä.

Ehkä osasyy - hyvin suuri syy - minun vaikeuksistani kertoa Skeptikolle olevani alistuva, oli sitä että nyt pelkään, että hän alkaa kohdella minua eri tavalla kuin ennen. Ei kunnioita minua enää niin kuin aiemmin ja kuvittelee, että se on ok, että minä pidän siitä. Vaikka meidän flirttimme - tai mitä tämä nyt ikinä onkaan - perustuu aina vain enemmän siihen, että hän tietää nyt valtavasti minun "triggereistäni" tai siitä, mikä minusta on turn-on ja häpeämättömästi käyttää sitä hyväkseen (ettäs kehtaakin). Pelkään silti, että Skeptikko ei... täysin ymmärrä, miten haavoittuvaksi minä olen tehnyt itseni, omasta tahdostani tietysti. Eikä se ole mikään ihme. Ei Skeptikko voi mitenkään tietää, etten minä normaalisti todellakaan paljasta itsestäni näin paljon uusille ihmisille. Eikä Teija voi tietää, mitä minä tästä kaikesta haen tai mitä minä haluan tai mistä näkövinkkelistä minä näitä asioita katson, jos en koskaan selitä, vaan aina luovutan kesken lauseen.

Vaikka en minä osaa katuakaan, siis sitä, että Skeptikko täysin ulkopuolisena ihmisenä ja jostain sattuman oikusta vain elämääni pongahtaneena tietää minusta niin arkaluontoisia asioita. Minä olen jo liian pitkään tiedostanut, että minun pitäisi uskaltaa luottaa ihmisiin enemmän ja päästää heidät lähelle, jos en halua enää olla niin yksinäinen mitä viime vuodet nyt olen ollut. Eihän minulla oikeasti ole mitään menetettävää.

(Enkä minä silti osaa elää hetkessä, vaan nieleskelen alas sitä lämmintä tunnetta vatsanpohjassa, kun Skeptikko istuu viereeni, tökkii kyynerpäällään, kääntyy sanomaan minulle jotain, pelleilee tanssilattialla ja yrittää yllyttää minua tekemään jotain, jota ujouteni ei kestä tehdä. En voi olla ajattelematta jatkuvasti, että koska tämä loppuu, koska sattuu ja koska kyynerpääntökkäilyt ja hymyt vaihtuvat kohteliaiksi nyökkäisyksi tunnistamisen merkiksi ja katseeksi, joka löytää jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin minä. Pelkään, että Skeptikko ajattelee minun olevan jotain mitä en ole. Mielenkiintoisempi, fiksumpi, parempi. Itseään toteuttava ennuste.)

Lueskelin koko blogini läpi ja hymyilen sille tytölle, joka joskus kaksi vuotta sitten tämän matkan aloitti. Ollaan tultu kuitenkin melko kauaksi siitä, kun ainoa asia mihin pystyin oli kasvottomat anonyymit nettisuhteet ja Skypen kautta käydyt keskustelut, joiden jälkeen täytyin ahdistuksella ja itseinholla, vannoen että lopetan tällaisen heti alkuunsa, koska se on pimeää ja inhottavaa eikä ihminen saa olla niin vietävissä ja nauttia siitä ja jos on ja nauttii niin ei sellaista ihmistä kukaan pysty kunnioittamaan. 


torstai 23. elokuuta 2018

"kun näen sinut niin en haluais ollenkaan hioa mitään pelitaktiikkaa"

"Pidätsä mua jonain kauheena... Dominana", kysyn. Sana tulee suustani vaikeasti. Skeptikko kohottaa kulmiaan, enkä minä taaskaan osaa lukea häntä ollenkaan. Minun on pakko jatkaa, vaikka haluaisin vetää jo kysymyksen takaisin (enkä haluaisi, minä haluan tietää, ei, minä haluan että Skeptikko tietää, nyt viimeinkin, ettei tarvitsisi enää arvailla ja vihjailla).

"Tai siis, porukka usein luulee... tai mä vedän aika usein puoleeni..." 

Tästä ei tule mitään. 

"Alistuvia, vai?" Skeptikko lopulta kysyy, kun huomaa minun jäätyneen (taas) kesken lauseen.

"Niin." Voi luoja kun osaisi olla rento. Ei tämä ole niin vaikeaa. Kokoa itsesi. Älä mokaa tätä nyt. "Tai no siis, emmä tiedä mistä se johtuu, ehkä niitä on vaan enemmän. Aaa...alistuvia siis. Tai niinkun siellä BDSM-puheiltajutussa sillon sanottiin, Dominoivia nyt vaan on vähemmän, ainakin naisia."

"Mmm". Lyhyt tauko. "Mikä sä sitten olet?"

No niin.

"En mä kerro", minä sanon.

Hetkinen, seis. Mitä vittua. Lopeta. Sä haluat kertoa, tässä ei nyt ole mitään nolosteltavaa. Et ala nyt leikkiä mitään kainoa ja vaikeaa.

"Et kerro?" Skeptikkokin kuulostaa aidosti hämmentyneeltä. En muista, miten hän sai keskustelun jatkumaan, mutta lopulta hän päätyi arvaamaan: "Kyl mä näkisin sut... enemmän alistuvana."

Minä en sano edelleenkään mitään, en vain pysty. Alistuva on taas sellainen sana, joka jo itsessään saa minut kiemurtelemaan ja vähän hengästyneeksi, samalla tuntemaan oloni noloksi ja samalla vähän tuhmaksi, niin kuin olisin puhumassa jostain hyvin hyvin kielletystä. Subi on se sana, joka tulee minun huuliltani jo melkein luontevasti. Puristan huuleni yhteen ja - naurettavaa kyllä - närkästyn hieman. Mistä helvetistä Skeptikko sen saattoi tietää?

"Tai versatile."

Sana on  switch, honey. Skeptikko ei tunne slangia ja minun on siksikin vaikea puhua hänelle näistä asioista (BDSM:stä), koska en tiedä, ymmärtääkö hän varmasti mitä minä tarkoitan tai mistä minä puhun. Puhummeko me nyt edes enää BDSM:stä vai vain vaniljaseksistä ja niistä "rooleista", jotka siihen joskus joillakin kuuluvat?

"Menikö yhtään oikein?" Skeptikko lopulta kysyy, kun minä en edelleenkään ole saanut sanaa suustani.

"En mä kerro", sanon vielä, itsepäisesti (tämä on minun henkilökohtainen asiani, minä en jaa tätä kenelle tahansa, en, vaikka me olemme nyt puhuneet seksistä ja BDSM:stä jatkuvasti ja sinä tiedät jo osan fetisseistäni) ja tiedän kuitenkin kohta kertovani. Mutta en ennen kuin olen yrittänyt nyhtää Skeptikosta irti, miksi hän ajattelee minun olevan heti alistuva.

"En mä tiedä, yleinen olemus. Sä oot vähän tollanen, no, vietävissä oleva."

Vietävissä oleva! 

"Et tarvii vähän tönästä aina."

Skeptikko ajattelee, ettei minulla ole mitään omaa tahtoa? Skeptikko pitää minua tahdottomana mollamaijana? Jonain villasukkana? Mikä turn-off. Häpeä nostaa taas päätään ja hetken minä olen hyvin onneton. Skeptikko on oikeassa, minun menneisyyteni on täynnä ihmisiä, jotka ovat pompotelleet minua miten haluavat ja minä olen niin monesti sanonut kyllä, silloinkin, kun olen halunnut sanoa ei, mutta minä olin ajatellut, että olen kehittynyt, oppinut vetämään rajoja, olen itsenäinen, teen miten haluan enkä hae jatkuvasti hyväksyntää ihmisiltä, joilla ei ole mitään merkitystä. 

"Menikö oikein?"

"No meni", minä lopulta sanon, vaikeammin kuin todellakaan pitäisi. Minähän olen aivan sinut itseni ja seksuaalisuuteni kanssa (hah hah). Skeptikko katselee minua ilmeellä, joka kertoo ettei hän ole varma onko juuri jotenkin loukannut minua ja jos on, miksi ihmeessä. Ilmeisesti minun suuntautumiseni ei ole mikään suuri varjeltu salaisuus (vaikka niin Kirsi kuin Teijakaan ei vieläkään osaa sanoa, mikä minä olen). Ilmeisesti se näkyy yhtä selvästi minusta kuin tatuointi otsassa. ALISTUVA. SUBMISSIVE. MASOKISTI. Semmonen vähän nyrkillä tapettava. Lapanen. Minulla todellakin on vielä paljon käsiteltävää tämän kanssa.

"Mut eihän se oo mikään paha asia, välttämättä", Skeptikko sanoo, ja minä vain kohauttelen olkapäitäni. Eihän se ole. Välttämättä. Paitsi silloin, kun on halunnut tehdä vaikutuksen johonkuhun ja olla sen silmissä vahva ja itsenäinen ja fiksu ja kaikkea sitä, mitä minä itse pidän toisissa ihmisissä niin viehättävänä. Ei ole helppoa kuulla olevansa jotain, jota itse pitää äärimmäisen vastenmielisenä luonteenpiirteenä. Enkä minä tarkoita nyt kiltteyttä tai ystävällisyyttä tai joustavuutta tai mitään sellaista, vaan sitä, että ei omaa itsekunnioitusta. Tekee asioita, jotta toiset olisivat tyytyväisiä, ostaa rakkautta olemalla helppo ja hiljainen ja poljettava. Ei osaa ajatella omilla aivoillaan, vaan hakee tukea ajatuksilleen peilaamalla niitä toisiin ihmisiin, ja muuttaa mielipidettään täysin seurasta riippuen. Tuuliviiri. On valmis uskomaan mitä tahansa, jos se sanotaan oikein. Uskoo kummituksiin ja mörköihin ja keijukaisiin ja jumaliin ja sieluun ja Lumimieheen ja siihen, että jos minä olen kiva, muutkin ovat kivoja.

Ei osaa olla tarpeeksi järkevä, ajatteleva, terveesti skeptinen.

Mutta minä en sano mitään Skeptikolle, en osaa pukea sanoiksi sitä ajatusjatkumoa, jonka hän sai aikana puolihuolimattomalla kommentillaan.

"Kuka nyt haluu kuulla olevansa vietävissä oleva", minä kuittaan.

"Äääh, mä en nyt taas vaan osannut sanoa sitä oikein", Skeptikko vaivaantuu, ja minulle tulee hieman parempi olo: häntä harmittaa, että tuli sohaisseeksi minua niin. Hän on oikeassa, ja minun vaikeiluni on typerää. Tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä sillä tavalla. Minun pitäisi hymyillä ja heittää vitsiä, ohittaa koko juttu ja miettiä sitä sitten kun olen yksin. Sitä paitsi Skeptikko ei edes tunne minua, hän perustaa näkemyksensä täysin siihen, mitä minä itse olen hänelle kertonut itsestäni. Minähän heitän jatkuvasti läppää omasta saamattomuudestani ja nynnyilystäni.

Minä en kysy, mikä Skeptikko on. En uskalla. Mutta hän kertoo sen silti, ja nyt minun pasmani menevätkin sekaisin aivan muusta syystä: Skeptikko on itse enemmän dominoiva. Hän on kyllä sanonut sen ennenkin, että "tykkää antaa", mutta minun korvissani se on saattanut kuulostaa sekä D:n että s:n piirteeltä ilman lisätietoja, eikä ihmisen käytöksestä voi arvailla tällaisia asioita, ei oikeasti. (Ja ehkä me nyt emme tosiaan puhu BDSM:stä, vaan Skeptikko puhuu vaniljasta ja siihen liittyvästä antaja-saaja -dynamiikasta). Naisen äänteleminen on kuulemma se juttu. Kiusaaminen. Kuuntelen ja kihisen kaikkialta, puolittaiset ajatukset sinkoilevat päässäni - miksi hän kertoo tämän minulle miksi me puhumme tästä miten minä sanon hänelle että mitä jos nyt viimeinkin sitten pantasiin mutta jos se ei toimikaan minähän en kovin helposti orgasmia saa ja jos se on ainut asia mistä hän seksissä tykkää että toinen saa niin minähän olen hänelle valtava pettymys ja huono pano - ja jos en olisi niin vietävissä oleva, olisin jo monesti avannut suuni enkä vain odottaisi, että Skeptikko tekee jotain, sanoo jotain, sanoo tarpeeksi. Tönäisee.

Ja sitten minä saan flashbackin Aliisasta ja siitä, kuinka hän silloin sanoi minulle, että hänestä oli vain hauska "hieman tökkiä" minua ja katsoa, saisiko jotain reaktiota aikaan tai minut tekemään jotain.

(Jos aloite tulee minulta ja minä menen sen vuoksi lopulta rikki, se on täysin oma syyni. Mitäs läksin.)

Vitun manipuloivat ihmiset elämässäni.

Tulee hiljaista. Skeptikko katsoo minuun, minä katson häneen (sano nyt et pannaan, please), nauran korkealta ja kovaa ilman mitään syytä, vaikenen, tuijottelen kattoon ja tunnen oloni hieman irralliseksi ja ikäväksi, koska vaikka tämä on jo pitkään ollut jonkinlaista peliä, minä olin toivonut, että me pelaisimme rehellisesti. Enemmän kuin mitään muuta minä pelkään, että Skeptikko on kuunnellut minun juttujani vain sillä ajatuksella, että saisit minut luottamaan itseensä ja minusta voisi tulla joku, en tiedä, "sulka hattuun" tai "valloitus" tai laastari tai itsetunnon pönkittäjä, eikä siksi että hän olisi koskaan ollut kiinnostunut minusta varsinaisesti ihmisenä. Totuus on, että minä en halua olla Skeptikolle vain Joku. Minä pidän hänestä jo aivan liikaa, eikä sille enää mahda mitään. Pahin on jo tapahtunut.

Kyllä sä voit mua käyttää, mutta et tällä tavalla. Ihmisten tulisi olla päämääriä, ei koskaan pelkkiä välineitä, niin minä joskus sanoin. Skeptikko nauroi sille.

Hän ei jää yöksi, ei tälläkään kertaa, vaikka sanookin ajatuksen olevan "houkutteleva". Mutta koska minä en osaa sanoa mitään ja koska luvassa olisi kuitenkin vain nukkumista ja kenties kiusaantunut aamu, Skeptikko katsoo paremmaksi lähteä. Puhe kääntyy taas kevyempään läpän heittoon, minä rikon jännitettä tahallani, koska en enää kestä tasapainoilla veitsenterällä. Minusta tuntuu, että halaan Skeptikkoa joka kerta aina hieman pidempään, yritän niiden lyhyiden sekuntien aikana painautua mahdollisimman liki, koska en minä mitenkään muutenkaan saa, pysty, osaa häntä koskettaa.

Myöhemmin puran turhautuneita ajatuksiani Teijalle, joka käskee minun lopettaa pelaamisen. Ihmiset eivät ole pelejä, jotka voi joko voittaa tai hävitä. Jos haluaa jotain, se pitää sanoa suoraan.

Tänään minä en taas tiedä, miten ollaan ihminen. Minulla ei ole enää aavistustakaan, peilaanko vain omia epävarmuuksiani ja oletuksiani Skeptikkoon, vai yrittääkö nyt järki tai intuitio rämistellä varoituskelloja päässäni. Olen seissyt tällä kielekkeellä jo melkoisen pitkään, katsellut alas ja vain odottanut, että joku täysin minusta riippumaton seikka pudottaisi minut. Samalla kuitenkin tiedän, että sen on oltava minä, joka tekee päätöksen ja hyppää.


tiistai 14. elokuuta 2018

aika aktivoitua?

Jonotamme piiskattavaksi. Tai Kirsi jonottaa, minä olen vilkaissut kerran huoneen läpi ja todennut, että en halua pyllistää noista kenenkään edessä, vähiten Kirsin. Tai ehkä tuon naisen, mutta hänellä pitää kiirettä alastoman miehen kanssa, jolla näyttää olevan yltiöpäisen hauskaa kidutettavana. Huone toisi mieleen jonkinlaisen Danten Helvetin kuiluista kiertelevine Raipattarineen ja ilman täyttävine voihkaisuineen, jos kaikki ei tapahtuisi niin hallitusti, kiltisti omaa vuoroa jonottaen.

"Etsä tykkää? Piiskasta."

"Eiku emmä kehtaa. Mulla on sukkahousut."

"Voi sekin jonkun fetissi olla."

Hymyilen laimeasti. Katseeni etsii sitä univormupukuista joukkoa, joka ohitti minut hetki sitten ja jonka edessä minä olin pidättänyt hengitystäni, jännittynyt äärimmilleni. Jumaliste miten hyvännäköisiä ihmisiä.

"Mut se ei oo mun fetissi."

Kirsi naurahtaa ja nyökkää. Hän on täällä enemmän kotonaan kuin minä ja vaikka en olekaan kateellinen, kyllä minua harmittaa, että kuulun täälläkin vähemmistöön. 

"Pekka*. Heteroseksuaali."

Tartun käteen hieman epävarmana, hymyilen toivoakseni rennosti ja avoimesti.

"Nurkkaanajettu. Lesbo...seksuaali?"

Minä en tiedä, tuijottaako takanani seisonut mies minua nyt tarkemmin kuin ennen, mutta tietysti minusta äkkiä tuntuu siltä, että hänen katseensa poukkoilisi Kirsin ja minun väliä kuin yrittäen etsiä merkkejä siitä, kumpi meistä piiskaa toista. Pekka alkaakin heti teititellä minua kunnes tarkennan, ettemme me Kirsin kanssa ole itse asiassa yhdessä. Ja silloinkin minusta tuntuu, että nyt Kirsi ottaa minuun etäisyyttä, ja katoaa pian meidän edessämme seisseen miehen kanssa huoneeseen piiskattavaksi.

"Sä siis..."

"Tykkään naisista, joo." Nyökkäilen rauhallisesti. Ei mitään hätää. Etsin katseellani Kirsiä ja puolittain pohdin, pitäisikö minun lähteä nyt kun on vielä kivaa. Ei täällä ole minulle mitään. Ei sillä että olisin mitään hakenutkaan. Sykkeeni on hieman koholla, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun olen käyttänyt itsestäni sanaa lesbo täysin tuntemattomalle ihmiselle, miehelle, ja vielä heterolle. Suuri hetki, jonka aikana yritän näyttää rennolta ja välinpitämättömältä. Haluan, että Pekka ohittaa asian yhtä rennosti ja välinpitämättömästi. Älä Pekka nyt sano mitään ikävää. 

"Mites toi... käytättekste... käytäksä Elmu-kelmua, niinku..."

Jos olisin itsevarmempi ja näissä tilanteissa sanavalmiimpi, vastaisin että joskus pistän kelmuttaen naisia yltäpäältä ympäri ja tungen matka-arkkuun, se on se mun juttu. Mutta vitsi saattaisi mennä ohitse, sillä Pekka on pukeutunut farkkuihin ja hän on melkoisen humalassa eikä hänen olisi siksi edes tarvinnut erikseen vielä täsmentää, ettei käy yleensä "näissä paikoissa" (homobaareissa tai kinky-tapahtumissa). Se tuli kyllä selväksi.

"Elmu-kelmua? Ei... aukileikattua kortsua ehkä. Siis tuntemattomien kanssa. Ja ihan suuseksisuojia, mut ne on aika kalliita."

Pekka nyökkäilee enkä minä jälkikäteen muista, mitä hän sanoi. Ylipäätään minusta on absurdia ja melko huvittavaa, että me olemme kinky-bileissä ja ainut kysymys, mikä minulle keksitään esittää koskee suuseksiä, josta minä en edes pidä, mutta joka tietysti on ainut tapa, jolla pimpilliset harrastavat seksiä keskenään. Ehkä heteromiehet eivät sitten koskaan itse anna suuseksiä.

Tilaa on liian vähän ja ihmisiä on liian paljon, mutta minusta tuntuu siitä huolimatta voitokkaalta olla paikalla. Kulunut vuosi ei ollut mikään menestys, muuten kuin ehkä opiskelu- ja työasioiden suhteen, mutta ne veivätkin minusta kaiken energian keskittyä parantamaan seksielämääni tai pohtimaan seksuaalisuuteni kieroumia. Pikku hiljaa olen taas tehnyt paluuta, näen ihmisiä enemmän kuin viimeisen kahden vuoden aikana ikinä, käyn Tinder-treffeillä, käyn sateenkaaribileissä, BDSM-workshopeissa, nyt myös kinkybileissä. Ehkä minulla pian on jotain kirjoitettavaa. Tällä hetkellä olen keskittynyt hakemaan itselleni edes säännöllistä vaniljaseksiseuraa (fwb, fuckbuddy, mitä näitä nyt on), sillä siitä on - hetkinen - 1,5 vuotta kun olen suudellut huulet ruvelle ja kynsin hampain kiskonut toista ihmistä päälleni. Välissä olen saanut satunnaisesti piiskaa ja ollut sidottavana, mutta en minä sitä erityisemmin saamiseksi laske.

En ole koskaan ollut erityisen läheisyydenkipeä tai koskettelijatyyppiä, mutta tänä kesänä yksinäisyys on tuntunut voimalla koko kehossa - oikein pelästyn, kun yhtenä yönä makaan kippuralla sängyssäni enkä saa nukutuksi, koska haluaisin niin kovasti olla pideltävänä.


*Pekan nimi muutettu. Niin kuin kaikkien muidenkin nimet tässä blogissa.

torstai 18. toukokuuta 2017

runkkarit ne seksi-chattailee

Minne minä katosin?

- - -

Syys, loka, marras, joulu

Tammi, helmi, maalis, huhti

Kahdeksan kuukautta.

Tuli kevät ja minä heräsin kuin pitkästä unesta. Tapaan ihmisiä. Kirjoitan päiväkirjan sivuille, että aion hankkia elämäni takaisin. Alleviivaan sen kaksi kertaa. Sitten jatkan kattoon tuijottelua, hengitän syvään ja työnnän jonnekin takaraivolle sen ajatuksen, etten minä olisi enää sama kuin ennen. Kyllä minä olen. Se vain tuntuu tällä hetkellä siltä etten olisi, sillä minut on vallannut taas se nostalginen melankolinen vaihe, jossa vertailen sitä mitä minulla ennen oli ja mitä on nyt ja miten minusta jatkuvasti tuntuu, että olen jäänyt hieman miinuksen puolelle tässä, että niin moni asia on mennyt minun ohitseni ja se on ihan minun oma syyni.

Kaipa minä putosin taas, putosin ja jäin sinne. Talvi sai otteen minustakin, vaikka syksyllä teinkin kaikkeni torjuakseni kaamosmasennusta. Elämääni tuli uusia ihmisiä ja arkisia asioita, tarrauduin hetkeksi niihin ja lipsuivat sormieni välistä niin että hetken minusta tuntui, ettei minulla ole Mitään eikä Mikään kiinnosta. Ympyrä on minun kohdallani aina sama: uusi ihmissuhde, valtaisat odotukset (joko nyt...?), hajoaminen, lamaannus.

Salamaihastuminen, meidät-on-niin-tarkoitettu-eikä-sitten-oltukaan, pettymystä ja tyytymättömyyttä, paluu Aliisan luokse ja yksi humalanhuuruinen ilta, jona päädyimme samaan sänkyyn ja aamulla jatkoimme teeskentelemistä että kaikki oli ihan okei.

Siinä puolen vuoden hiljaisuuden syy. Tiivistettynä. Se kuulostaa kaikki niin tehtynä paljon tapahtumarikkaammalta kuin mitä se olikaan. Tosiasiassa minä olen suurimman osan ajasta vain tuijotellut kattoon, pyöritellyt peukaloitani ja odotellut, että silmien takana tapahtuva rätinä ja pistely viimein lakkaisi.

Seksi tai kinkyily ei ole kiinnostanut, vaikka useasti olenkin avannut uuden tiedoston. Mitään kirjoitettavaa ei kuitenkaan ole ollut, joten en ole kirjoittanut. Ei yhtään mitään. Ehkä nyt kevään myötä libidoni alkaa vähitellen heräillä ja unohdan taas hetkeksi romanttisten suhteitteni kiemurat.

Lisäksi tunnen tällä hetkellä orastavaa syyllisyyttä kaikesta ja pelkään, että jos en kirjoita sitä ylös putoan jonnekin pimeään itseinhon kuiluun, kun asiat alkavat kasvaa pääni sisällä liian suuriksi. Paperilla kaikki asettuu oikeisiin mittasuhteisiin. Paperilla kaikki on jopa pientä, ainakin verrattuna siihen, mitä kaikki muut tosikinkyt touhuavat 24/7.

- - - 

Oikea vuorovaikutus on siis tuntunut energiaa syövältä pakkopullalta, joka ottaa muttei anna mitään takaisin.

Sitten minä löysin seksi-chatit.

Olen niin kontrollinkipeä, että nautin kun tuntematon mieshekilö puhuu minulle rumasti ja tavalla, joka järkyttäisi kaikkia läheisiäni, jos he tietäisivät. Muiden kuviteltu paheksunta tietysti vain lisää kiellettyä nautintoani. Eivät he mitään oikeita määstereita tai domeja ole, parin viestin tule-tänne-niin-naidaan -miehiä. Alan tunnistamaan jo tervehdyksestä ne, joille minun kannattaakin vastata jotain.

Kukaan ei halua minulta mitään. Tai haluaa, kaiken ja mieluiten tosi nopeasti, muttei mitään todellista. 

Varsinaista oikeaa häpeää tai syyllisyyttä en kuitenkaan tunne. Ehkä pientä surua siitä, että koska minä olen nuori minun pitäisi olla elämässä oikeaa elämääni sen sijaan, että hukuttaudun fantasioihin. Usein kerron heille oikeita asioita, aina oikeat mittani, en jaksa keksiä mitään muuta kuin sen että olen todella kullinkipeä portto, juu juu, anna sitä piiskaa. Ja sitten toisena iltana olen varattu nainen ja miesystäväni nukkuu vieressäni samalla kun chattailen jollekulle muulle. Useammin minut pakotetaan polvilleen ja ottamaan suihin (oikeasta suihinotosta minulla ei ole mitään käsitystä). Tapaan sadistin, joka kertoo nauttivansa pelostani, ja kiihotun siitäkin, villasukissani sohvan nurkkaan käpertyneenä. Olen vuoroin viaton naapurintyttö, täysin moraaliton pettäjä-hutsu, tahdon tulla otetuksi kyselemättä, tahdon rajua ja raakaa ja törkeää ja niin, että se toinen nauttii siitä yhtä paljon kuin minä.

Tavalliset käytöstavat katoavat netissä. Naisena minun tarvitsee vain kirjautua sisään ja ensimmäisen minuutin aikana minua tervehtii niin moni eri-ikäinen mies etten voisi kaikille vastatakaan. Pelkkä 'moi' ei kerro mitään. Kriteerini eivät ole korkealla, mutta useamman illan näpyttelyn jälkeen samojen fraasien toistelu alkaa kyllästyttää: Minkä ikäinen? Liveä? Millainen olet (millainen? toisinaan haluaisin vain trollata ja listata kaikki hyvät luonteenpiirteeni ja harrastukseni ja unelmalomani), skype-ossaa, mistä olet, millaiset hiukset (hiukset ovat miehille hyvin tärkeitä). Saatan lakata vastaamasta yhtäkkiä. Mutta koskaan en lähde samantien, kun olemme viesteilleet kiihkeästi pari tuntia ja närkästyn, kun toinen katoaa joko ilmoittamatta tai toteaa jo saaneensa. Kai se korostaa hyväksikäytön kokemusta, enkä minä vaadi keneltäkään mitään. Mutta tutun nimimerkin löytäessä hymyilen leveästi, jos muistan hänen jääneen juttelemaan vielä hetkeksi ennen nukkumaanmenoa. Minulla ei ole mitään itsekkyyttä vastaan, mutta minusta on mukavaa, jos koen juttelevani oikealle ihmiselle enkä botille, joka suoltaa minulle hävyttömyyksiä.

Pelkään koukuttuvani siihen kaikkeen, tulevani nettiseksiriippuvaiseksi. Yhden apean sunnuntain googlettelen merkkejä riippuvuuden alkamisesta ja rauhoitun sitten, kun totean että niin kauan tämä kaikki on OK ja vain oman seksuaalisuuteni toteuttamista (vaihtelua runkkaukseen), kunhan ajatukseni eivät ala pyöriä chattien ympärillä jatkuvasti enkä ala tuntea itseäni iljettäväksi. 

Huoneissa kävijöiden määrä yllätää minut, kun havaitsen niiden olevan täynnä päiväsaikaankin, aamukahdeksalta, kello neljä aamuyöllä. Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he eivät ole töissä tai koulussa? Tekemässä oikeita asioita? Kuka runkkaa aamukymmeneltä? Ketkä ovat ammattilaisia?

Miten helppo sitä olisikaan aloittaa business ja mennä tapaamaan jotakuta, joka tarjoaa minulle satasta suihinotosta.

Tietenkään en koskaan lähtisi, en edes pahimmassa rahapulassa. Pelkään liikaa, että vuosien päästä katuisin sitä liikaa, että se muuttaisi minua, että se kävisi liian raskaaksi salaisuudeksi säilyttää sitten kun viimein tapaan jonkun, joka haluaisi jakaa tämän kaiken minun kanssani (sillä tietysti minä kertoisin, minä janoan tulla tunnetuksi kokonaan). 

perjantai 23. syyskuuta 2016

yksityisyydestä ja avoimuudesta (aika vanhaa kalaa)

Herään aamulla siihen, että Teija on laittanut minulle kymmenen viestiä, joissa hän sanoo olevansa varma, että kun jutusta X ei tullutkaan mitään, kaikki ihanat kiltit miehet ovat loppuneet maailmasta, hän on varmasti loppuelämänsä yksin ja yksinäinen ja jossain on pakko olla vikaa (hyvin Bridget Jonesia). Mietin hetken, mitä hän sanoisi, jos vastaisin: "Joo, mä tiedän miltä susta tuntuu, mäkin oon täällä miettinyt että millaiset mahdollisuudet mun on löytää naista, joka haluaisi käydä mun kanssa yhtä aikaa suihkussa ja pestä mun tukan sen jälkeen, kun on ensin piiskannut mustelmille ja kirjaimellisesti pannut itkemään." Pidän kuitenkin vähemmistöntuskan itselläni. Joudun kuitenkin puremaan hetken tosissani huulta, etten kertoisi sille Aliisasta ja tästä meidän pari vuotta kestäneestä on-off, tykkään-en tykkää -jojoilusta, mutta vaikenen sittenkin. Jos Aliisa olisi joku täysin ulkopuolinen, jota Teija ei tunne siitä voisi kertoakin. En voi koskaan avata suutani Aliisasta ilman, että tuntisin, että loukkaan senkin yksityisyyttä jotenkin.

Hemmetin pienet piirit.

Teija piti pienimuotoiset juhlat viikonloppuna. Tarkoitus oli kokoontua porukalla hänen kotiinsa, pelata seurapelejä, syödä ja juoda. Olen viimeiset pari viikkoa ollut taas hyvin introvertti oma itseni, ja suhtauduin tähänkin sosiaaliseen tapaamiseen hieman nihkeästi - ehkä syy sille, ettei minua yhtään huvittaisi läträtä alkoholin kanssa on siinä, että viimeksi kyseisen porukan kanssa join aivan liikaa ja simahdin jo ennen kahtatoista. Niin käy kerran-kaksi vuodessa, ja siinä on tietysti pari kertaa liikaa (tunnustus, synninpäästö). Minua tympäisee, kun minulla menee yli. Muut saattavat jälkeenpäin piikitellä Tuhkimo-känneistä, mutta kukaan ei piikittele minua jälkeenpäin yhtä paljon kuin minä itse. 

Aliisa oli tulossa. 

Siksi minä tietysti olin hermostunut.

U:sta on nyt kuukausi, ja minä kihisen taas kaikkialta. Arkisin on ollut niin paljon tekemistä, että seksi ja seksuaalisuus ei ole pyörinyt mielessä niin aktiivisesti (öisin sitäkin enemmän, lakanat ovat aamuisin aivan rutussa kun kieriskelen villeissä seksiunissani), mutta nyt minua taas turhauttaa: haluan suudelmia. Joka puolelle. Kaikkialle, Kiihkeitä otteita. Tuntea jännitystä ja pelkoa ja intoa ja himoa. Sellaista leffameininkiä, ehkä vähän maustettuna. Käsiä kaikkialle, ei mitään epävarmaa hipsuttelua. Haluan session, haluan tavata uuden dominoivan ihmisen, haluan toiset kinkytreffit ja haluan mennä taas iloisesti sekaisin, tuntea eläväni sormenpäitä myöten. Kevät meni minun osaltani vain murjottaessa, ja kun kaikki muut odottivat innolla kesää ja kukkia ja mehiläisiä, minä syljeskelin kattoon ja odotin, että ehkä se lisääntynyt D-vitamiini elimistössä alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa ja minäkin heräisin koomastani. Nyt viimein kesän jälkeen kun muut valmistautuvat kylmyyteen ja pimeään ja tissuttelevat kamomillateetä villasukissaan, minä olen täynnä energiaa ja suunnitelmia ja muutosta. Täytyy torjua pimeyttä! Ei saa jäädä paikoilleen! Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa! Nyt pidän huolta itsestäni!

Ilta sujui pintapuolisesti hyvin, lipitin lonkeroitani hyvää vauhtia ja selitin suu vaahdossa asioista, joista en tiennyt mitään. Nauroin aivan liian kovaa kovaa ja flirttailin aivan liian räikeästi. Luojan kiitos kyyti oli järjestettynä enkä juonut ollenkaan väkeviä eikä krapula ollut aamulla pahakaan, mutta tässä vaiheessa alan tietysti miettiä, kuinka sopimaton olinkaan, luinko ihmisiä väärin ja onnistuinko loukkaamaan jotakuta. Se, mikä eilen tuntui vain hauskanpidolta, alkaa aamun kalpeassa valossa näyttää joltakin aivan muulta. Nyt olen aivan varma, että onnistuin häiriköimään kaikkia seksuaalisesti ja minusta näki kilometrien päähän, miten puutteessa olen eikä kukaan kutsu minua enää ikinä minnekään.

Argh. Painan päätä käsiin ja puristan silmiäni yhteen, kun muistan taas jonkin typeryyden, mitä tuli sanotuksi tai tehdyksi. Mitä vittua taas.

Koskaan en juo enää alkoholia.
Ainakaan paljon.
Tai ainakaan niin paljon, että alan katsella kavereitani sillä silmällä ja käyttäytyä niin kuin kaikki heterot sanoo että ei-heterot alkaa käyttäytyä kun juovat liikaa eli iskeä kaikkia ystäviään ja pervoilemaan kykenemättä ollenkaan hillitsemään eläimellisiä halujaan ja todistavat vain käytöksellään, että oikeassa oltiin, sellaisia ne hikiset lesbot on ja yhteiset pukukopit on todellakin suuri Virhe koska siellä ajatellaan vain seksiä seksiä seksiä

... Jos kuuluu johonkin vähemmistöön, on pakko taistella kaikkia stereotypioita vastaan ja osoittaa kaikille, miten Normaali minä oikeasti olenkaan, oikeastaan vähän Parempi kuin keskiverto kaduntallaaja, koskaan ei edes hölmöile humalassa. Täytyy heti ottaa selittelevä tai puolusteleva kanta, olla samaan aikaan rento ("Hei, musta on tietsä ihan sama mitä muut ajattelee") että jatkuvasti asialla "Yksi Kaikkien ja Kaikki Yhden Lesbon puolesta, mitä sä nyt tolla tarkotit, täsmennätkö vähän, mä tässä edustan ja puolustan meitä kaikkia et kuule sano suoraan vaan, täältä pesee". Mutta silleen kivasti, tietysti. Saa olla terävä, mutta ei kärjistää. Eikä saa pitää meteliä itsestään.

Oli hyvin lähellä (tai ainakin se kävi mielessä), että olisin alkanut avautua Kirsille (ja varmasti kaikille muillekin siinä ympärillä oleville, puhuimme pikku keittiöpileissämme melko kovaa ja minua hä-vet-tää että mitähän ihmiset olohuoneessa kuulivat meidän muka-yksityisestä keskustelustamme) BDSM:stä. Me puhuimme illan aikana tietysti paljon muutenkin vapaasta seksistä, naisista, miehistä, feminismistä, papa-kokeista, monogaamisuudesta ja polygamiasta, seksityöläisistäkin ja olimme kerrassaan kauhea kanalauma mukamas tabuja rikkomassa, mutta kovin syvällisiin keskusteluihin emme tällä kertaa päässeet (ehkä liiallisen humalan vuoksi). Kirsi on se porukan Kaikessa Avoin -tyyppi, ja Kirsin kanssa me kesän alussa eksyimmekin niihin ensimmäisiin kinky-bileisiin. Minulla on vahva kutina, että pervoilu ei ole ollenkaan vieras laji Kirsille, ja jos minä vähän vihjaisisin, olen melko varma, että saisin Kirsin suunnalta jopa innostuneen nälkäisen vastaanoton: joo, mennään katsomaan toisiinkin bileisiin, tutustutaan "skeneen", ollaan hurjia ja erilaisia ja erikoisia.

Ei!

Haluan kinkyjä kavereita. Haluan, että minulla olisi ihmisiä, joiden kanssa puida näitäkin asioita.

Mutta minun kuvitelmissani ne ihmiset ovat vielä täysin uusia ihmisiä, ei niitä vanhoja. Suoraan sanottuna minusta on kauhea ajatus nähdä Kirsi esimerkiksi piiskattavana jossakin bileissä. Tai vielä pahempaa, että hän näkisi minut. Kauheaa. Ei ei ei. Too much information. En minä osaisi olla. Muiden seksielämä ei kuulu minulle. Liian yksityistä. Minä olen jo asettanut Kirsin siihen Kaveri-lokeroon, ja vaikka hän saattaa melko avoimestikin rupatella seksiseikkailuistaan ja kenen kanssa milloinkin on tehnyt sen ja hän on varmasti kaveripiiristäni se, joka ei todellakaan tuomitsisi mitään mitä hänelle kertoisin, silti... Ei. 

Minä olen niitä ihmisiä, jotka kääntävät hämillään katseen pois, kun baarissa joku kömpii toisen syliin ja alkaa nuolla tämän korvaa. Kaikki sellainen hempeilykin on minulle hyvin yksityistä, oikeastaan yksityisempää kuin seksi. Se koskettaa sitä kaikista syvintä ydintä, sitä missä ne pelot ja toiveet asuvat. Mietin Teijan aamuista viestiä ja sitä, että on hienoa, että hän uskaltaa kertoa minulle olevansa yksinäinen. Sellaistakaan ei kerrota minun maailmassani kenelle tahansa. Se vaatii luottamusta. Toisinaan Teijakin saa minut kiusaantumaan suorastaan perverssillä avoimuudellaan, kun se laittaa niitä yöllisiä vainoharhaisuusviestejään (toisaalta hänellä on paljon muitakin ystäviä, joille hän niitä laittaa joten minä en ole tässäkään suhteessa mikään spesiaaliystävä, yhyy). Se onkin todennut, että sen suuri ongelma on oksentaa kaikki epävarmuutensa uudenkin ihmisen päälle niin kuin se haluaisi varmistaa, että se toinen sitten heti kättelyssä tietää, mihin kaikkiin ongelmiin onkaan sekaantumassa. Itse toimin täysin päinvastoin. Vuosienkin tuntemisen jälkeen minun on vaikea sanoa ystävälle, että olisin yksinäinen.

Siksi pidetään anonyymia nettipäiväkirjaa, joissa sitten lörpötellään kaikki mahdollinen, mikä pieneen mieleen on juolahtanut. Ettei tarvitsisi kohdata ihmisiä oikeasti. Hah. Hah.

Ehkä Kirsinkin avoimuus pelottaa minua. Minua pelottaa, että koska hän on niin avoin omasta elämästään, hän saattaisi lipsauttaa jotakin ulkopuolisille minustakin. Vaikka mainita, että olimme yhdessä jossakin kinkybileissä ihmisille, jonka minä en halua tietävän sitä asiaa minusta laisinkaan. Ajattelematta ollenkaan, miten iso lipsautus se minulle olisi. Kirsi on jo joskus saanut minut räpyttelemään silmiäni ja kiusaantumaan, kun hän on esitellyt minut uudessa porukassa aikalailla sanoilla "Tässä on nurkkaanajettu, se tykkää vaan naisista". Vou. Joo. Hei vaan.

En ole kaapissa enää, mutta seksuaalisuus on minun asiani, jonka minä haluan tuoda ilmi itse jossakin sivulauseessa tai suoraan toteamallakin. Itse. Omilla ehdoillani. Olennaista on se, että se on minun asiani. Minun minun minun. Minä saan paljon enemmän kiksejä sitä, että minulla on Salaisuus, jonka Paljastan vain Harvoille ja Valituille kuin siitä että näyttäisin olevani itsevarma ja ihana ja täysin 2000-luvulla, jossa nainenkin saa olla häpeämättä halujaan ja oikeastaan sitä parempi, mitä erikoisempia ne ovat. Lesbous ei ole sellainen salaisuus, sillä on täysin eri asia pystyä tai saada kertoa, että seurustelukumppani on nainen tai että on ihastunut johonkin timmiin mimmiin kuntosalilla. Se ei vielä kerro, että joo, tykkään nuolla pildeä (vaikka tietysti monet kuulevatkin sen niin: "Olen homo" ="harrastan anaaliseksiä", "Olen lesbo"="Pelkään peniksiä, vihaan miehiä, en harrasta oikeaa penetraatioseksiä tai jos harrastan, se tarkoittaa että oikeasti haluaisin vain pippeliä") eikä sen siksi pitäisi aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Mielikuvillehan minä en voi mitään. Olen viimein päässyt siitä ylitse, etten ahdistu suunnattomasti, kun kuvittelen muiden ihmisten kuvittelevan jotain minusta seksuaalisen suuntautuiseni perusteella, mutta jos siihen lisätään vielä mielikuvat masokisteista... Aivan liikaa. Minä vain haluaisin antaa itsestäni normaalin kuvan. It's all cool in the pool.

Humalaiset aivoni alkoivat kehittää jossain vaiheessa iltaa pettämättömän yksinkertaista suunnitelmaa: iske Aliisa, tai lähde aikaisin kotiin.

No niin.

Minä lähdin aikaisin kotiin. Sitä ennen Aliisa oli kuitenkin istunut minun sylissäni, ja meidän kätemme olivat kietoutuneet toistensa lomaan, hänen painonsa tuntui hyvältä minun päälläni ja minun oli rento olla. Hän nojautui illan aikana monta kertaa taaksepäin sanomaan jotain minulle ja minä vastasin huulet miltein kiinni hänen korvassaan: sellaista näennäisen viatonta, mutta minä tunsin, miten hänen sormensa jossakin kohtaa kulkivat minun sormiani pitkin, ja minä olin jo unohtanut, miten levoton hänen kosketuksensa on, täynnä hermostunutta minä pidän sinusta, haluan näyttää sen, en tiedä miten, mutta ehkä näin -energiaa. Hän kävi välillä juttelemassa jollekulle muulle, ja minä tunsin olevani loppuillan jatkuvasti virittyneenä hänen taajuudelleen, kuulin hänen naurunsa huoneen toisesta päästä ja katselin sivusilmällä, kenen kanssa hän puhui, miten lähellä hän heitä oli. Sitten olikin jo aika lähteä, jos halusin päästä samalla ovenavauksella, ja Aliisa halasi minua tiukasti, sanoi jotain vitsikästä siitä, miten hän olikin koko illan jo ollutkin ihan liki ja tämä varmaan riittää, ja minä vain nauroin, iskin silmää ja vilkutin kaikille tasapuolisesti.

Kotimatkalla minä mietin, että ehkä taas yksi virstanpylväs on saavutettu. Pariin vuoteen me emme Aliisan kanssa ole voineet hipaistakaan toisiamme ilman, että minun pääni on täyttynyt "Mitä nyt, mitä mitä mitä, joko taas?" -ajatuksilla. Nyt taas... No, minä olin ylivirittynyt ja katselin häntä hieman sumeiden alkoholin huurustamien vaaleanpunaisten lasien läpi pohtien, miten helppoa olisikaan, jos olisimme halunneet samoja asioita, mutta luulen, että se oli vain tavan vuoksi. Minä olen jo niin hemmetin tottunut elämään päänsisäistä Aliisa-draamaani, etten osaa olla ilmankaan. Kaipaan aikoja, jolloin me olimme vain parhaita ystäviä ja minä tiesin, että olin sille tärkein. Avainsana: tärkein. Minä haluaisin niin kovasti olla jollekulle se paras vaihtoehto, ei aina se toiseksi paras. Aliisa on ainut ihminen maailmassa, joka toistaiseksi on sanonut minulle, että minun mielipiteeni kaikessa on hänelle aina kaikista tärkein, ja se on kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu. Sehän kuulostaa melkein niiltä kolmelta taikasanalta, eikö? Loputtoman monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli sitten siinä, takaisin ei ole enää paluuta enää ikinä milloinkaan, ja loputtoman monta kertaa minä olen yllättänyt itseni mustasukkaisilla piikeillä, jotka pistävät minua silloin, kun vähiten osaisin odottaa. Nyt kuitenkin oloni on melko mitäänsanomaton kaiken ähkäilyn allakin. Aliisan kanssa oli rento olla, mutta jokin pala ei tuntunut enää sopivan. En minä lue sitä niin hyvin kuin ennen, eikä se minua. Minun mielipiteeni ei ole ollut sille tärkein moneen vuoteen. Oikeastaan minä olisin toivonut, että tuollaisissa kotibileissä minulla olisi joku toinen, joku aivan uusi, joka seisoisi minun vieressäni niissä keittiöpiireissä, joka puhuisi aivan yhtä tyhmiä ja toteaisi, että me lähdemme nyt kotiin. Oven sulkeuduttua pimeään rappukäytävään se suutelisi minua kiivaasti, puraisisi kaulasta ja sanoisi, että oli halunnut tehdä nin koko illan. Sitten kun me olemme kahden. Koska tämä on vain Meidän Juttumme, eikä kuulu muille.

Seuraavan päivän pyörittelen edellisillan tuntemuksiani ympäri, rankaisen itseäni pyykkäämällä ja siivoamalla (no en oikeastaan, minä pidän siivoamisesta ja puhtaudesta) ja lopulta haen synninpäästöä laittamalla veljelle viestin.

"Flirttailin eilen Aliisan kanssa yksissä pirskeissä."

Siltä kestää kaksi minuuttia vastata.

"No huh huh."

"Äläpä."

"Mikäs vaivaa?"

Veli taitaa olla ainut, jolle olen epämääräisestikin kertonut, että Aliisan kanssa oli sotkua enkä minä välillä ymmärrä sitä ihmistä enää ollenkaan. Vaikkei veli ei olekaan kovin hyvä kuuntelija varsinaisesti eikä pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, tiedän että se aina haluaa minun parastani. Vastaan sille, että enpä tiedä, ja jään odottamaan sen tuomiota. Ehkä sen mielipide kaikesta on minulle aina tärkeintä.

"Aika vanhaa kalaa", se toteaa sitten, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Minua alkaa naurattaa. Totta. Aika vanhaa kalaa. Ei enää koukkuun.

Eteenpäin. Ei saa jäädä paikoilleen. Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa. Nyt pidän huolta itsestäni.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

kinkyilyä ja tr00-kinkyilyä

Näin viime yönä unta, että joku oli nimimerkillä "paavi" kommentoinut blogitekstiäni: "se että nuori tyttö on kiinnostunut bdsm:stä ajatuksen tasolla ei tee hänestä vielä bdsm-ihmistä. sitominen ja kevyt piiskaus ei ole vielä bdsm:ää"

En muista, kommentoinko takaisin paaville, että voi hakea uskovaisensa muualta. Tämä on minun päiväkirjablogini.

Mitä on BDSM? Mitä on "todellinen" BDSM? Kuka on Todellinen Master/Mistress, kuka Oikeasti Sub?

Miksi se minua kiinnostaisi? Ehkä sen vuoksi, että aloittelijan epävarmuudella vielä arastelen puhua jostakin, josta minulla ei ole kokemusta. En halua, että tätä blogia lukevat luulevat, että haastelen täällä totuuden suulla ja kirjoittelen nettiin edustaen jotain muuta kuin omaa seksuaalisuuttani, omia ajatuksiani ja omia kokemuksiani. Vähän niin kuin teini-ikäiset Demi.fi:ssä: "harrastinko mä seksiä jos en lauennut? jos poikaystävä laukes? jos otin suihin mut ei menty sisälle? jos laukesin, mut se ei koskenut mun klittaan?"

Samanlaista teinin innostusta, pelkoa, epävarmuutta ja odotuksia minäkin käyn nyt lävitse. Tiedän mikä kiihottaa, mutta en tiedä miten omat halut tulisi yhdistää toisen ihmisen halujen kanssa, millä termeillä minä asioista puhuisin, ettei tulisi epäselvyyksiä. Kun joku sidotaan, piiskataan ja pakotetaan orgasmiin, onko se Maustettua Vaniljaa? Jos ei jää jälkiä, onko se tavallista kinkympää seksiä? Eikö BDSM ole vain kattokäsite, jonka alle sitten mahtuu kaikenlaiset erilaiset asetelmat, sadistit ja masokistit, Rouvat ja piiat, Daddyt ja girlit, Omistajat ja omistetut? Toiset haluavat selkeitä roolileikkejä asuineen, toiset haluavat olla "omia itsejään" - mutta eikö näissä jutuissa ole aina tietyt roolit sovittuina? Ei kukaan voi eikä jaksa olla Dominoiva, vahva ja viisas jatkuvasti. Ei kukaan voi aina heittäytyä toisen vietäväksi. Eikö se ole kovin raskasta? Kantaa toisesta aikuisesta ihmisestä niin suuri vastuu?

Täytyykö Kinkyllä olla aina jokin fetissi? Pukeutuuko Kinky nahkaan, PVC:hen ja latexiin? Täytyykö Kinkyn paljastaa tissit, jos määrittelee itsensä subiksi? Kuuluuko Todelliseen BDSM:ään väistämättä 24/7-asetelma? Että valtasuhteet ovat jatkuvasti läsnä?

Siinä tapauksessa minä taidan harrastaa tätä leikki-BDSM:ää makuuhuoneessani suljettujen verhojen takana koko loppuelämäni.

Minä en ole kiinnostunut palvelemaan ketään 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa. Minua ahdistaa ajatus, että olisin jonkun "oma" sillä tavalla, että joku jatkuvasti pitäisi huolta siitä, että olen menossa eteenpäin, että kehityn, että teen sovitut asiat. Minä haluan mennä eteenpäin omin avuin, kehittyä itse kehittymisen vuoksi, tehdä asiat, koska löydän motivaation itsestäni, en toisen miellyttämiseksi. En, vaikka minusta saattaisi sellaista luonteenlaatua makuuhuoneen ulkopuoleltakin löytyä, ja minut on saanut aina tekemään asioita, ponnistelemaan uutterammin enemmän kehuilla ja ihailulla kuin materiaalisilla palkinnoilla. Saan tyydytystä siitä kun olen laittanut ystäville kahvit ja pullat kaikki sievästi, mutta minä en näe sitä palveluna oikeastaan. Päinvastoin, se on minun tapani hallita tilannetta: minun tavarani ovat minun tavaroitani. Minun kaapeilleni ei mennä penkomaan. No mukin saa mennä ottamaan, jos janottaa, mutta kyllä minä hätkähdän, jos minun jääkaappiani availee tai kahvit keittää joku muu kuin perheenjäsen tai läheinen ystävä. Minä en päästä reviirilleni ketä tahansa, vaikka olen asunut yksin yli viisi vuotta ja olisi jo ehkä aikakin löytää jotakin parisuhteen tapaista. Ihailen vahvuutta, itsenäisyyttä, omillaan toimeentulemista. Ihmisissä roikkuminen, epävarmuus, jatkuva hyväksynnän hakeminen ärsyttää omia syntejäni, joita pidän piilossa, vaikka tämä blogi varmasti antaa ymmärtää toisin). Kiltti ja ystävällinen ihminen haluan olla, haluan olla Hyvä Ystävä, haluan tiiviitä suhteita enkä viihdy seurassa vain seuran vuoksi. Vaadin niiltä harvoilta ihmissuhteilta, joita minulla on henkistä läheisyyttä ja syvällisyyttä ja ne riittävät minulle vallan hyvin. Väsyn suuressa joukossa ja parin päivän vierailu hyvänkin ystävän tai perheenjäsenen luona uuvuttaa minut niin, että minun on pakko saada olla omissa oloissani pari päivää sen jälkeen, ja tulen kärttyiseksi, jos joku vie tuon tarvitsemani tilan minulta. Minun tapani huolehtia sinun tarpeistasi on minun tapani osoittaa, että olet minulle tärkeä. En ajattele, että kukaan on minua arvoasteikossa korkeammalla ja ylempi auktoriteetti niin, että toimin siten miten toimin, koska Hänen sanansa painaa enemmän kuin omani. Sellaista valtaa minä en koskaan ole valmis toiselle antamaan, en vaikka tietäisin 110% varmuudella, että hän käyttäisi sitä oikein.

Valta-asetelmien lipuminen arkeen taas... Jos minä olisin parisuhteessa D:ni kanssa, se voisi olla... hauskaa. Sellaiset pienet eleet silloin tällöin. Mutta ei, ei minua voi käskyttää viemään roskapussia joka kerta ja minäkin haluan tulla huomioiduksi ja hemmotelluksi. Minä olen tyytyväinen sessioihin, joiden aikana tapahtuu mitä tahansa D:n mieleistä ja minä olen vain käyttöesine, jonka halut joko huomioidaan tai sitten ei. Minä en arjessani jaksa lähteä vetämään mitään roolia, jossa kadotan itseni. Olisi hyvä, jos selviäisin tästä elämästä kiitos itseni, saavuttaisin asioita täysin minuna ja saisin olla ylpeä omista saavutuksistani. Haluan henkisesti vahvaksi, haluan hyvän itsetunnon. Haluan antaa huolenpitoa ja haluan vastaanottaa sitä, ilman sitoumuksia, puhtaasta rakkaudesta. BDSM on jotain, joka tuo minulle voimaa ja jonka näkyminen elämässäni tekee minusta juuri vahvemman, onnellisemman ihmisen. Toisille 24/7-asetelmat toimivat, sillä he saavat siitä juuri sen syvän tyydytyksen. Pystyn ymmärtämään ja olen kiinnostunut, jossakin määrin myös kateellinen, että jotkut ovat niin sulassa sovussa itsensä ja toistensa kanssa. Mutta ei, ei minulle. Minua ei voisi sanoa "orjaksi", ei "pikkuiseksi". Minä pelkään, että tulen riippuvaiseksi ja satutetuksi ja häväistyksi, kun (jos) toinen ihminen lähtee.

Jos se tekee minusta huonomman, "epäaidomman", karkkikauppasubin, olkoon niin. Minä en kaipaa hyväksyntää tai määrittelyjä ulkopuolelta eikä se ole tämän seikkailun ja minun seksuaalisuuteni rakentumisen tarkoituskaan. Tarkoitus on nauttia, nauttia silloinkin kun kärsii, ei kärsiä siksi että nauttii.

Olen saanut taas uuden vastauksen seuranhakuilmoitukseeni, joka on pistänyt miettimään, kuinka paljon olen valmis joustamaan omista haluistani. En ole tästä naisesta oikeastaan kiinnostunut. Minua kaivelee edelleen, ettei mustikkametsän nainen enää vastannut minulle ja erityisesti nyt, kun tämä nainen - olkoon vaikka neiti Lumpeenkukka - ei tunnu tietävän BDSM:stä mitään. Hän yhdstää sen rajuun seksiin, mutta määritelmät kuten sub tai Dom ovat hänelle ilmeisesti täysin vieraita. Hän vastaa minulle, niin kuin kai yleisesti päiväkahviseuranhakuihin vastataan, kuvailemalla tarkasti ulkonäköään ja seikkoja, jotka eivät minua varsinaisesti kiinnosta - minä vähät välitän, oletko ajeltu vai et, millainen pukeutumistyylisi on tai kuinka paljon tupakkaa kulutat. Mielestäni oma ilmoitukseni oli selkeä, ja siitä huolimatta hän kyselee, olenko minä kiinnostunut dominoimaan häntä.

Pieni switch minussa kohottaa turhautuneesti päätään, ja näen itseni kiinnittämässä neiti Lumpeenkukkaa (kasvoton, pieni siro nainen) tuoliin ja täristämässä hänelle orgasmin samalla kun piirtelen nimikirjaimiani veitsellä hänen ihoonsa.

Ehkä joskus. Joskus olisi mukava kokeilla, miltä piiiskan toisessa päässä oleminen tuntuu, mutta minä en ole kiinnostunut dominoinnista varsinaisesti. Sadistia minusta sen sijaan löytyy hieman. Noiden asioiden erittely jollekulle, joka tietää asioista vain pintapuolisesti tuntuu tällä hetkellä hyvin raskaalta. Opettajaa minusta ei saa.

Huokaisen, ja päätän vastata Lumpeenkukalle rehellisesti, että niin kuin ilmoituksessani sanottiin, minä haen näitä asioita. Rajumpikin seksi maistuisi tänä loputtomana kuivana kautena, mutta pelkään liikaa, että ajaudun johonkin rooliin, joka ei vain tunnu itsestäni hyvältä. Niin kuin kävi Aliisan kanssa... Minun miellyttämishaluni on minussa niin voimakas, että saadakseni toisen tyytyväiseksi olen valmis tekemään täysin omille intresseilleni vastaisia asioita, jotka jättävät minut kylmäksi ja turraksi ja ärtyneeksi: näitä asioita minä olisin halunnut. Minä en saa tästä mitään. Tämä laatikko ei sovi minulle.

On a different note, syksy on lähtenyt hyvin käyntiin. Opiskelu tuntuu maistuvan ja ostin hurjapäisyydessäni jumppakortin koko vuodeksi. Perjantaina kävin pitkän tauon jälkeen testaamassa ja petyin itseeni: mieli muistaa vielä, mitkä hypyt ja loikat sujuivat vuosi sitten niin hyvin, mutta nyt tuntuu kuin raahaisin perässäni täysin vierasta kehoa, joka ei liiku haluamaani suuntaan haluamallani nopeudella, johon sattuu ja joka jumittaa seuraavana päivänäkin. Lihaskipua minulla on oikeastaan ollut ikävä, mutta kesän lenkkeilyn jälkeen kuvittelin, että olisin ollut paremmassa kunnossa mitä olin. No. Ehkä jouluun menessä olen saavuttanut taas tuloksia.

perjantai 2. syyskuuta 2016

sosiaalisia pelejä

Tähdet ovat minulle suotuisia, sillä kaksi päivää ensimmäisen session jälkeen minun sähköpostiini kilahtaa uusi viesti.

Se on se sama nainen mustikkametsästä. Se, joka sai pikkuhousuni kostumaan ja punan nousemaan poskille pelkällä esittelytekstillään. Se, joka ei enää ensimmäisen viestin jälkeen vastannutkaan minulle. Rempseä nainen, hersyvän hyväntuulinen, sadisti hänkin. 

Voi miksi naiset ovatkin niin ihania? Minä olen saanut lukuisia ehdotuksia miehiltä, mutta yksikään niistä ei ole ollut yhtä hyvä kuin näiden kahden naisen, jotka ovat ottaneet yhteyttä. Naiset tajuavat. Naisilla on pelisilmää. Naiset ovat (tai ainakin esittävät hyvin olevansa) kiinnostuneita Minusta. Naisille minä voin olla pelkkä panopuu ja sanoa silti kiitos kaunis, kerran vielä niin että takarivikin kuulee. 

Tai no, onhan noita pari nuorempaa naistakin ollut, jotka vain kirjoittivat niin älyttömän surkeaa suomea, että se kuivui sitten siihen. Ei ne äidinkielenopettajat turhaan käskeneet opetella niitä pilkkusääntöjä! Nyt se puree sitten pyllyyn, kun yrittää kirjoittaa vonkuviestejä eikä niihin vastata, kun kirjoittaja kuulostaa humalaiselta tai että kengän koko on suurempi kuin ÄO.

(Minä olen yhtä armoton muille kuin itsellenikin.)

No niin, se ränttäyksestä. Tämä nainen siis kirjoitti minulle sittenkin, ja ilmeisesti oli käynyt niin että viestini oli päätynyt roskakoriin tai muuten vain mennyt ohi silmien (Hurraa, en kuulostanutkaan naiivilta idiootilta!). Sikäli merkillistä, että hän juuri nyt laittoi minulle viestiä, sillä olin ollut aikessa uudistaa seuranhakuilmoitustani ja ryhtyä taas metsästämään Dominaa, jolla olisi aikaa ja kärsivällisyyttä edetä minun kanssani. Päätän, että haluan tavata hänet mahdollisimman pian. Jo muutaman viestin perusteella luulen osaavani sanoa, että tyyppi on kykeneväinen kommunikoimaan ja panostamaan, kasvotusten selviää, löytyykö kipinää ja kemiaa.

Menee kolme päivää. Sitten seitsemän. Kymmenen. Nainen ei vastaa. Nostan kädet ilmaan ja kirjoitan uuden seuranhaun. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa... Pelisilmää muka. 

~ ~ ~

Odottamaani subdroppia ei sitten kai kuulunutkaan, ei varsinaisesti, vaikka seuraavat pari päivää session jälkeen vietinkin oikeastaan neljän seinän sisällä syöden ja katsellen tv:tä. Varsinainen "jälkihoito" tapahtui sähköpostiviestillä, minä kirjoitin hänelle ensin fiiliksistä session aikana, sitä ennen ja jälkeen. Ehkä jos U olisi sylkenyt kasvoilleni, haukkunut huoraksi ja piiskannut kyyneliin olisin pudonnut endorfiinien jälkeen silkkaan häpeään ja vetänyt verhot ikkunan eteen. Muutama nolostuttava muisto pulpahtkin pintaan ja nyttemmin on alkanut harmittamaan, etten reagoinut voimakkaammin, mutta toisaalta - ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta. Silloin haetaan rajapintoja, tunnustellaan väreitä. Minä reagoin kyllä, kun stimulaatiota on tarpeeksi ja tunnen toisen hyvin. Aivan varmasti reagoin... Reagoinhan?

Pientä alakuloa ilmassa ehkä kuitenkin. Alan epäillä, ettei U:lla ollutkaan niin kivaa kuin olisi voinut olla. Minusta olisi ollut mukavaa, jos se olisi saattanut asemalle. Tai laittanut viestiä että pääsitkö hyvin kotiin. Tai vastannut minun sähköpostiini. Edes sanonut kiitos kokemuksesta. Äh. En minä mitään paapomista kaipaa, en. Enkä varmasti näyttänyt siltä, että olisin ollut jotenkin emotionaalisesti sekaisin tai tunteellinen session jälkeen. Se olisi vaan... tuntunut hyvältä, jos se olisi tehnyt niin, vähän huolehtinut. Ehkä sitten minulla ei nyt olisi olo kuin koko juttu olisi ollut "blah, no tulipa koettua" sille.

Ehkä U:lle se olikin vain tavallinen perjantai, mulle taas jotain, jonka varmaan muistan aina. Minä kerroin sen kyllä hänelle, tällä kerralla en halunnut salata kokemattomuuttani. En halunnut, että se ihmettelee. Halusin sen ymmärtävän minua.

Mutta ei toinen ihminen välttämättä ymmärrä, vaikka kertoisikin ja selittäisi ja vuodattaisi kaiken. Minun kokemukseni ei ole sinun kokemuksesi. Ehkä pyytävälle annetaan, mutta minä en osaa pyytää. Tarvitsisin jonkun opettamaan. Kummallista, miten minua ei varsinaisesti ahdista kerjätä piiskaa, mutta pelkkä ajatuskin pyynnöstä pitää minusta hetki huolta, kysyä kuulumisiani saatikaan tulla fyysisesti lähelle on aivan mahdoton. En minä halua sellaista pyytää. Minä haluan, että ne annettaisiin minulle pyytämättäkin, ilmaiseksi.

Pelisilmää tosiaan... Enkä minä mielestäni vaadi liikoja. Eikö se ole epäkohteliasta olla vastaamatta toisen sähköpostiin? Miksi se on niin vaikeaa kirjoittaa ne pari sanaa: "Sori, et ollutkaan mitä hain." "Kiitos viestistä, hyvää jatkoa." Huokaus. Pahempaa kituuttamista tämä silloin oli, kun etsin romanttista seuraa, mutta kyllä tämä jahkailu naista syö. Tietysti ihmisillä on kiireinen elämä, työt, koulut, harrastukset, ystävät, perhe... Eikä sitä aina jaksa kotiin päästyään alkaa kirjoitella jollekin tuntemattomalle syvällisiä. (Yritän olla ajattelematta, että jos en vain kuulostanut kiinnostavalta tai U:n kokemus oli mitäänsanomaton, kamala ja että mustikkametsän nainen totesi nyt toisen viestin jälkeen, että ei ole minusta kiinnostunut enkä ole hänen aikansa arvoinen.) 

Tepastelin tänäänkin viikonlopun vaatteissani tehdäkseni olostani paremman. Laittautuminen on ihanaa. On ihana kuunnella musiikkia ja tehdä ruokaa korkokengät jalassa, huulipunaa huulissa ja pitsihepenet yllä. Fantasioida, hukkua mielikuviin. Leikkiä. Muistella perjantaita. Runkata.

Parhaimmillaan saisin seksuaalisuudesta voimaa arkeen. Eniten ehkä pelkään, että se valtaa kaiken, eikä arkiset jutut kiinnosta lainkaan, kun tahtoisin jatkuvasti kinkyilemään ja sävyttää arkea jollakin kieroilulla. Olen tehnyt paluuta normaaliin heräämällä säädylliseen aikaan, syömällä kaurapuuroa aamupalaksi, siivoamalla, järjestelemällä tärkeitä papereita kansioihin ja lenkkeilemällä. Nautin, kun lihakset ovat hieman kipeät merkiksi siitä, että olen laittanut itseni likoon, hakenut rajojani. Rutiini ei tunnu pahalta. Syksy on ollut aina minulle uudistumisen aikaa. Toivoisin vain, ettei takaraivossa olisi se inhottava nakertava tunne tekemättömistä opiskelutöistä, jotka odottavat, kasvavat, pinoutuvat ja minä tiedän, että ne hukuttavat minut pian, jos en saa tätä motivaatiopuuskaa siirrettyä niidenkin pariin.

Jep. Äkkiä minä olen taas surullinen. Ja vähän yksinäinenkin.

Arkea kestäisi niin paljon paremmin, jos tietäisi, että silloin ja silloin on luvassa jotain mukavaa ja vääntynyttä.