yksityisyydestä ja avoimuudesta (aika vanhaa kalaa)

Herään aamulla siihen, että Teija on laittanut minulle kymmenen viestiä, joissa hän sanoo olevansa varma, että kun jutusta X ei tullutkaan mitään, kaikki ihanat kiltit miehet ovat loppuneet maailmasta, hän on varmasti loppuelämänsä yksin ja yksinäinen ja jossain on pakko olla vikaa (hyvin Bridget Jonesia). Mietin hetken, mitä hän sanoisi, jos vastaisin: "Joo, mä tiedän miltä susta tuntuu, mäkin oon täällä miettinyt että millaiset mahdollisuudet mun on löytää naista, joka haluaisi käydä mun kanssa yhtä aikaa suihkussa ja pestä mun tukan sen jälkeen, kun on ensin piiskannut mustelmille ja kirjaimellisesti pannut itkemään." Pidän kuitenkin vähemmistöntuskan itselläni. Joudun kuitenkin puremaan hetken tosissani huulta, etten kertoisi sille Aliisasta ja tästä meidän pari vuotta kestäneestä on-off, tykkään-en tykkää -jojoilusta, mutta vaikenen sittenkin. Jos Aliisa olisi joku täysin ulkopuolinen, jota Teija ei tunne siitä voisi kertoakin. En voi koskaan avata suutani Aliisasta ilman, että tuntisin, että loukkaan senkin yksityisyyttä jotenkin.

Hemmetin pienet piirit.

Teija piti pienimuotoiset juhlat viikonloppuna. Tarkoitus oli kokoontua porukalla hänen kotiinsa, pelata seurapelejä, syödä ja juoda. Olen viimeiset pari viikkoa ollut taas hyvin introvertti oma itseni, ja suhtauduin tähänkin sosiaaliseen tapaamiseen hieman nihkeästi - ehkä syy sille, ettei minua yhtään huvittaisi läträtä alkoholin kanssa on siinä, että viimeksi kyseisen porukan kanssa join aivan liikaa ja simahdin jo ennen kahtatoista. Niin käy kerran-kaksi vuodessa, ja siinä on tietysti pari kertaa liikaa (tunnustus, synninpäästö). Minua tympäisee, kun minulla menee yli. Muut saattavat jälkeenpäin piikitellä Tuhkimo-känneistä, mutta kukaan ei piikittele minua jälkeenpäin yhtä paljon kuin minä itse. 

Aliisa oli tulossa. 

Siksi minä tietysti olin hermostunut.

U:sta on nyt kuukausi, ja minä kihisen taas kaikkialta. Arkisin on ollut niin paljon tekemistä, että seksi ja seksuaalisuus ei ole pyörinyt mielessä niin aktiivisesti (öisin sitäkin enemmän, lakanat ovat aamuisin aivan rutussa kun kieriskelen villeissä seksiunissani), mutta nyt minua taas turhauttaa: haluan suudelmia. Joka puolelle. Kaikkialle, Kiihkeitä otteita. Tuntea jännitystä ja pelkoa ja intoa ja himoa. Sellaista leffameininkiä, ehkä vähän maustettuna. Käsiä kaikkialle, ei mitään epävarmaa hipsuttelua. Haluan session, haluan tavata uuden dominoivan ihmisen, haluan toiset kinkytreffit ja haluan mennä taas iloisesti sekaisin, tuntea eläväni sormenpäitä myöten. Kevät meni minun osaltani vain murjottaessa, ja kun kaikki muut odottivat innolla kesää ja kukkia ja mehiläisiä, minä syljeskelin kattoon ja odotin, että ehkä se lisääntynyt D-vitamiini elimistössä alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa ja minäkin heräisin koomastani. Nyt viimein kesän jälkeen kun muut valmistautuvat kylmyyteen ja pimeään ja tissuttelevat kamomillateetä villasukissaan, minä olen täynnä energiaa ja suunnitelmia ja muutosta. Täytyy torjua pimeyttä! Ei saa jäädä paikoilleen! Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa! Nyt pidän huolta itsestäni!

Ilta sujui pintapuolisesti hyvin, lipitin lonkeroitani hyvää vauhtia ja selitin suu vaahdossa asioista, joista en tiennyt mitään. Nauroin aivan liian kovaa kovaa ja flirttailin aivan liian räikeästi. Luojan kiitos kyyti oli järjestettynä enkä juonut ollenkaan väkeviä eikä krapula ollut aamulla pahakaan, mutta tässä vaiheessa alan tietysti miettiä, kuinka sopimaton olinkaan, luinko ihmisiä väärin ja onnistuinko loukkaamaan jotakuta. Se, mikä eilen tuntui vain hauskanpidolta, alkaa aamun kalpeassa valossa näyttää joltakin aivan muulta. Nyt olen aivan varma, että onnistuin häiriköimään kaikkia seksuaalisesti ja minusta näki kilometrien päähän, miten puutteessa olen eikä kukaan kutsu minua enää ikinä minnekään.

Argh. Painan päätä käsiin ja puristan silmiäni yhteen, kun muistan taas jonkin typeryyden, mitä tuli sanotuksi tai tehdyksi. Mitä vittua taas.

Koskaan en juo enää alkoholia.
Ainakaan paljon.
Tai ainakaan niin paljon, että alan katsella kavereitani sillä silmällä ja käyttäytyä niin kuin kaikki heterot sanoo että ei-heterot alkaa käyttäytyä kun juovat liikaa eli iskeä kaikkia ystäviään ja pervoilemaan kykenemättä ollenkaan hillitsemään eläimellisiä halujaan ja todistavat vain käytöksellään, että oikeassa oltiin, sellaisia ne hikiset lesbot on ja yhteiset pukukopit on todellakin suuri Virhe koska siellä ajatellaan vain seksiä seksiä seksiä

... Jos kuuluu johonkin vähemmistöön, on pakko taistella kaikkia stereotypioita vastaan ja osoittaa kaikille, miten Normaali minä oikeasti olenkaan, oikeastaan vähän Parempi kuin keskiverto kaduntallaaja, koskaan ei edes hölmöile humalassa. Täytyy heti ottaa selittelevä tai puolusteleva kanta, olla samaan aikaan rento ("Hei, musta on tietsä ihan sama mitä muut ajattelee") että jatkuvasti asialla "Yksi Kaikkien ja Kaikki Yhden Lesbon puolesta, mitä sä nyt tolla tarkotit, täsmennätkö vähän, mä tässä edustan ja puolustan meitä kaikkia et kuule sano suoraan vaan, täältä pesee". Mutta silleen kivasti, tietysti. Saa olla terävä, mutta ei kärjistää. Eikä saa pitää meteliä itsestään.

Oli hyvin lähellä (tai ainakin se kävi mielessä), että olisin alkanut avautua Kirsille (ja varmasti kaikille muillekin siinä ympärillä oleville, puhuimme pikku keittiöpileissämme melko kovaa ja minua hä-vet-tää että mitähän ihmiset olohuoneessa kuulivat meidän muka-yksityisestä keskustelustamme) BDSM:stä. Me puhuimme illan aikana tietysti paljon muutenkin vapaasta seksistä, naisista, miehistä, feminismistä, papa-kokeista, monogaamisuudesta ja polygamiasta, seksityöläisistäkin ja olimme kerrassaan kauhea kanalauma mukamas tabuja rikkomassa, mutta kovin syvällisiin keskusteluihin emme tällä kertaa päässeet (ehkä liiallisen humalan vuoksi). Kirsi on se porukan Kaikessa Avoin -tyyppi, ja Kirsin kanssa me kesän alussa eksyimmekin niihin ensimmäisiin kinky-bileisiin. Minulla on vahva kutina, että pervoilu ei ole ollenkaan vieras laji Kirsille, ja jos minä vähän vihjaisisin, olen melko varma, että saisin Kirsin suunnalta jopa innostuneen nälkäisen vastaanoton: joo, mennään katsomaan toisiinkin bileisiin, tutustutaan "skeneen", ollaan hurjia ja erilaisia ja erikoisia.

Ei!

Haluan kinkyjä kavereita. Haluan, että minulla olisi ihmisiä, joiden kanssa puida näitäkin asioita.

Mutta minun kuvitelmissani ne ihmiset ovat vielä täysin uusia ihmisiä, ei niitä vanhoja. Suoraan sanottuna minusta on kauhea ajatus nähdä Kirsi esimerkiksi piiskattavana jossakin bileissä. Tai vielä pahempaa, että hän näkisi minut. Kauheaa. Ei ei ei. Too much information. En minä osaisi olla. Muiden seksielämä ei kuulu minulle. Liian yksityistä. Minä olen jo asettanut Kirsin siihen Kaveri-lokeroon, ja vaikka hän saattaa melko avoimestikin rupatella seksiseikkailuistaan ja kenen kanssa milloinkin on tehnyt sen ja hän on varmasti kaveripiiristäni se, joka ei todellakaan tuomitsisi mitään mitä hänelle kertoisin, silti... Ei. 

Minä olen niitä ihmisiä, jotka kääntävät hämillään katseen pois, kun baarissa joku kömpii toisen syliin ja alkaa nuolla tämän korvaa. Kaikki sellainen hempeilykin on minulle hyvin yksityistä, oikeastaan yksityisempää kuin seksi. Se koskettaa sitä kaikista syvintä ydintä, sitä missä ne pelot ja toiveet asuvat. Mietin Teijan aamuista viestiä ja sitä, että on hienoa, että hän uskaltaa kertoa minulle olevansa yksinäinen. Sellaistakaan ei kerrota minun maailmassani kenelle tahansa. Se vaatii luottamusta. Toisinaan Teijakin saa minut kiusaantumaan suorastaan perverssillä avoimuudellaan, kun se laittaa niitä yöllisiä vainoharhaisuusviestejään (toisaalta hänellä on paljon muitakin ystäviä, joille hän niitä laittaa joten minä en ole tässäkään suhteessa mikään spesiaaliystävä, yhyy). Se onkin todennut, että sen suuri ongelma on oksentaa kaikki epävarmuutensa uudenkin ihmisen päälle niin kuin se haluaisi varmistaa, että se toinen sitten heti kättelyssä tietää, mihin kaikkiin ongelmiin onkaan sekaantumassa. Itse toimin täysin päinvastoin. Vuosienkin tuntemisen jälkeen minun on vaikea sanoa ystävälle, että olisin yksinäinen.

Siksi pidetään anonyymia nettipäiväkirjaa, joissa sitten lörpötellään kaikki mahdollinen, mikä pieneen mieleen on juolahtanut. Ettei tarvitsisi kohdata ihmisiä oikeasti. Hah. Hah.

Ehkä Kirsinkin avoimuus pelottaa minua. Minua pelottaa, että koska hän on niin avoin omasta elämästään, hän saattaisi lipsauttaa jotakin ulkopuolisille minustakin. Vaikka mainita, että olimme yhdessä jossakin kinkybileissä ihmisille, jonka minä en halua tietävän sitä asiaa minusta laisinkaan. Ajattelematta ollenkaan, miten iso lipsautus se minulle olisi. Kirsi on jo joskus saanut minut räpyttelemään silmiäni ja kiusaantumaan, kun hän on esitellyt minut uudessa porukassa aikalailla sanoilla "Tässä on nurkkaanajettu, se tykkää vaan naisista". Vou. Joo. Hei vaan.

En ole kaapissa enää, mutta seksuaalisuus on minun asiani, jonka minä haluan tuoda ilmi itse jossakin sivulauseessa tai suoraan toteamallakin. Itse. Omilla ehdoillani. Olennaista on se, että se on minun asiani. Minun minun minun. Minä saan paljon enemmän kiksejä sitä, että minulla on Salaisuus, jonka Paljastan vain Harvoille ja Valituille kuin siitä että näyttäisin olevani itsevarma ja ihana ja täysin 2000-luvulla, jossa nainenkin saa olla häpeämättä halujaan ja oikeastaan sitä parempi, mitä erikoisempia ne ovat. Lesbous ei ole sellainen salaisuus, sillä on täysin eri asia pystyä tai saada kertoa, että seurustelukumppani on nainen tai että on ihastunut johonkin timmiin mimmiin kuntosalilla. Se ei vielä kerro, että joo, tykkään nuolla pildeä (vaikka tietysti monet kuulevatkin sen niin: "Olen homo" ="harrastan anaaliseksiä", "Olen lesbo"="Pelkään peniksiä, vihaan miehiä, en harrasta oikeaa penetraatioseksiä tai jos harrastan, se tarkoittaa että oikeasti haluaisin vain pippeliä") eikä sen siksi pitäisi aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Mielikuvillehan minä en voi mitään. Olen viimein päässyt siitä ylitse, etten ahdistu suunnattomasti, kun kuvittelen muiden ihmisten kuvittelevan jotain minusta seksuaalisen suuntautuiseni perusteella, mutta jos siihen lisätään vielä mielikuvat masokisteista... Aivan liikaa. Minä vain haluaisin antaa itsestäni normaalin kuvan. It's all cool in the pool.

Humalaiset aivoni alkoivat kehittää jossain vaiheessa iltaa pettämättömän yksinkertaista suunnitelmaa: iske Aliisa, tai lähde aikaisin kotiin.

No niin.

Minä lähdin aikaisin kotiin. Sitä ennen Aliisa oli kuitenkin istunut minun sylissäni, ja meidän kätemme olivat kietoutuneet toistensa lomaan, hänen painonsa tuntui hyvältä minun päälläni ja minun oli rento olla. Hän nojautui illan aikana monta kertaa taaksepäin sanomaan jotain minulle ja minä vastasin huulet miltein kiinni hänen korvassaan: sellaista näennäisen viatonta, mutta minä tunsin, miten hänen sormensa jossakin kohtaa kulkivat minun sormiani pitkin, ja minä olin jo unohtanut, miten levoton hänen kosketuksensa on, täynnä hermostunutta minä pidän sinusta, haluan näyttää sen, en tiedä miten, mutta ehkä näin -energiaa. Hän kävi välillä juttelemassa jollekulle muulle, ja minä tunsin olevani loppuillan jatkuvasti virittyneenä hänen taajuudelleen, kuulin hänen naurunsa huoneen toisesta päästä ja katselin sivusilmällä, kenen kanssa hän puhui, miten lähellä hän heitä oli. Sitten olikin jo aika lähteä, jos halusin päästä samalla ovenavauksella, ja Aliisa halasi minua tiukasti, sanoi jotain vitsikästä siitä, miten hän olikin koko illan jo ollutkin ihan liki ja tämä varmaan riittää, ja minä vain nauroin, iskin silmää ja vilkutin kaikille tasapuolisesti.

Kotimatkalla minä mietin, että ehkä taas yksi virstanpylväs on saavutettu. Pariin vuoteen me emme Aliisan kanssa ole voineet hipaistakaan toisiamme ilman, että minun pääni on täyttynyt "Mitä nyt, mitä mitä mitä, joko taas?" -ajatuksilla. Nyt taas... No, minä olin ylivirittynyt ja katselin häntä hieman sumeiden alkoholin huurustamien vaaleanpunaisten lasien läpi pohtien, miten helppoa olisikaan, jos olisimme halunneet samoja asioita, mutta luulen, että se oli vain tavan vuoksi. Minä olen jo niin hemmetin tottunut elämään päänsisäistä Aliisa-draamaani, etten osaa olla ilmankaan. Kaipaan aikoja, jolloin me olimme vain parhaita ystäviä ja minä tiesin, että olin sille tärkein. Avainsana: tärkein. Minä haluaisin niin kovasti olla jollekulle se paras vaihtoehto, ei aina se toiseksi paras. Aliisa on ainut ihminen maailmassa, joka toistaiseksi on sanonut minulle, että minun mielipiteeni kaikessa on hänelle aina kaikista tärkein, ja se on kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu. Sehän kuulostaa melkein niiltä kolmelta taikasanalta, eikö? Loputtoman monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli sitten siinä, takaisin ei ole enää paluuta enää ikinä milloinkaan, ja loputtoman monta kertaa minä olen yllättänyt itseni mustasukkaisilla piikeillä, jotka pistävät minua silloin, kun vähiten osaisin odottaa. Nyt kuitenkin oloni on melko mitäänsanomaton kaiken ähkäilyn allakin. Aliisan kanssa oli rento olla, mutta jokin pala ei tuntunut enää sopivan. En minä lue sitä niin hyvin kuin ennen, eikä se minua. Minun mielipiteeni ei ole ollut sille tärkein moneen vuoteen. Oikeastaan minä olisin toivonut, että tuollaisissa kotibileissä minulla olisi joku toinen, joku aivan uusi, joka seisoisi minun vieressäni niissä keittiöpiireissä, joka puhuisi aivan yhtä tyhmiä ja toteaisi, että me lähdemme nyt kotiin. Oven sulkeuduttua pimeään rappukäytävään se suutelisi minua kiivaasti, puraisisi kaulasta ja sanoisi, että oli halunnut tehdä nin koko illan. Sitten kun me olemme kahden. Koska tämä on vain Meidän Juttumme, eikä kuulu muille.

Seuraavan päivän pyörittelen edellisillan tuntemuksiani ympäri, rankaisen itseäni pyykkäämällä ja siivoamalla (no en oikeastaan, minä pidän siivoamisesta ja puhtaudesta) ja lopulta haen synninpäästöä laittamalla veljelle viestin.

"Flirttailin eilen Aliisan kanssa yksissä pirskeissä."

Siltä kestää kaksi minuuttia vastata.

"No huh huh."

"Äläpä."

"Mikäs vaivaa?"

Veli taitaa olla ainut, jolle olen epämääräisestikin kertonut, että Aliisan kanssa oli sotkua enkä minä välillä ymmärrä sitä ihmistä enää ollenkaan. Vaikkei veli ei olekaan kovin hyvä kuuntelija varsinaisesti eikä pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, tiedän että se aina haluaa minun parastani. Vastaan sille, että enpä tiedä, ja jään odottamaan sen tuomiota. Ehkä sen mielipide kaikesta on minulle aina tärkeintä.

"Aika vanhaa kalaa", se toteaa sitten, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Minua alkaa naurattaa. Totta. Aika vanhaa kalaa. Ei enää koukkuun.

Eteenpäin. Ei saa jäädä paikoilleen. Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa. Nyt pidän huolta itsestäni.

kinkyilyä ja tr00-kinkyilyä

Näin viime yönä unta, että joku oli nimimerkillä "paavi" kommentoinut blogitekstiäni: "se että nuori tyttö on kiinnostunut bdsm:stä ajatuksen tasolla ei tee hänestä vielä bdsm-ihmistä. sitominen ja kevyt piiskaus ei ole vielä bdsm:ää"

En muista, kommentoinko takaisin paaville, että voi hakea uskovaisensa muualta. Tämä on minun päiväkirjablogini.

Mitä on BDSM? Mitä on "todellinen" BDSM? Kuka on Todellinen Master/Mistress, kuka Oikeasti Sub?

Miksi se minua kiinnostaisi? Ehkä sen vuoksi, että aloittelijan epävarmuudella vielä arastelen puhua jostakin, josta minulla ei ole kokemusta. En halua, että tätä blogia lukevat luulevat, että haastelen täällä totuuden suulla ja kirjoittelen nettiin edustaen jotain muuta kuin omaa seksuaalisuuttani, omia ajatuksiani ja omia kokemuksiani. Vähän niin kuin teini-ikäiset Demi.fi:ssä: "harrastinko mä seksiä jos en lauennut? jos poikaystävä laukes? jos otin suihin mut ei menty sisälle? jos laukesin, mut se ei koskenut mun klittaan?"

Samanlaista teinin innostusta, pelkoa, epävarmuutta ja odotuksia minäkin käyn nyt lävitse. Tiedän mikä kiihottaa, mutta en tiedä miten omat halut tulisi yhdistää toisen ihmisen halujen kanssa, millä termeillä minä asioista puhuisin, ettei tulisi epäselvyyksiä. Kun joku sidotaan, piiskataan ja pakotetaan orgasmiin, onko se Maustettua Vaniljaa? Jos ei jää jälkiä, onko se tavallista kinkympää seksiä? Eikö BDSM ole vain kattokäsite, jonka alle sitten mahtuu kaikenlaiset erilaiset asetelmat, sadistit ja masokistit, Rouvat ja piiat, Daddyt ja girlit, Omistajat ja omistetut? Toiset haluavat selkeitä roolileikkejä asuineen, toiset haluavat olla "omia itsejään" - mutta eikö näissä jutuissa ole aina tietyt roolit sovittuina? Ei kukaan voi eikä jaksa olla Dominoiva, vahva ja viisas jatkuvasti. Ei kukaan voi aina heittäytyä toisen vietäväksi. Eikö se ole kovin raskasta? Kantaa toisesta aikuisesta ihmisestä niin suuri vastuu?

Täytyykö Kinkyllä olla aina jokin fetissi? Pukeutuuko Kinky nahkaan, PVC:hen ja latexiin? Täytyykö Kinkyn paljastaa tissit, jos määrittelee itsensä subiksi? Kuuluuko Todelliseen BDSM:ään väistämättä 24/7-asetelma? Että valtasuhteet ovat jatkuvasti läsnä?

Siinä tapauksessa minä taidan harrastaa tätä leikki-BDSM:ää makuuhuoneessani suljettujen verhojen takana koko loppuelämäni.

Minä en ole kiinnostunut palvelemaan ketään 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa. Minua ahdistaa ajatus, että olisin jonkun "oma" sillä tavalla, että joku jatkuvasti pitäisi huolta siitä, että olen menossa eteenpäin, että kehityn, että teen sovitut asiat. Minä haluan mennä eteenpäin omin avuin, kehittyä itse kehittymisen vuoksi, tehdä asiat, koska löydän motivaation itsestäni, en toisen miellyttämiseksi. En, vaikka minusta saattaisi sellaista luonteenlaatua makuuhuoneen ulkopuoleltakin löytyä, ja minut on saanut aina tekemään asioita, ponnistelemaan uutterammin enemmän kehuilla ja ihailulla kuin materiaalisilla palkinnoilla. Saan tyydytystä siitä kun olen laittanut ystäville kahvit ja pullat kaikki sievästi, mutta minä en näe sitä palveluna oikeastaan. Päinvastoin, se on minun tapani hallita tilannetta: minun tavarani ovat minun tavaroitani. Minun kaapeilleni ei mennä penkomaan. No mukin saa mennä ottamaan, jos janottaa, mutta kyllä minä hätkähdän, jos minun jääkaappiani availee tai kahvit keittää joku muu kuin perheenjäsen tai läheinen ystävä. Minä en päästä reviirilleni ketä tahansa, vaikka olen asunut yksin yli viisi vuotta ja olisi jo ehkä aikakin löytää jotakin parisuhteen tapaista. Ihailen vahvuutta, itsenäisyyttä, omillaan toimeentulemista. Ihmisissä roikkuminen, epävarmuus, jatkuva hyväksynnän hakeminen ärsyttää omia syntejäni, joita pidän piilossa, vaikka tämä blogi varmasti antaa ymmärtää toisin). Kiltti ja ystävällinen ihminen haluan olla, haluan olla Hyvä Ystävä, haluan tiiviitä suhteita enkä viihdy seurassa vain seuran vuoksi. Vaadin niiltä harvoilta ihmissuhteilta, joita minulla on henkistä läheisyyttä ja syvällisyyttä ja ne riittävät minulle vallan hyvin. Väsyn suuressa joukossa ja parin päivän vierailu hyvänkin ystävän tai perheenjäsenen luona uuvuttaa minut niin, että minun on pakko saada olla omissa oloissani pari päivää sen jälkeen, ja tulen kärttyiseksi, jos joku vie tuon tarvitsemani tilan minulta. Minun tapani huolehtia sinun tarpeistasi on minun tapani osoittaa, että olet minulle tärkeä. En ajattele, että kukaan on minua arvoasteikossa korkeammalla ja ylempi auktoriteetti niin, että toimin siten miten toimin, koska Hänen sanansa painaa enemmän kuin omani. Sellaista valtaa minä en koskaan ole valmis toiselle antamaan, en vaikka tietäisin 110% varmuudella, että hän käyttäisi sitä oikein.

Valta-asetelmien lipuminen arkeen taas... Jos minä olisin parisuhteessa D:ni kanssa, se voisi olla... hauskaa. Sellaiset pienet eleet silloin tällöin. Mutta ei, ei minua voi käskyttää viemään roskapussia joka kerta ja minäkin haluan tulla huomioiduksi ja hemmotelluksi. Minä olen tyytyväinen sessioihin, joiden aikana tapahtuu mitä tahansa D:n mieleistä ja minä olen vain käyttöesine, jonka halut joko huomioidaan tai sitten ei. Minä en arjessani jaksa lähteä vetämään mitään roolia, jossa kadotan itseni. Olisi hyvä, jos selviäisin tästä elämästä kiitos itseni, saavuttaisin asioita täysin minuna ja saisin olla ylpeä omista saavutuksistani. Haluan henkisesti vahvaksi, haluan hyvän itsetunnon. Haluan antaa huolenpitoa ja haluan vastaanottaa sitä, ilman sitoumuksia, puhtaasta rakkaudesta. BDSM on jotain, joka tuo minulle voimaa ja jonka näkyminen elämässäni tekee minusta juuri vahvemman, onnellisemman ihmisen. Toisille 24/7-asetelmat toimivat, sillä he saavat siitä juuri sen syvän tyydytyksen. Pystyn ymmärtämään ja olen kiinnostunut, jossakin määrin myös kateellinen, että jotkut ovat niin sulassa sovussa itsensä ja toistensa kanssa. Mutta ei, ei minulle. Minua ei voisi sanoa "orjaksi", ei "pikkuiseksi". Minä pelkään, että tulen riippuvaiseksi ja satutetuksi ja häväistyksi, kun (jos) toinen ihminen lähtee.

Jos se tekee minusta huonomman, "epäaidomman", karkkikauppasubin, olkoon niin. Minä en kaipaa hyväksyntää tai määrittelyjä ulkopuolelta eikä se ole tämän seikkailun ja minun seksuaalisuuteni rakentumisen tarkoituskaan. Tarkoitus on nauttia, nauttia silloinkin kun kärsii, ei kärsiä siksi että nauttii.

Olen saanut taas uuden vastauksen seuranhakuilmoitukseeni, joka on pistänyt miettimään, kuinka paljon olen valmis joustamaan omista haluistani. En ole tästä naisesta oikeastaan kiinnostunut. Minua kaivelee edelleen, ettei mustikkametsän nainen enää vastannut minulle ja erityisesti nyt, kun tämä nainen - olkoon vaikka neiti Lumpeenkukka - ei tunnu tietävän BDSM:stä mitään. Hän yhdstää sen rajuun seksiin, mutta määritelmät kuten sub tai Dom ovat hänelle ilmeisesti täysin vieraita. Hän vastaa minulle, niin kuin kai yleisesti päiväkahviseuranhakuihin vastataan, kuvailemalla tarkasti ulkonäköään ja seikkoja, jotka eivät minua varsinaisesti kiinnosta - minä vähät välitän, oletko ajeltu vai et, millainen pukeutumistyylisi on tai kuinka paljon tupakkaa kulutat. Mielestäni oma ilmoitukseni oli selkeä, ja siitä huolimatta hän kyselee, olenko minä kiinnostunut dominoimaan häntä.

Pieni switch minussa kohottaa turhautuneesti päätään, ja näen itseni kiinnittämässä neiti Lumpeenkukkaa (kasvoton, pieni siro nainen) tuoliin ja täristämässä hänelle orgasmin samalla kun piirtelen nimikirjaimiani veitsellä hänen ihoonsa.

Ehkä joskus. Joskus olisi mukava kokeilla, miltä piiiskan toisessa päässä oleminen tuntuu, mutta minä en ole kiinnostunut dominoinnista varsinaisesti. Sadistia minusta sen sijaan löytyy hieman. Noiden asioiden erittely jollekulle, joka tietää asioista vain pintapuolisesti tuntuu tällä hetkellä hyvin raskaalta. Opettajaa minusta ei saa.

Huokaisen, ja päätän vastata Lumpeenkukalle rehellisesti, että niin kuin ilmoituksessani sanottiin, minä haen näitä asioita. Rajumpikin seksi maistuisi tänä loputtomana kuivana kautena, mutta pelkään liikaa, että ajaudun johonkin rooliin, joka ei vain tunnu itsestäni hyvältä. Niin kuin kävi Aliisan kanssa... Minun miellyttämishaluni on minussa niin voimakas, että saadakseni toisen tyytyväiseksi olen valmis tekemään täysin omille intresseilleni vastaisia asioita, jotka jättävät minut kylmäksi ja turraksi ja ärtyneeksi: näitä asioita minä olisin halunnut. Minä en saa tästä mitään. Tämä laatikko ei sovi minulle.

On a different note, syksy on lähtenyt hyvin käyntiin. Opiskelu tuntuu maistuvan ja ostin hurjapäisyydessäni jumppakortin koko vuodeksi. Perjantaina kävin pitkän tauon jälkeen testaamassa ja petyin itseeni: mieli muistaa vielä, mitkä hypyt ja loikat sujuivat vuosi sitten niin hyvin, mutta nyt tuntuu kuin raahaisin perässäni täysin vierasta kehoa, joka ei liiku haluamaani suuntaan haluamallani nopeudella, johon sattuu ja joka jumittaa seuraavana päivänäkin. Lihaskipua minulla on oikeastaan ollut ikävä, mutta kesän lenkkeilyn jälkeen kuvittelin, että olisin ollut paremmassa kunnossa mitä olin. No. Ehkä jouluun menessä olen saavuttanut taas tuloksia.

sosiaalisia pelejä

Tähdet ovat minulle suotuisia, sillä kaksi päivää ensimmäisen session jälkeen minun sähköpostiini kilahtaa uusi viesti.

Se on se sama nainen mustikkametsästä. Se, joka sai pikkuhousuni kostumaan ja punan nousemaan poskille pelkällä esittelytekstillään. Se, joka ei enää ensimmäisen viestin jälkeen vastannutkaan minulle. Rempseä nainen, hersyvän hyväntuulinen, sadisti hänkin. 

Voi miksi naiset ovatkin niin ihania? Minä olen saanut lukuisia ehdotuksia miehiltä, mutta yksikään niistä ei ole ollut yhtä hyvä kuin näiden kahden naisen, jotka ovat ottaneet yhteyttä. Naiset tajuavat. Naisilla on pelisilmää. Naiset ovat (tai ainakin esittävät hyvin olevansa) kiinnostuneita Minusta. Naisille minä voin olla pelkkä panopuu ja sanoa silti kiitos kaunis, kerran vielä niin että takarivikin kuulee. 

Tai no, onhan noita pari nuorempaa naistakin ollut, jotka vain kirjoittivat niin älyttömän surkeaa suomea, että se kuivui sitten siihen. Ei ne äidinkielenopettajat turhaan käskeneet opetella niitä pilkkusääntöjä! Nyt se puree sitten pyllyyn, kun yrittää kirjoittaa vonkuviestejä eikä niihin vastata, kun kirjoittaja kuulostaa humalaiselta tai että kengän koko on suurempi kuin ÄO.

(Minä olen yhtä armoton muille kuin itsellenikin.)

No niin, se ränttäyksestä. Tämä nainen siis kirjoitti minulle sittenkin, ja ilmeisesti oli käynyt niin että viestini oli päätynyt roskakoriin tai muuten vain mennyt ohi silmien (Hurraa, en kuulostanutkaan naiivilta idiootilta!). Sikäli merkillistä, että hän juuri nyt laittoi minulle viestiä, sillä olin ollut aikessa uudistaa seuranhakuilmoitustani ja ryhtyä taas metsästämään Dominaa, jolla olisi aikaa ja kärsivällisyyttä edetä minun kanssani. Päätän, että haluan tavata hänet mahdollisimman pian. Jo muutaman viestin perusteella luulen osaavani sanoa, että tyyppi on kykeneväinen kommunikoimaan ja panostamaan, kasvotusten selviää, löytyykö kipinää ja kemiaa.

Menee kolme päivää. Sitten seitsemän. Kymmenen. Nainen ei vastaa. Nostan kädet ilmaan ja kirjoitan uuden seuranhaun. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa... Pelisilmää muka. 

~ ~ ~

Odottamaani subdroppia ei sitten kai kuulunutkaan, ei varsinaisesti, vaikka seuraavat pari päivää session jälkeen vietinkin oikeastaan neljän seinän sisällä syöden ja katsellen tv:tä. Varsinainen "jälkihoito" tapahtui sähköpostiviestillä, minä kirjoitin hänelle ensin fiiliksistä session aikana, sitä ennen ja jälkeen. Ehkä jos U olisi sylkenyt kasvoilleni, haukkunut huoraksi ja piiskannut kyyneliin olisin pudonnut endorfiinien jälkeen silkkaan häpeään ja vetänyt verhot ikkunan eteen. Muutama nolostuttava muisto pulpahtkin pintaan ja nyttemmin on alkanut harmittamaan, etten reagoinut voimakkaammin, mutta toisaalta - ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta. Silloin haetaan rajapintoja, tunnustellaan väreitä. Minä reagoin kyllä, kun stimulaatiota on tarpeeksi ja tunnen toisen hyvin. Aivan varmasti reagoin... Reagoinhan?

Pientä alakuloa ilmassa ehkä kuitenkin. Alan epäillä, ettei U:lla ollutkaan niin kivaa kuin olisi voinut olla. Minusta olisi ollut mukavaa, jos se olisi saattanut asemalle. Tai laittanut viestiä että pääsitkö hyvin kotiin. Tai vastannut minun sähköpostiini. Edes sanonut kiitos kokemuksesta. Äh. En minä mitään paapomista kaipaa, en. Enkä varmasti näyttänyt siltä, että olisin ollut jotenkin emotionaalisesti sekaisin tai tunteellinen session jälkeen. Se olisi vaan... tuntunut hyvältä, jos se olisi tehnyt niin, vähän huolehtinut. Ehkä sitten minulla ei nyt olisi olo kuin koko juttu olisi ollut "blah, no tulipa koettua" sille.

Ehkä U:lle se olikin vain tavallinen perjantai, mulle taas jotain, jonka varmaan muistan aina. Minä kerroin sen kyllä hänelle, tällä kerralla en halunnut salata kokemattomuuttani. En halunnut, että se ihmettelee. Halusin sen ymmärtävän minua.

Mutta ei toinen ihminen välttämättä ymmärrä, vaikka kertoisikin ja selittäisi ja vuodattaisi kaiken. Minun kokemukseni ei ole sinun kokemuksesi. Ehkä pyytävälle annetaan, mutta minä en osaa pyytää. Tarvitsisin jonkun opettamaan. Kummallista, miten minua ei varsinaisesti ahdista kerjätä piiskaa, mutta pelkkä ajatuskin pyynnöstä pitää minusta hetki huolta, kysyä kuulumisiani saatikaan tulla fyysisesti lähelle on aivan mahdoton. En minä halua sellaista pyytää. Minä haluan, että ne annettaisiin minulle pyytämättäkin, ilmaiseksi.

Pelisilmää tosiaan... Enkä minä mielestäni vaadi liikoja. Eikö se ole epäkohteliasta olla vastaamatta toisen sähköpostiin? Miksi se on niin vaikeaa kirjoittaa ne pari sanaa: "Sori, et ollutkaan mitä hain." "Kiitos viestistä, hyvää jatkoa." Huokaus. Pahempaa kituuttamista tämä silloin oli, kun etsin romanttista seuraa, mutta kyllä tämä jahkailu naista syö. Tietysti ihmisillä on kiireinen elämä, työt, koulut, harrastukset, ystävät, perhe... Eikä sitä aina jaksa kotiin päästyään alkaa kirjoitella jollekin tuntemattomalle syvällisiä. (Yritän olla ajattelematta, että jos en vain kuulostanut kiinnostavalta tai U:n kokemus oli mitäänsanomaton, kamala ja että mustikkametsän nainen totesi nyt toisen viestin jälkeen, että ei ole minusta kiinnostunut enkä ole hänen aikansa arvoinen.) 

Tepastelin tänäänkin viikonlopun vaatteissani tehdäkseni olostani paremman. Laittautuminen on ihanaa. On ihana kuunnella musiikkia ja tehdä ruokaa korkokengät jalassa, huulipunaa huulissa ja pitsihepenet yllä. Fantasioida, hukkua mielikuviin. Leikkiä. Muistella perjantaita. Runkata.

Parhaimmillaan saisin seksuaalisuudesta voimaa arkeen. Eniten ehkä pelkään, että se valtaa kaiken, eikä arkiset jutut kiinnosta lainkaan, kun tahtoisin jatkuvasti kinkyilemään ja sävyttää arkea jollakin kieroilulla. Olen tehnyt paluuta normaaliin heräämällä säädylliseen aikaan, syömällä kaurapuuroa aamupalaksi, siivoamalla, järjestelemällä tärkeitä papereita kansioihin ja lenkkeilemällä. Nautin, kun lihakset ovat hieman kipeät merkiksi siitä, että olen laittanut itseni likoon, hakenut rajojani. Rutiini ei tunnu pahalta. Syksy on ollut aina minulle uudistumisen aikaa. Toivoisin vain, ettei takaraivossa olisi se inhottava nakertava tunne tekemättömistä opiskelutöistä, jotka odottavat, kasvavat, pinoutuvat ja minä tiedän, että ne hukuttavat minut pian, jos en saa tätä motivaatiopuuskaa siirrettyä niidenkin pariin.

Jep. Äkkiä minä olen taas surullinen. Ja vähän yksinäinenkin.

Arkea kestäisi niin paljon paremmin, jos tietäisi, että silloin ja silloin on luvassa jotain mukavaa ja vääntynyttä.

ensimmäinen kerta (x kaksi)

Kello on hieman yli kymmenen, paikalla ei ole vielä oikein ketään. Suunnistan ensin vessaan ja nautin, kun saan kaikessa rauhassa pyörähdellä nilkkureissani peilin edessä. Pitäisi uskaltautua uloskin ja hakea olut. Istua alas ja katsella ihmisiä. Olla ajattelematta Aliisaa, meidän tilannettamme, surkeaa tuuriani, eilisiltaa. Sitä miten se ei halunnutkaan minua, miten se sanoi että kaikki oli vain kokeilua. Ei totta ollenkaan.  Olen taas vapaa. Vapautettu. Työnnetty ovesta ulos, kiitos ja näkemiin. Palataan takaisin siihen mitä oli ennen, vaikka mikään ei ole enää niin kuin ennen, kaikki on vääntynyt ja kertynyt solmuun, ja me vain teeskentelemme ja sanomme, ettei mikään ole muuttunut.

Minä olen. Jotkut ihmiset vain tulevat ja ravistavat päästä jalkoihin uusiksi ja jättävät jälkeensä sotkua. Sitä sanotaan elämäksi ja sen minä hyväksyn, muutos on välttämätöntä. Se mitä minä en hyväksy, on se, että tällä kertaa sen on tehnyt ihminen, jonka pitäisi olla tämän jälkeen auttamassa minua keräilemään palasia. Nyt kuitenkin Aliisa on ainut ihminen, jolle en voi tästä kesästä puhua ja ainoa ihminen, jolle haluaisin siitä kaikista eniten kertoa. 

U:n asunto on pieni ja sievä, hän ottaa eteisessä kengät heti pois ja minä seuraan kömpelösti esimerkkiä. En tiedä mitä tekisin, menisinkö hänen perässään keittiöön, vai saanko katsella ympärilleni. 

"Otatko teetä?"

Häkellyn.

"... Voin mä teetäkin juoda."

Tee! Tuo monimerkityksellinen juoma. Ennen puhuttiin "päiväkahveista", nyt se on "iltatee". Minulla iskee himo nyppäistä teepussin lappu itselleni talteen (muistoksi), mutta pelkään U:n näkevän ja pitävän minua hulluna. Kävelen olohuoneeseen, tutkin tietysti ensimmäisenä kirjahyllyn, istun sohvalle ja katselen U:n kenkiä. En katso vahingossakaan sängyn suuntaan. Se ei ole minun paikkani. Sängyt ovat pyhiä paikkoja, tarkoitettu vain asunnon haltijalle ja rakastajille. Hyvä subi. Ei hypi sängylle. Painan hikiset kämmeneni yhteen ja koitan rentouttaa hartiani. En halua U:n näkevän, miten hermostunut taas olen.

Tunti myöhemmin tanssilattia on aivan täysi, olen juonut lonkeroni kauan sitten ja törmännyt Teijaan. Me emme ole vielä ystäviä, ja olen jälleen tullut tavallaan kaapista ulos. En istu heidän pöytäänsä, hymyilen vain etäisesti ja kiiruhdan vastakkaiseen suuntaan. Teija on oikeastaan Aliisan ystäviä enkä minä tiedä, tietävätkö he Aliisasta ja minusta. Ehkä he ihmettelevät, miksi olen yksin liikenteessä. Ehkä jos istuisin pöytään, he alkaisivat kysellä. Minä en jaksa mitään kysymyksiä, vähiten niitä, jotka oma pääni minulle tekee. 

(Miksi Aliisa ei halunnutkaan minua? Halusiko koskaan? Oliko se koko ajan leikkiä? Miksen minä kysynyt siltä? Miten minä nyt jaksan olla sen kaveria? Onko kaikki pilalla? Olisiko pitänyt olla toisenlainen?)

U esittelee minulle köydet, kynttilät, piiskat. Köydet ovat ohuempia kuin luulin, karheita. Piiskojen nahka natisee, kun kosketan niitä. Jutustelemme niitä näitä. Kyselen, mistä U on tarvikkeensa hankkinut ja se nauraen kertoo, että ratsupiiska on ihan Prismasta hankittu. (Myöhemmin menen nettisivuille katsomaan ja häkellyn: niitähän saa alle kympillä!) Siitä piiskasta minä opin kohta pitämään, niitä karkeita köysiä rakastamaan.

Naisella on punainen tukka, siniset silmät, silmälasit ja hän on lyhyempi kuin minä. Äkkiä hän on siinä, tanssii minun edessäni, ja minä vastaan hänen katseeseensa hieman hämilläni. Onhan se kivempi tanssia seurassa. Muutaman kappaleen jälkeen nainen nojautuu lähemmäs ja huutaa minun korvaani:

"Tuutko tupakalle?" 

En ole polttanut kolmeen vuoteen. Nyökkään ja seuraan häntä ulos. Pummaan savukkeen - se on jotain punasta, ja minua melkein yskittää. En muista, mistä me puhuimme. Ehkä hän kysyi ikääni. Kertoi olevansa muualta. Että hän käy täällä joskus. Hänen paikkakunnallaan ei ole homobaareja. Musiikki on ihan hyvää. Hän on kaupassa töissä. Pitkät opiskelut eivät ole häntä varten.

Kun U käy WC:ssä, minä nappaan sukkanauhat pois. Ne näyttivät ehkä sittenkin kotona vähän hölmöiltä minun jaloissani eikä minun nyt tarvitse pelätä, että stay upit valuisivat alas. Tungen ne takkini taskuun enkä uskalla katsoa peilistä, ovatko kasvoni jo aivan punaiset.

Me aloitamme. Olen lattialla polvillani, minä olen samaan aikaan minä ja en ole, U on U eikä enää kuitenkaan. Hän ei puhu, vaan näyttää mallia miten ranteet tulee olla, sanoo muutaman sanan silloin tällöin. Minä haluaisin vilkaista alas ja nähdä, miten köydet asettuvat, mutta en uskalla - hetki on harras, kokemus melkein uskonnollinen. Pidän äänestä, jonka köysi pitää, kun se osuu lattiaan: hwhap. Pidän siitä, miten tunnen olevani tiukassa paketissa enkä edes kokeile, pitäisivätkö köydet jos yrittäisin niistä irti. Minä vain olen. Passiivisesti. Seuraan U:ta silmilläni, ja minut täyttää merkillinen kaipuu: Kosketa minua. Ole kiltti. Lyö vaikka. Mitä vain. En kuitenkaan sano mitään. Minun sisälläni on kuuma virta, se velloo minun sisälläni ja huuhtoo pois pelon ja jännityksen. Minä olen turvassa, kellun.

Me tanssimme taas, ja jossain Iggy Azalean Black Widown ja Haloo Helsingin Beibin välissä huomaan suutelevani punatukan kanssa, hänen kätensä ovat minun lantiollani ja minä vien omiani epävarmana hänen selkäänsä, kiemurtelen häntä vasten. 

"Lähetäänkö?" 

Ulkona maailma pyörii hieman, minun on haettava pyöräni kadunvarresta. Pummaan toisen tupakan. Ei, tässä vaiheessa hän kysyy ikääni. Se on kaksikymmentäkolme. Hän katsoo minuun hämmentyneenä ja sanoo, että kuuli aikaisemmin että kolmekymmentäkolme. Kysyn hänen ikäänsä ja se on kolmekymmentäyksi. Hänellä on lapsi, tai lapsia. Hän on liikkeellä luvan kanssa. Miehensä kuulemma harrastaa samaa, toisten miesten kanssa. Hänellä on tätä iltaa varten hotellihuone varattuna. Haluanko vielä tulla? 

(Minä en ole tällainen, minä en tee tätä. 

Aliisa. Edellisilta. Pysytään kavereina. Mä en varsinaisesti tunne suhun sillä tavalla vetoa. En mä ajattele sua seksuaalisesti niin. Mä vain kokeilin, josko tästä tulis jotain. Ihan hassu juttu. Mua naurattaa. Naurattaako suakin? 

Ei,mua ei naurata. Mua itkettää.) 

"Kai sä olet ennen ollut naisen kanssa?" 

"Olen." 

Valhe sujahtaa huulteni lävitse helposti, epäröimättä. Minä olen kaksikymmentäkolmevuotias neitsyt, suudellut toista ihmistä viimeksi viisi vuotta sitten, eikä hänen tarvitse tietää sitä. Minä olisin halunnut, että Aliisa on minun ensimmäiseni, mutta Aliisankaan ei tarvitse tietää sitä, niin kuin sen ei tarvitse tietää sitäkään, että minuun sattuu nyt kipeästi, että olen sille vihainen, että se loukkasi minua suorapuheisuudellaan, että halusin vain haistatella sille, kun se itse oli niin rauhallinen. Minä haluan näyttää itsevarmalta ja siltä, että tiedän mitä teen. Se on minun fantasiani.

Lähden naisen matkaan.

"Lattialle."

Hänen äänensä on pehmeämpi kuin ennen, minä olen menettänyt omani kokonaan. Makaan kyljelläni, käsivarret ylhäällä, kun U sitoo jalkani. Hiukset valuvat silmilleni ja katselen niiden lomitse U:n korkokenkiä huoneen nurkassa. Toivoisin, että ne olisivat hänellä jalassa. Kuulisin korkojen kopinan lattiaa vasten, hän olisi tyylikäs, koossa ja hallittu, ja minä makaisin myttynä hänen jalkojensa juuressa. Ehkä minulla on kenkäfetissi.

Sitten U kääntää minut kasvot lattiaa vasten ja nostaa helmani. En näe enää mitään, enkä enää juuri ajattelekaan. Minua ei edes hävetä, vaikka U:lla on suora näköyhteys minun isoon takapuoleeni, joka ei todellakaan ole mikään nätti ja timmi. Punastun mielihyvästä, kun U kehuu stringejäni ja kehrää, kun huomaa korseletin mekkoni alla. Hän aloittaa piiskauksen melkeinpä hellästi lämmitellen enkä minä päästä äännähdystäkään, hengittelen vain.

Seuraan naista hotellille, hymyilen vastaanottovirkailijalle ja katson häntä silmiin. Ei tässä mitään. Portaat ylös ja vasemmalle, käytäviä pitkin. Tuijotan naisen selkää ja hänen askeleensa täpästävät hieman. Sisällä hän tarjoaa minulle lämpimän tölkkioluen. Istumme sängyllä vaitonaisina ja minä alan nauraa ("Mä en sitten koskaan ole tehnyt tämmöstä") ja se hymyilee - "En mäkään." 

Olut jää juomatta. Nainen suutelee minua kiivaasti ja nykii vaatteita pois yltäni, tulee päälleni makaamaan. Hänen ihonsa on vaalea ja pehmeä, rinnat suuremmat kuin minun. Hän painaa reitensä minun häpyäni vasten, ja me löydämme yhteisen rytmin lopulta, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän tekee niin kuin tekee. Vielä tänäkään päivänä en oikein saa kiinni tribbauksesta. Sitten hän vetäytyy ja sumeilematta alkaa nuolla minua ja minun hengitykseni salpautuu, minua nolottaa. En tiedä mitä tehdä, miten osoittaa että pidän siitä. (Pidänkö minä edes siitä?) Ujutan käteni hänen hiuksiinsa ja katson häntä, ja hän vastaa katseeseeni hieman sumuisesti niin kuin ihmiset, jotka yrittävät nähdä ilman silmälaseja. tai ehkä se on alkoholin tuomaa utuisuutta.

Hän lopettaa ja suutelee minua jälleen, eikä se tunnu niin irstaalta kuin luulisi. Sormetan häntä varovaisesti samalla kun hän on päälläni, ja lopulta teen päätöksen tehdä vastapalveluksen ja kierähdän hänen päälleen. En tiedä, nauttiiko hänkään. Yritän kaivaa muististani kaikki lukemani suuseksiohjeet ja muistan vain hämärästi jonkun kirjoittaneen, että "kirjaimien" piirtely kielenkärjellä tuntuu hyvältä. Aloitan A:sta, valmiina jatkamaan vaikka koko yön Ö:hön asti. En ajattele seksitartuntoja. Seuraavana aamuna häpyluuni tuntuu kipeältä ja alan pelätä, että olen saanut ties minkä kupan. Kolmen kuukauden päästä varaan ajan, jossa otetaan kaikki mahdolliset testit HIV:stä alkaen ja helpotun, kun mitään ei löydy. Ei koskaan suuseksiä tuntemattoman kanssa, minä lupaan itselleni.

Olen jälleen polvillani ja U on vetänyt mekkoni olkaimet alas. U:n käsi on hiuksissani tiukassa nyrkissä ja minä katselen häntä häpeämättömästi silmiin, hetken olen täysin hereillä: mitä nyt? U:n pupillit ovat suurentuneet enkä minä tiedä, johtuuko se huoneen hämärästä valaistuksesta vai minusta (kunpa minusta). Hän läimäisee minua kerran, kahdesti kasvojen syrjään. Ehkä hän lukee silmistäni liikaa Lisää -pyyntöjä, sillä lisää ei tule. Hän kaivaa jostain palan mustaa, kiiltävää teippiä.

"Tiedätkö, mihin tää tulee?"

Tuijotan palasta häkeltyneenä.

"Mmm... Suuhun... k-kai..."

Joka kerta, kun avaan suuni minua alkaa nolottaa. Olen niin kömpelö. Pelastakaa minun pallogägillä, en halua kuulla värisevää ääntäni.

"Sä pystyt sanomaan "keltainen", etkö pystykin?"

"K-keltainen... Öh, joo."

U hymähtää, ja taas minua hävettää. Hemmetti.

Hän kiertää taakseni ja minä automaattisesti nojaudun hieman häntä vasten, hieman peläten, että hän huomaa miten kosketuksenkipeä (heikko, säälittävä) olen. Vavahdan, kun sula kynttilänvaha valuu kaulalleni, rintojeni väliin, olkapäille. Myöhemmin U toteaa, että minulla taitaa olla melko korkea kipukynnys, sillä välillä en edes värähtänytkään, olin vain.

Ehkä sen jälkeen U piiskasi minut toisen kerran kehuen, että otan hyvin sen vastaan. "Sä et edes huuda." Jostain syystä se ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, sillä minä aavistelen, että U tahtoo minusta reaktiota, hän haluaa, että huudan pelosta ja kivusta. Lopulta se löytää oikean leikin: niskaan pureminen.

Voi jumalauta, että se tekee kipeää, aivan pienetkin näykkäisyt. Olen aina tiennyt niskani ja kaulani alueen olevan herkkä, ja jokaisen entisen partnerin kanssa olen vihjaillut, että hän voisi kohdistaa huomionsa kaulaani. Kukaan ei ole innostunut. Opin nopeasti pelkäämään ja suustani karkaa hallitsematon uikutus, kun U selvästi kiinnostuu löydöstään ja puree kovemmin, tiheämmin, saa minut ulisemaan pelosta pelkillä pehmeillä nuolaisuilla. Palaset loksahtelevat paikoilleen ja nyt minä todella Alistun, sulan kiinni mattoon, venkoilen ja inisen. U voisi tehdä mitä vain, ja minä suostuisin. En tiedä, suuteleeko U välissä minun niskaani, vai vain hengittää sitä vasten. Olen jatkuvasti puraisujen välisessä tilassa, ajantaju katoaa.

"Mä tahdon sut sohvalle, polvillesi."

Saan ranteisiini ja jalkoihini kahleet, kädet kiinnitetään hihnalla sohvankaiteeseen. Korselettini on jossain vaiheessa riisuttu ja U avaa rintaliivieni hakaset. Steariini valuu paljaalle selälleni, ja yhä uudelleen ja uudelleen U raapii sen pois, tulee lähelleni, puraisee. Painan kasvojani sohvanpäällistä vasten ja valitan ääneen. Sormet löytävät jalkojeni välin, mutta ne ovat vieraat eivätkä tunne minun pisteitäni. Painaudun varovasti niitä vasten, toisessa hetkessä yritän pakoon hampaita, uudestaan ja uudestaan...

Nainen on nukahtanut. Tai sammunut.  

Katselen häntä hetken epävarmasti (ehkä hän teeskentelee...), mutta lopulta hivuttaudun alas sängyltä ja keräilen vaatteet päälleni peläten, että hän virkoaa. Pöydällä on kirjoituspaperia ja kynä, ja minä olen juurikin niin dramaattinen (tai ehkä saanut vain hyvän kotikasvatuksen), että kirjoitan hänelle Kohtalokkaan Naisen tavoin nopean kiitos-viestin. Alakerrassa reseptionisti katsoo minua alta kulmiensa ja minä hymyilen jälleen, katson silmiin, saatan jopa sanoa hyvää yötä. Ulkona on pakkasta enkä muista kotimatkasta mitään. Saatoin käydä kaupassa ja ostaa pizzaa. Katumusta minä en tuntenut, enkä tunne, vaikka siinä olisi voinut käydä huonostikin. Minulla on enkeli olkapäällä, mutta nyt toisella istuu pieni paholainen, ja minun oloni on viimein tasapainossa. En ole Madonna enkä huora. Minä voin olla niitä molempia.

Minä en laukea. U silittää hetken selkääni ja siirtyy sitten sohvalle istumaan. Minä hengittelen hetken aikaa, avaan silmäni ja katson käsiini, jossa on yhä rannekkeet. U ottaa ne pois, ensin vasemman, sitten oikean, ja minä istun kantapäilleni ja katson häneen.

"Näytit tosi kuumalta, kun nousit siitä."

Mitä siihen voi sanoa? Naurahdan ja kiinnitän rintaliivien hakasettakaisin paikoilleen. Puen nopeasti ylleni ja WC:ssä töpöttelen hetken meikkivoidetta kasvoilleni ja pyyhin ihostani steariininpalasia. Aikaa on mennyt ehkä puolitoista tuntia, en ole aivan varma. Olen yhä hieman korkealla, en tunne nälkää tai kipua. Yritän innokkaana peilin kautta kurkkia, näkyykö selässäni tai pakaroissani jälkiä.

U tarjoaa minulle ruokaa, jota en saata syödä, joten me juomme vain teetä ja juttelemme. Kuulen vasta nyt asioita hänen arjestaan, ja minä pohdin, kuinka paljon näissä jutuissa perustuukaan Mielikuviin ihmisistä. Kuinka paljon fantasiasta menee pilalle, jos kertoo itsestään todellisia asioita, todellisia tapahtumia? Kuinka paljon minä jatkossa haluan tietää? Jos toisen kohtaa ilman mitään ennakkoluuloja tai -oletuksia, onko se parempi, vai eikö tulisi tietää, jos toisen elämässä on menossa suuria muutoksia, jotta sitten osaisi suhtautua häneen ymmärtäväisesti? Onko tämä sitä kertakäyttökulttuuria?

Olenko minä nyt Aikuinen Nainen?

ennen

28 tuntia ennen

Katselen itseäni ostoskeskuksen inva WC:n peilistä ja levitän vapisevin käsin huulipunaa. Ulkopuolelta kuuluu teinien naurua, lasten kiljuntaa, kuulutuksia ja ohikulkevien vanhempien tiukkasanaista ohjeistusta jälkikasvulleen. Olen juuri riisunut kaikki vaatteeni ja vetänyt ostoskasseista ylleni stay up:it, sukkanauhat, korseletin ja korkokengät. Pelkään jatkuvasti, että joku koputtaa vihaisena oveen. Vedän mekon vielä ylleni ja mumisen apuaa, kun huomaan, että ne stay up:ithan näkyvät mekon alta. Eivät ne saa näkyä! Minustahan näkee jo kaukaa, että...! 

Muuten kokonaisuus näyttää hyvältä, mitään ei taida puuttua. Mekkokin asettuu kivasti, ei ne H&M:n korsettihepenet ehkä aivan turha ja turhamainen keksintö ole. Minähän olen melkein... seksikäs.

(Seksikäs! Niin täysin vieras ja suuhun sopimaton sana minulle. Äkkiä olen jälleen viidentoista, ja saman luokan tytöt katsovat minua arvostelevasti, kun koitan uutta kampausta tai paitaa, jossa on erilainen leikkaus tai kuvio: mitä tuo yrittää. Noloa. Luulee olevansa jotain.)

Voi tosin olla, että U:n maku on aivan erilainen. Kokeilen viatonta hymyä peilikuvalle, ja päätän, että se saa nyt kelvata.

24 tuntia ennen

Kirjoitan viimeisen vastauksen U:lle. Tiedän minne olen menossa, mitä illalta on odotettavissa, numeron, josta U:n saa kiinni, miten olen pukeutunut. Ei suuseksiä, ei suutelua. Liikennevaloja käytetään. 

Katselen Frendejä ja lakkaan sormen- ja varpaankynnet punaisiksi, levittelen hiuksiin hoitoöljyä. Mahaa turvottaa hieman illallisen jälkeen, ei olisi pitänyt syödä sitä riisiä. Olen juonut koko päivän vihreää teetä, jotta ei tursuilisi sitten köysistä ihansiiskauheankamalana. Vähän plus miinus nolla, jos vetää heti perään hiilaripöhön. Pakastimessakin olisi pizzaa, mutta aion säästää sen session jälkeiselle päivälle, jos vaikka haluaisin vain maata koko päivän joko siksi, että oli ihan kamala kokemus tai siksi, että oli niin kiva kokemus, että masentaa kun mistään ei saa lisää.

Viesteilen Teijan kanssa, asiat ovat taas mallillaan nyt kun niihin on saanut muutaman päivän etäisyyttä. Se kysyy, mitä olen tehnyt tänään ja kerron ostelleeni alusvaatteita ja elämäni ensimmäiset stay up -sukkahousut.

"Ai huomiselle?"

"Jjjep."

En ole edelleenkään kertonut sille, millaista aktiviteettia olen menossa harrastamaan. Sen Teija tietää, että kyse on netissä tavatusta tyypistä ("Millä seksisivuilla sä oikeen liikut?") ja jos en laita sille viestiä viimeistään silloin ja silloin, se saa hälyttää joukot mun kämppään, josta löytyy tyypin yhteistiedot, meidän sähköpostikeskustelu ja tiedot ihmisistä, jotka tiedän U:n tuntevan. Aliisa ei ole kysellyt mitään, enkä minä ole kertonutkaan. Näin Sinkkuelämää-sarjan kasvattamana tuntuu niin epäreilulta, ettei minulla (vielä) ole ystäviä, joiden kanssa puida seksiasioita rennosti valkkarilasillisen ääressä.

9 tuntia ennen

Herään hyvin nukutun yön jälkeen, luullen että kello on jo sen verran, että täytyisi jo tehdä ruokaa ja mennä suihkuun, mutta onkin vasta varhainen aamu. Aikaa jää hyvin vain istua ja miettiä muita asioita. Jännitys alkaa kiertää vatsassa enkä todellakaan tarvitse mitään vihreää teetä. Mitenhän sitä onnistuu syömään ensinkään... Otankohan tämän nyt liian vakavasti? En voi vieläkään karistaa ajatusta siitä, että tässä oltaisiin toistamiseen menettämässä neitsyyttä. Tällä kertaa olen kuitenkin saanut kuukauden ajan henkistä preppausta. Kyllä, otan tämän liian vakavasti.

Mutta perkele, ei tämä olekaan minulle "ihan sama". Tänään on se päivä! Ensimmäinen sessio. Jukoliste. Kuka olisi uskonut.

7 tuntia ennen

Suihkuun. En jaksa enää odotella. Ajelen ihokarvat huolellisesti, rasvaan kuivat koipeni ja yritän olla murehtimatta raskausarpiverkostoa, joka peittää lantioluut (en ole ollut raskaana, ne tulivat murrosiässä kun lantio leveni ilmeisesti aika nopeaan). Saan höylästä pieniä haavoja jalkoihin. Alapäähän ilmestyy näppylöitä ja vetelen tuskastuneena sisäänkasvaneita ihokarvoja pinseteillä. Tämäkin olisi pitänyt tehdä edellisenä iltana ja laittaa päälle sinkkivoidetta ihoa rauhoittamaan. Näytän kynityltä kanalta.

5 tuntia ennen

Käherrän tukkaa epätoivoisena ja yritän ylettää myös takaraivolle. Viiden tunnin päästä kiharat vat todennäköisesti aivan lässähtäneet. Helvetti. Tarvitsisin parturikäynninkin pikaisesti.

4 tuntia ennen

Meikkaus. Syön keittoa ja laitan eväitä valmiiksi (täytyy ottaa myös hammasharja ja suuvettä...), taustalla soi kevyttä poppia. Kerron vielä kerran Teijalle, että jos en laita tähän mennessä viestiä, se sitten söi mut. Teija vastaa, että mua taidetaan muutenkin kohta syödä... Naureskelen ja paljastan suuren salaisuuden, että tuskinpa vaan, aukileikattujen kortsujen ei kanssa nyt jaksa alkaa säätää ja mä en muutenkaan välitä suuseksistä sillä tavalla vastaanottavana osapuolena. Se sanoo, että saas nähdä. Minä en sano enää mitään. Olisipa kinky-kavereita. Jos olisi, ne sanoisivat että niin, johtuu varmaan siitä kun sä olet subi eivätkä taivastelisi: "Et tykkää saada suuseksiä? Et ole vain saanut tarpeeksi hyvää!" Ehkä niinkin.

3 tuntia ennen

Kirjoitan pöydälle lapun U:n tiedoista. Pelkät faktat, salasanat viesteihin. Anna anteeksi, äiti. Jos nyt sitten kuolen, jää tiskitkin toisten tiskattavaksi.

1 tunti ennen

Käyn kolme kertaa bussin WC:ssä ja pelkään joka kerta vilauttavani kanssamatkustajille ohikulkiessani. Kuuntelen koko matkan musiikkia ja mietin, että takaisintulomatka on varmaan yhtä tuskaa. Auto on aivan täysi, on ensimmäinen lämmin päivä viikkokausiin, eikä minun pieneen laukkuuni mahtunut deodoranttia.

10 minuuttia jälkeen tapaamisajan

U on myöhässä, mutta laittaa minulle viestin. Seison Anttilan edessä ja tuijotan eteenpäin, puoliksi pohtien pitäisikö käydä tarkistamassa naama jostakin kemikaaliosaston peilistä. Täysin turhaa tässä vaiheessa. En ehtisi tehdä sille mitään. Pilaisin vain fiiliksen.

Ihmiset kulkevat ohitseni, useampi katsoo minua päästä jalkoihin ja jää tuijotamaan kenkiini. Katsovat pois. No niin. Hienoa. Nyt minulla on ilotyttö-olo.

30 minuuttia myöhemmin

U on halannut minua tiukasti, olemme kiirehtineet toiseen bussiin ja matkanneet läpi kaupungin. Minua ei laisinkaan enää jännitä, kaikki on sulanut jonnekin taka-alalle, enkä ajattele mitään. U asuu viihtyisällä alueella, jossa kaikki on niin kovin siistiä ja minä seuraan muutama askel hänen takanaan, hengitän sisään, hengitän ulos.

Älä anna minun kompastua. Älä anna minun sotkeutua jalkoihini. Älä anna minun änkyttää.

Kätesi ristiin laita, ettei perkele niskojasi taita.

bifobiaa (tai pelkkää katkeruutta)

Vaniljaneiti on alkanut seurustelemaan.

Teinpä taas niin kuin ei pitäisi, ja käväisin facebookissa katsomassa mitä entiselle kuuluu (=miten sillä menee, meneekö paremmin kuin minulla, joko se on löytänyt sen unelmien naisensa). Ei ollut. Oli löytänyt miehen.

Miehen! Kaljun, parrakkaan, lihaksikkaan, tatuoidun, kuvien perusteella ubermachon maskuliinisen Miehen.

Huh huh.

Tuijottelen ulos vesisateeseen ja yritän järjestellä ajatuksiani. Kuvittelen palasten loksahtelevan paikoilleen ja huokaisen helpotuksesta, sillä ehkä kömpelön ja hämmentyneen seksin syynä ei ollutkaan oma taitamattomuuteni tai hirveän pervot mieltymykset, joihin kukaan normaali nainen ei osaa vastata, vaan yksinkertaisesti se, että Vaniljaneiti kallistuikin koko ajan miehisiin miesten otteisiin. Tai halusi, että minä olen johtavampi. Ei koskaan hiplaillut minun tissejäni tai edes yrittänyt etsiä klittaa, ei siksi että tissini olisivat kauhean rumat ja alapää kumman muotoinen, vaan koska ehkä hänellä ei ollutkaan kokemusta kuin miehistä. Ehkä hän siksi odotti minulta asioita, joita en osannut tehdä. Ehkä Vaniljaneiti oli myös vähän alistuva, ja tykkäsi siitä kun toinen ottaa ohjat.

Kerron havaintoni Teijalle ja odotan häneltä asiaan kuuluvia no huh huhhuhteluja ja vakuutteluja, että niinhän se varmaan oli. Ei sussa ollut vikaa, usko jo. Ehkä kun se puhui romantiikasta naisten välisenä niin se tarkoitti sitä todella, että se oli tosissaan sun kanssas, että se oikeesti tykkäs, mutta silmää kuitenkin miellytti enemmän Miehet. Ja olihan siinä se lapsijuttukin. Sehän halusi biologisia lapsia. Ja sen perhekin oli niin homofoobinen. Näin on paljon parempi.

Sen sijaan Teija sanoo, että olen bifoobinen. 

Ehkä.

Ehkä kuulostin siltä. Mutta en todellakaan tarkoittanut olla! En minä tarkoittanut sanoa, että biseksuaalit vain huijaavat itseään ja että haluavat olla kuitenkin sen toisen sukupuolen kanssa. En minä sanonut niin. Minä sanoin, että nyt tunnen saavani jonkinlaisen selityksen sille, miksi se ei koskaan halunnut koskea minua. Että nyt kun ajattelen ja käsittelen asiaa pelkällä tunteella, minun oloni on - ja tiedän sen menevän ohitse - vähän surullinen (en ollut sitä mitä Vaniljaneiti halusi), vähän loukattu (se olisi voinut kertoa minulle eikä olla niin tavattoman queer, tai no, ehkä se ei tiennyt) ja vainoharhainen (olinkohan pelkkää kokeilua). Minä sanoin, että nyt ymmärrän miksi se oli epävarma, jos sillä koko ajan olikin ollut enemmän kokemusta miehistä ja se jotenkin odotti, että minä käyttäydyn miehen lailla sängyssä tai että lesboseksi on samanlaista kuin heteroseksi, että se voi vain maata paikoillaan, ja toisella on silti kivaa. Minä en halua nyt ajatella, että vika oli minussa, että minä en ollut siitä vain tarpeeksi haluttava että sitä olisi kiinnostanut. 

Minä haluan, että Teija kuuntelee ja nyökkää ja sanoo minulle ne sanat, joita Vaniljaneiti ei koskaan sanonut. Vaikka sitten valehtelisikin. Minun mielikseni. Että minulle tulisi vähän parempi olo nyt kun ex on löytänyt toisen ja minä kai kuolen yksin enkä koskaan löydä sitä mitä etsin.

Lässyttäkää nyt joku minulle jotain.

Mutta sääli on sairautta ja itsesääli vielä sairaampaa, joten me lopetamme keskustelun lyhyeen. Mökötän ja juon litroittain teetä, käyn juoksemassa ja palaan mököttämään. U ei ole vieläkään vastannut, kukaan ei tykkää minusta, nettikin on täynnä foorumeilla provoavia urpoja eikä minulla ole edes menkat.

kysymyksiä kysymyksiä kysymyksiä

Mitä jos täytyy mennä vessaan kesken kaiken? Kuinka kauan se kestää? Entä jos en kestä kipua? Entä jos kostun niin että lattialle valuu? Jos en kostu ollenkaan? Jos ei olekaan kivaa? Jos on tylsää? Jos tulee subdrop? Jos hävettää niin etten kestä?

U saattaa esittää kokeneempaa, mitä onkaan. U voi viedä minut minne tahansa. Siellä voi ollakin joku mies vastassa. Ne saattavat murhata minut ja heittää palaset roskikseen. Jos U tukkii suuni, en voi sanoa turvasanaa, ja jos se ei huomaakaan eleitäni ja menee liian pitkälle, saatan alkaa itkeä. En voi kertoa kenellekään, koska vastaus olisi "Mitäs läksit".

Minulla ei ole sopivia vaatteita. Kaikki rintaliivini ovat joko liian väljähtyneitä tai liian suuria, tissini käyttäytyvät omituisesti. Sukkanauhat ylläni eivät näytä samalta kuin paketin mallilla. Ei minulla ole mitään pikkusievää ja tyttömäistä.

Kuljen kaupungilla ja hypistelen sormissani erilaisia kankaita yrittäen kuvitella, ovatko ne sekä istuvia että tarpeeksi väljiä, jos U haluaa sitoa minut vaatteet ylläni. Irvistelen, kun sovituskoppien kirkas valo paljastaa jalkojen läikikkyyden ja totean, että minulla on aivan liian pulleat pohkeet. Ehtisiköhän tässä laihtua kolmessa viikossa? Mitä minä söisin ja joisin itse sessiopäivänä, jotta maha ei turpoaisi ja jotta verensokeri kuitenkin pysyisi tasaisena? Täytyy varmaan kertoa U:lle, että minä sitten olen joskus 10 vuotta sitten pyörtynyt liian alhaisen verenpaineen takia, niin voi käydä nytkin. Mitä ihmettä sitä heittäisi päälleen? Ei sellaisia vaatteita ole olemassakaan, jotka olisivat sekä paljastavia että viattomia että mukavia että hyvännäköisiä. Onko sillä väliäkään, jos U haluaa minut kuitenkin heti alusvaatteisilleen? Tai alasti... Minä haluan korsetin, mutta ei sellaista nyt vain hankita opiskelijabudjetilla tähän hätään.

... Kauheaa, jos U pitääkin minua epämiellyttävänä. Sellaista nöyryytystä minä en kestä. Minulle sopii hyvin, ettei tämä ehkä sisällä mitään varsinaisesti seksuaalista, mutta kyllä minä haluan, että D:ni on minusta kiinnostunut. Vaikkei koskisikaan, haluan hänen katsovan. Minä en halua nöyryytykseni tulevan siitä, että toinen pitää minua rumana. Kuola suusta valuen, ripsivärit ja huulipunat poskillakin haluan, että minuun katsotaan tyytyväisenä: "Sinä annoit minun tehdä tuon, ja minä tein."

Puoliksi odotan, että U peruisi kaiken. Hän ei ole vastannutkaan viestiini moneen päivään, joten jotain on voinut aivan hyvin sattua. Sikäli ikävää, että ehdin jo ostaa bussiliputkin, ihan vain jotta minun olisi sitten pakko mennä paikalle. Löydän melko kivan keveän ja ehkä vähän paljastavankin kesämekon eikä ilmeeni värähdäkään, kun myyjä taittelee pitsiset sukkanauhatkin ja stringit kauppakassiini. Tuntuu ihanalta ostaa jotain uutta ja pientä ihan vain tätä tarkoitusta varten. En minä sinkkuna ihan itselleni mitään koskaan osta ja kun seksiä ei ole koskaan tiedossakaan, ei ole niin väliksikään. Hyvistä alusvaatteista kuitenkin tulee itsevarma olo.

... Entä jos en pidäkään siitä yhtään? Jos tämä kuitenkin on pelkkää fantasiaa. U lyö minua kerran poskelle ja haluan lähteä kotiin. Osaankohan minä enää koskea toista ihmistä... 

Muistan liian hyvin viimeisen kerran Vaniljaneidin kanssa, kun suudeltiin toista tuntia päiväpeitteellä ja minä makasin hänen päällään ja pelkäsin koskettaa. Minä en yhtään tiedä, millaista käytöstä U minulta odottaa tai miten minä itse tulen reagoimaan. Jos onkin huono päivä. Minulla. Hänellä. Jos kaikki on vain todella awkwardia. Leijun jonnekin pois, enkä ollenkaanhyvällä tavalla, vaan katselen itseäni ulkopuolelta ja yritän liikkua niin kuin näyttäisi hyvältä, puhua niin kuin ehkä kuuluisi puhua, mutta sanat tulevat ulos kömpelöinä ja vieraina eikä kipu ole ollenkaan nautintoa, vaan pelkkää kipua. Pidemmässä suhteessa tuollaista kestäisikin, mutta ei nyt, ei ensimmäisellä kerralla, kun tahdon kaiken menevän Hyvin.

kun muut ovat (näennäistä) vaniljaa

Aliisa otti taas yhteyttä.

Olen ärtynyt ja iloinen, toiveikas ja ahdistunut. Aliisa on ainoa ihminen netin ulkopuolella, jonka kanssa toistaiseksi olen tutkinut oman seksuaalisuuteni rajoja, ja vieläkin muistot nostavat häpeänpunan poskille. Torjutuksi tuleminen on tunteista pahin. Ja jostain syystä Aliisa on mestari saamaan minut tuntemaan itseni epähalutuksi ja siksi "toiseksi vaihtoehdoksi". Vaikka minullakin on nyt asioita kerrottavana ja elämässä tapahtuu yhtä sun toista jännittävää, pelkään silti jatkuvasti, että Aliisa onnistuu herättämään vanhat kaipuunsekaiset ja kirvelevät muistot pintaan, aivan tahtomattaankin. Olen näitä tilanteita - kun pelkään tehneeni valtavan virheen - kirjoittanut itselleni listan asioista, joita silloin joskus tapahtui ja jotka saivat minut toteamaan, ettei meidän suhteestamme koskaan tulisi mitään. Luen listaa yhä uudestaan ja uudestaan ja saan siitä voimaa sopia uusi tapaaminen, mutta silti, silti... Kuinka kauan ihmiseltä voi kestää päästää irti ja unohtaa? Kymmenen vuottako? Kunnes viimein tulee joku Toinen?

Eniten pelkään sitä, että kaikki menee pilalle. Että Aliisa vetäisee minut kaulahihnasta takaisin tyhjin lupauksin, ja minä seuraan koiranpennun lailla, janoten silityksiä ja kehuja, joita ei tule. Aliisa on noitatyttö, jolla on kahdet kasvot; ne jotka hän näyttää muille, ne siveelliset, ne ahkerat, ne jotka eivät koskaan juo humalahakuisesti tai harrasta irtosuhteita, ja sitten ne jotka hän joskus minulle näyttää ja puhuu väsymyksen ja viinin varjolla verestä, veitsistä, neuloista ja water sportista. Teoriassa. Teoriassa, fantasian tasolla. Ei oikeasti. Leikisti me voimme puhua mistä tahansa, mutta jos alan puhua käytännöstä, Aliisa kääntää sekunninsadasosassa minulle toiset kasvonsa. Ne, jotka katsovat heken minua ilme tyhjänä, sitten tuomitsevana.

Kaikki menee kuitenkin hyvin. Hän kertoo uudesta kumppanistaan enkä minä ole laisinkaan mustasukkainen. Nauran paljon ja aidosti, ja vähitellen kerron hänelle viime aikojen tapahtumista: miten minä olen päättänyt taas kokeilla asioita ja että olen saanut sovittua ensimmäisen sessionkin.

Ja Aliisa kääntää katseensa pois. Hänen äänensä on yhä kevyt, mutta hän vaihtaa puheenaihetta nopeasti, ja taas minä tunnen maton katoavan jalkojeni alta - minulla on tunne, että kaiken järjenvastaisesti Aliisa ajattelee, että teen väärin eikä hän tunne minua enää. Ei nainen voi sillä tavalla hakea vain satunnaista seuraa. Se on sopimatonta.

Pitääköhän Aliisa minua nyt huorana?

Ajatus ei ahdista minua. Päinvastoin, se saattaa jopa kiihottaa. Saan tyydytystä siitä, miten Paheellinen minä tällä hetkellä olen, vaikka hyvänen aika, tämä on itse asiassa tervein ja turvallisin seksuaalinen kokeiluni tähän mennessä. U on tuntematon ja U on satunnainen seikkailu, mutta mikään, mitä me olemme aikeissa tehdä ei ole satunnaista. Paljon vaarallisempaa minun nähdäkseni on lähteä baarituttavan kanssa tämän kotiin tietämättä/muistamatta hänen nimeään tai osaamatta odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Kertomatta kenellekään. Enkä minä ole menossa sinne leikkimään veitsillä tai kuristusotteilla.

Mutta ilmeisesti minun tulisi pysyä kotona ja olla tekemättä mitään. Kaikki seksuaaliset kokeilut tulee tapahtua luotettavan kumppanin kanssa, parisuhteessa. Muuten on täysi lutka.

Olen jälleen hieman turhautunut, sillä olin toivonut, että Aliisan kanssa olisi saattanut purkaa jännitystä ja puhua asioista yleisellä tasolla. En minä yksityiskohtia olisi alkanut ruotimaan. Me puhumme niin paljon hänen ihmissuhteistaan, hänen odotuksistaan ja romanttisista kiinnostuksen kohteistaan että väkisinkin tuntuu, että minun asiani eivät ole laisinkaan tärkeitä. Minun ihmissuhdekuvioni ovat kai kieroja ja vääntyneitä eikä niistä pidä puhua.

Lähden Aliisan luota kuitenkin melko tyytyväisenä. Olo on seesteinen, ja vaikka teimme taas lupauksia nähdä useammin, tiedän että ne ovat vain puheita. Ainakin toistaiseksi. Ehkä minun täytyy odottaa, että Aliisallakin tapahtuu taas elämässä jotain "arveluttavaa" ja hän vaahtoaa siitä seuraavat viisi vuotta... Mutta tällä hetkellä minä olen sovussa itseni kanssa eikä muiden mielipiteet kiinnosta. On perjantai, tapaan ihmisiä ja todennäköisesti illan aikana  puhumme seksistä ja ihmissuhteista, ja minä kohtaan muiden "No mitäs sulla?" -kyselyt hymyllä ja kevyellä "Ei mitään erityistä" -kuittauksella. Se ei haittaa. Tämä on minun enkä minä puhu siitä kuin niille, jotka ymmärtävät ja osaavat luottamustani arvostaa.

Olo on yhtä liberaali, villi ja vapaa ja urbaani kuin silloin, kun ostin nettikaupasta itselleni ensimmäisen dildon ja kävin hakemassa sen Prisman pakettiautomaatista, hahaa.

ensimmäinen tapaamiseni Sadistin kanssa

Kupliva.

Se on sana, joka parhaiten kuvaa tällä hetkellä olotilaani. Kupliva. Nousuhumala.

Vapisen kauttaaltaan tätä kirjoittaessani enkä pysy viittä minuuttia kauempaa paikoillani. Tekee mieli huudattaa musiikkia täysillä ja lähteä juoksemaan. Haluan kertoa kaiken koko maailmalle (no ainakin läheiselle ystävälle) ja haluan pitää salaisuudet kokonaan itselläni.

Tapasin U:n eilen. Odotin täysin eri ihmistä saapuvaksi ja näin jälkeenpäin olen siitä hyvin riemuissani - kaiken aikaa olin stalkkeroinut aivan eri ihmistä, uskomatonta kyllä. Ulkonäkökuvauskin sopi tähän toiseen tyyppiin täydellisesti! Viesteilyn perusteella olin hänestä hyvin kiinnostunut, mutta kun luulin löytäneeni hänet oikeasta elämästä, innostukseni laimeni aavistuksen. Vaikka henkinen puoli on tässä kaikessa huomattavasti tärkeämpää ja kaikki lähtee Fiiliksestä, kyllä minä taidan vaatia, että siinä toisessa on vähän jotain särmää. Ei ole aivan sama, millainen tyyppi minua alistaa.

Särmää U:sta lopulta löytyikin. Menin hänet nähdessäni täysin puihin, ja sisälläni oleva nappi alkoi välittömästi vilkuttaa vihreää. Kiinnostunut Kiinnostunut Kiinnostunut. Tunne ei ollut missään nimessä ihastuminen, vaan enemmänkin sellainen "Okei, voisin hyvin kuvitella että sessioisin tuon kanssa, oikein hyvä." Olin mieltynyt.

Nopeaa puhetta, sanojen sakaisin menemisiä. Kylmiä sormenpäitä. Lipitin vettä kuin janoon kuoleva ja mietin kysymyksiä. Muutaman olin jo suunnitellut valmiiksi, mutta luotin hyvin paljon siihen, että jos tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, kysymyksiä kyllä tulee mieleen. Onneksi U oli rauhallinen ja ryhtyi matalalla äänellä kertomaan itsestään, esitti kysymyksiä, hymyili paljon. Tilanne oli samaan aikaan todella vinksahtanut (voi luoja, minä en koskaan ole puhunut tästä kenenkään kanssa, ymmärrätkö sen? En koskaan ole sanonut ääneen asioita, joita nyt sanon.) ja samaan aikaan kummallisen luonteva - on keskipäivä ja tässä me puhumme tavallisten ihmisten joukossa BDSM:stä, alistumisesta, dominoinista, piiskauksesta. Miten vaikea onkin vastata suoriin kysymyksiin suorin vastauksin. Koko ajan olin vähän hokea "entiiä":ä ja "kattoosit". Voin vain toivoa, että U ymmärtää, miten uutta kaikki on minulle. Halu on palava, mutta vielä minulta puuttuu keinot niiden esittämiseen. Aivan kuin olisi menettämässä (en pidä tuosta sanasta, mutta menköön) neitsyyttäni toista kertaa. En tiedä, onko U yllättynyt siitä, että lähden niin nollasta liikkeelle, ainakaan hän ei näytä sitä. Viesteissään U on kertonut, että hänestä olisi hauska opastaa kokematonta subia, joten ehkä luotan siihen, että U:lle viattomuuteni on jotain positiivista. Välillä huomasin vain katselevani häntä, selittäväni jotain, ja taustalla pohtivani, että tuo ihminen tuossa on sadisti. Tuo tykkää, kun toista ihmistä alistetaan. Tuo ihminen tuossa toisella puolella pöytää tietää minusta asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Ja se ottaa sen kaiken vastaan ja vain hymyilee hyväksyvästi.

Yritän pysyä neutraalina. Puhun ympäripyöreästi ja persoonapronomineja vältellen mitä odotan, mistä tykkään, mikä on ehdoton ei, mikä on se Juttu. Jossain vaiheessa huomaan, miten U alkaa puhua "meistä". "Tästä jutusta". "Jos mä tekisin sulle näin, niin...", ja pikkuhiljaa alkaa näyttää varmemmalta, että me todella olemme sopimassa Jotain tapahtuvaksi. Itse olisin voinut vallan hyvin pitää hänelle oven yhä avoinna (laittele viestä myöhemmin mikä fiilis tuli, voidaan nähdä vaikka toistekin ja jutella lisää), mutta U tekee selväksi, että on kiinnostunut. Minusta. Sillä tavalla. Olen onnellinen.

Onnellinen siitä, että joku haluaa sylkeä kasvoilleni!

Ainoa yllätys on se, että hän mieluummin tapaisi kotonaan ja huomaan, etten ole missään vaiheessa edes kuvitellut meneväni jonkun toisen ihmisen kotiin. Mielessäni olen sovitellut tapahtumia jatkuvasti tuttuun ympäristöön, omaan olohuoneeseeni... Ja äkkiä minusta on hirveän kuumottava ajatus, että se kaikki tapahtuisi jossain muualla, ja joudun sen jälkeen matkustamaan takaisin normaaliin elämään, istumaan tavallisten ihmisten joukossa, iho yhä kihelmöiden ja Suloinen Salaisuus sisälläni. Laittautumaan kotona valmiiksi ja lähtemään kaupungille, tapaamaan hänet merkityssä kohtaa ja seuraavani häntä täysin tuntemattomaan paikkaan. Minun ei tarvitse miettiä, onko kotini siisti ja onko siellä kummallinen vanhan talon haju ja kuuleeko naapurin mies kaiken. Mietin vain turvallisuutta ja miten takaisin selustani. U:sta tuli heti luotettava olo ja hän puhui juuri oikeita asioita luottamuksesta ja siitä, miten hän haluaa jatkuvasti saada palautetta toiselta. Siitä huolimatta en koskaan voi olla varma, että hän on se joka esittää olevansa, ja sitä paitsi pyskopaatithan eivät ole kaikki mitään Batmanin Jokereita, joista näkee jo kaukaa, ettei kaikki ole kotona. Kai kuka tahansa nyt osaa normaalia esittää. Myöhemmin samana iltana etsin hänet facebookista ja huomaan, että meillä on kuin onkin yhteisiä tuttuja, paljonkin. Sen jälkeen, kun olen kertonut jollekulle minne olen menossa, kenen kanssa, koska minua voi odottaa kotiin ja keneen tulee ottaa yhteyttä, jos minua ei näy eikä kuulu, en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta.

Useampi tunti vierähtää eivätkä hiljaisetkaan hetket tunnu maailmanlopulta. Puhumme omista odotuksistamme, millaisia ihmisiä itse olemme ja mitä tahtoisimme toiselta. Nautin siitä, millaisen kontrastin me annamme toisillemme, ja vaikka tämän ei olekaan taroitus olla mitään roolileikkiä, minuun vetoaa tämä Hyvä-Paha -asetelma. Äkkiä tuntuukin vain hyvältä, että minä saan kerrankin olla vietävissä ja hämilläni ja luovuttaa vallan hetkeksi jollekin toiselle, jonka tiedän sitä arvostavan. Minua ei laisinkaan pelota. Ehkä pitäisi.

Me sovimme tapaamisen. Merkitsen päivän kalenteriin niin kuin minkä tahansa muun tapahtuman ja me jatkamme toiveiden ja rajoitusten seulomista viestein. Nyt minä olen valmis.

tositarkoituksella, sinun

Aluksi haen seuraa virtuaalimaailmasta.

Painotan sanoja "anonyymius" ja "nettisuhde" ja vakuutan kaiken olevan rentoa ja kevyttä ajanvietettä, tosin olen valmis myös näkemään vaivaa viesteilyn eteen. Saan muutaman kiinnostavan vastauksen, joista emsimmäiseen vastaan heti ja hylkään muut ehdokkaat. Minä haluan olla Hyvä Subi. Haluan keskittyä vain yhteen kerrallaan. 

Myöhemmin käy ilmi, ettei olisi kannattanut. Hänen viestinsä ovat lyhyitä ja vaikka kuvat paljastavat julmetun kauniin naisen, menetän mielenkiintoni samantien. Nimittely särähtää korvaan, ja hän vaatii paljon antamatta itse mitään takaisin. Minkäänlaista alkeellistakaan luottamusta ei synny. Viestittely jää siihen. Pian tämän jälkeen tapaankin oikeassa elämässä vaniljaneidin ja kaikki kinkyily katoaa taka-alalle, kun yritän saada jo ihan tavallisen suhteen toimimaan. Kiertelemme kahviloita ja kaikki on uutta ja erilailla jännittävää, romanttiikkaa ja kukkapuskia ja minä olen oikeastaan onnellinen. Seksi on hailakkaa ja maistuu aaviustuksen makealta. Ihan hyvää, joten keskitän kaiken kirpeän fantasioiden puolelle ja maustan masturbaatiosessioitani pornovideoilla. Vaniljaneidille en sano koskaan mitään, vaan tunnustelen maaperää varovaisesti kokeilemalla painaa hänen ranteensa patjaa vasten, mutta kun hän katsoo minua silmälasiensa takaa hämmentyneesti, minä lopetan kokeiluni. Olen vain hellä, hyvin hyvin hellä ja hymyilen paljon.

Syksyllä me eroamme ja minä puran turhautumiseni kuntoiluun. Mikään seksi ei kiinnosta. Rääkkään itseni äärirajoille. Menee kauan, ennen kuin katselen edes baarissa ympärilleni. Palaan pikkuhiljaa virtuaalimaailmaan, josta K noukkii minut hetkeksi talteen, mutta muutaman kuukauden jälkeen elämässä tapahtuu taas asioita ja kiinnostukseni kuivuu jälleen. K haluaa tavata, mutta minä tiedän, että pelkään väärällä tavalla. En halua joutua tilanteeseen, jossa hermostun ja jäädyn ja pelkään sanoa, etten pysty, koska en osaa luottaa K:hon. Emme tapaa. Olen helpottunut. K jää nettituttavaksi, jonka kanssa vaihtaa epäsäännölisesti ajatuksia ja jauhaa niin sanotusti paskaa lämpimikseen.

Kesän alussa kirjoitan ensimmäisen live-seuranhakuilmoitukseni. Teen sen yhtenä iltapäivänä rennoin rantein, uskomatta todella että joku potentiaalinen vastaa. Silti käyn usean päivän ajan vilkuilemassa ilmoitustani ja ihmettelen, etteikö ketään, ei edes miehiä tai feikkejä. Eivät minun mieltymykseni nyt niin outoja ole. Eihän?

Istun keskellä metsää ja heittelen mustikoita ämpäriin, kun kännykkään kilahtaa viesti. Luen sen kieli keskellä suuta kerran nopeasti ja toisen kerran jopa keskittyen ja tunnen värin nousevan kasvoilleni. Pikkuhousuni kastuvat. Laitan kännykän nopeasti laukkuun ja jatkan keräämistä yrittäen olla virnuilematta. Viesti on lupaava ja hetken minua jo kaduttaa: pelkään olevani pettymys, vaikka olen kuvaillut itseäni mahdollisimman rehellisesti liikoja kehumatta. Pelkään, että nainen yhteyden toisessa päässä osoittautuu joksikin taas väärällä tavalla aivan kamalaksi. Sitten totean, ettei minulla ole mitään menetettävää. Kun suostun tapaamiseen, voin vain onnitella itseäni rohkeudesta. Tällaisista asioista vain lukee ja haaveilee. Katsokaa kun minä alan pikku hiljaa tehdä asioita!

Hän ei kuitenkaan vastaa enää. Ei kahteen kokonaiseen päivään, sitten kolmeen.

Luen uudestaan lähettämäni viestin ja yritä siivilöidä siitä ne klimpit, joita vastaanottaja ei halunnutkaan niellä. Kuulostinko idiootilta? Epämielenkiintoiselta? Naiivilta lapsukaiselta? Epäkehityskelpoiselta? Voi luoja, ehkä siellä on jossain kirjoitusvirhe. Ehkä hän ei ole saanutkaan koko viestiä. Ehkä en osannut lähettää sitä. Ehkä se päätyi suoraan roskakoriin. K sanoi joskus, että minä olen varsin etäinen ja ihan liian kohtelias. Ehkä kuulostin kylmältä ja asialliselta, karkkikauppasubilta, lahnalta. Vai onko vastaamattomuus jokin dominointikeino? Joko minua manipuloidaan tarkistamaan sähköpostini tunnin välein? Tai ehkä hänellä on viikonloppuna muutakin tekemistä kuin istua koneen ääressä naputtelemassa vastausta jollekin pikku bimbolle?

Huomaan kiihottuvani ajatuksesta, että se kaikki onkin vain ovelaa kieroilua saada minut koukkuun. Kosiskelua. Kolmen päivän sääntö. Minä olen sekaisin kuin seinäkello. Kukkuu.

Tai ehkä minä en vain olekaan tarpeeksi. Neljäntenä päivänä luovutan ja totean, että hän taisi kadota bittiavaruuteen. Niin on käynyt ennenkin ja minä olen tehnyt liian monesti samoin. Ehkä se on Karman laki. Laitan toisen seuranhaun enkä odota mitään.

Seuraavana aamuna sähköposti kilahtaa taas, ja nyt minulle vilkuttelee vielä lupaavamman oloinen nainen. Hän ei aioastaan luettele kohtia, joissa omat mieltymykseni kohtaavat hänet, vaan tekee omia ehdotelmia ihanan määrätietoisesti. Mielikuvitukseni laukkaa. Käyn katselemassa itseäni arvioivasti peilistä. Hiplaan hiuksiani ja kuvittelen toisen ihmisen käden niihin. Vatsanpohjassa värähtää. Teen tavalliset ja epätavalliset nettihaut ja saatan löytää hänet instagrammista ja facebookista - tai sitten jonkun aivan muun. Neiti Etsivän leikkiminen kuitenkin tyynnyttää minua sen verran, että näpyttelen hänellekin vastauksen. Ihmiset vaikuttavat paperilla niin saavuttamattomilta ja heihin on helppo ladata tuhatsata mielikuvaa ilmaisujen ja lauserakenteiden perusteella ja sen, mitä he kertovat ja varsinkin mitä jättävät kertomatta. Luen viestini moneen kertaan ja lähetän sen uudet entistä värikkäämmät perhoset vatsanpohjassani.

Kuluu taas kolme päivää, eikä nainen vastaa enää. Tarkistan sähköpostini, osoitteet, lähetän itselleni viestin... Kaiken pitäisi olla kunnossa. Minussa on pakko olla jotain vikaa.

Intoni laimenee. Tiedän kyllä, että kärsivällisyys näissä asioissa on valttia ja joudun vielä pallottelemaan sata ja yksi kertaa ennen kuin tärppää. Tieto ei kuitenkaan yhtään helpota kasvavaa ärtymystä: mutta kun minulla olisi rohkeutta nyt. Nyt minä olisin valmis. Kohta kuitenkin tapahtuu taas jotain enkä minä sitten taas viitsi mitään. Loppuikohan niiltä naisilta vain rohkeus kesken? Kumpikin kehui kokemuksillaan. Mksi nähdä niin paljon vaivaa ja kirjoittaa fiksu, huoliteltu vastaus ja sitten lopettaa siihen? Ennen kuin ehti yhtään ihon alle? Ja minä kun olin niin rehellinen. En yrittänyt mielistellä tai mitään. Vai yritinkö? Jossain se vika on ja ihan varmasti täällä päässä. Tämä leikki ei ole ollenkaan minulle. Ei tällaisen ihmisen, jolla on näin huono itsetunto pitäisi etsiä seuraa ensalkuunkaan. Tulen vain entistä hullummaksi.

Kolmas vastaus on trolli. Se saa minut taas lukemaan oman ilmoitukseni ulkopuolisen silmin: huh huh. Skeneä täysin tuntemattomalle tekstini on varmasti kauhistelun ja päänpudistuksen aihe. Nuori likka, ja noin hukassa. Päätyy vielä jonkun pervessin hakattavaksi ja paloiteltavaksi. Ja vielä kerjäsi sitä. Hullu maailma.

hyvää seksiä, eikä tarvis etsiä

"Olen kinkyillyt nyt vuoden verran..." 

"Pervo olen aina ollut..." 

"Löysin kinkyilyn ilot 10 vuotta sitten..."

Selailen nettiä. Kokoilen tarinoiden sirpaleista ehyttä kuvaa siitä, mitä se Kinkeily oikein on ja välillä klikkaan välilehdet kokonaan kiinni. Ihanko tosissani minä olen etsimässä netistä ohjeita miten seksiä harrastetaan... Ja kuitenkin palaan sivuille uudestaan ja uudestaan, yrittäen tavoitella jonkinlaista varmuutta. Miltä se muilla on tuntunut? Onko OK haluta tätä mutta ei tätä? Mistä tietää että sitä taikka tätä?

Päiväunissani tapaan uusia ihmisiä ja päädyn heidän kanssaan ensimmäiseen sessioon. Ajatus on samaan aikaan kiihottava ja absurdi. Minä en ole sellainen ihminen. Sellainen rohkea. Ainoa rohkea tekoni sillä saralla on se kun lähdin baari-illan jälkeen tuntemattoman kanssa hotellihuoneeseen ja harrastin kömpelöä vaniljaseksiä. Minä en edes koskaan ole tehnyt aloitetta. Pelkään torjutuksi tulemista liikaa. Aloitteet eivät tule minulta luonnostaan. En minä osaa olla viettelevä. En usko, että kukaan koskaan pitää minua haluttavana. Kiusaannun ja käännän katseen pois. Siihen ne minun suhteeni ovat kaatuneetkin. Kun en ole halunnut tarpeeksi tai näyttänyt haluani. Kun minua ei olla haluttu niin kuin minä haluan.

Mitä minä sitten haluan?

Ehkä ongelma on siinä,että fantasioissa leikataan suoraan toimintaan. Kaikki on jo litisevän märkää, iho kihelmöi ja suusta kuuluu tahaton uikutus, kun minua porataan joka reikään. Korviin kuiskitaan rumia, tuhmia, törkeitä sanoja. Kiihotun siitä, kun toinen kiihottuu, mutta toistaiseksi yhteistä säveltä ei ole löytynyt. Toisinaan ärsyttää, ettei voi olla kiinnostuneempi tavallisista, tylsistä makuuhuoneasioista. Tavallisista ihmisistä. Tai edes miehistä. Tai miksen minä ole aktiivisempi, dominantimpi. Kun kaikki muut koko ajan ja minä en koskaan.

En minä niin ihmeellisiä asioita halua. Haluan vain hyvää seksiä. Niin kuin kaikki muutkin. Höh. Helvetin ilotulituksia, sarjaorgasmeja tack så mycket. Minulle on kuitenkin täysi mysteeri, miten sellaiseen päästään. Olen monogaaminen ihminen ja haaveilen sitoutuvani yhteen ihmiseen vuosikymmeniksi, mutta tällä hetkellä en kaipaa parisuhdetta ja kaikkea mitä siihen liittyy. Tämä on itsetutkistelun aikaa. Vielä ei ole mikään kiire eikä pakko. Tällä hetkellä sinkkuna oleminen tuntuu siunaukselta ja olen riemuissani siitä, miten itsekäs ja itsenäinen voin olla. Jaksan hyvin vähän minkäänlaista sotkua enkä osaa olla edes murheissani, kun joku kysyy onko mitään Säpinää. Siinä on tarpeeksi Säpinää, kun kokeilee kuinka monta orgasmia jaksaa päivässä saada ihan oman käden kautta.

(Tähän mennessä yhdeksän).

Levoton olo ehkä kumminkin.

ensimmäiset kinkybileet

Vessassa vastaan tulevat ekat Tissit. Tuijotan sekunnin sadasosan ja pakenen koppiin. Tanssilattialta löytyy pari tuttua ja tuntematonta, hapuilen askelia ja mietin, miten kymmenessä vuodessa yhä edelleen tanssiliikkeeni ovat

edes-takaisin 

sivulta sivulle

 Käsiä ei uskalla nostaa.

Välttelen katsekontaktia kaikkin. Nurkassa Tissit (en tiedä ovatko ne samat vai eivät) kuiskivat jonkun miehen korvaa jotain ja käpälöivät pöydän alta. Sivusilmällä näen, että vieressänihän tehdään narutaidetta. Käännän katseen pois. Sitten takaisin. Ja pois. Naisella on punaiset hiukset ja Korkeat Korot. Ja sukkanauhat. Muuta en näe. Keskityn musiikkiin, se on parempaa kuin muualla.

Tanssin, mutta lattialla on niin paljon tilaa, että tulen liian tietoiseksi itsestäni. On mukavampaa, kun baari on täysi eikä tunne olevansa röntgenin alla. Ympärillemme kerääntyy ihmisiä ja kuvittelen ringin toisella puolella olevan miehen tuijottavan minua arvioivasti. Minä olen kiinnostuneempi hänen tyttöystävästään, mutta en uskalla tehdä katsekontaktia häneenkään.

Korkeat Korot sidotaan kiini monimutkaisin solmuin ja vähitellen katseeni alkaa liukua hänen suuntaansa jatkuvasti. Tuijotan, toivoakseni ihailevan näköisenä. Hän on kauneinta, mitä olen tänä vuonna nähnyt. Vasta kotona tajuan, etten muista hänen kasvojaan lainkaan ja totean, että ehkä se oli tarkoituksellista. Muistan vain pitkät punaiset hiukset, jotka valuivat sidotun kasvoille, asennon, joka pysyi samana alusta loppuun, katse lattiaan luotuna, jalat aavistuksen harallaan, hartiat kuitenkin rentoina. Mustat sukkanauhat. Pienet vaaleanpunaiset, tasaiset nännipihat (muistan ne, sillä omani ovat kaksi epämääräistä, suurta vaaleanruskeaa läiskää). Kaunis takapuoli. Kun hänet nostetaan ylös, mietin, mitä hän mahtaa ajatella. Olemmeko me kaikki vain epämääräistä massaa hänen tajuntansa reunoilla, vai onko hän unohtanut meidän olemassaolomme tyystin? Uskaltautuuko hän katsomaan hiustensa lomitse meitä, vai pitääkö hän silmänsä kiinni? Olen vakuuttunut, ettei hän kuule eikä näe mitään. Kuvittelen itseni hänen tilalleen ja miltä vieraiden (tuttujen?) ihmisten katse saattaisi tuntua. En voisi välittää, sillä mitään ei olisi tehtävisissä Vajoaisin häpeään ja antaisin sen huuhtoa ylitseni uudestaan ja uudestaan, ja pyörisin, pyörisin.

Korkeat Korot lasketaa alas ja show on ohitse. Toisaalla naista piiskataan, tai no, kevyesti läpsytellään ohuella ratsupiiskalla. Hänen kasvonsa minä muistan selkeästi, vaikka hän oli selkä minuun: niillä näkyi ylitsevuotava nautinto, ainakin puolet siitä tulee meistä katselijoista, joita hän saattaa tarkkailla edessä olevan peilin kautta. Hänen pikkuhousunsa on vedetty täydellisen valokuvauksellisesti polviin ja hänen jalkateränsä ovat kääntyneet hieman sisäänpäin. Kädet ovat kiinni puisessa penkissä ja hän kiemurtelee, kun piiska hipaiseekin paljaita pakaroita. Minä kiihotun. Toivon, ettei tämä olisi julkinen baari, jossa on sääntöjä, ja mies hänen takanaan voisi antaa raipan laulaa. Vatsassani polttelee miellyttävästi ja pidän kasvojeni ilmeen neutraalina, vaikka minun tekisi mieleni hymyillä koko hammasrivistöllä: varmistus. Suloinen varmistus. Minä pidän tästä. Tämä on minun juttuni. Minussakin on turn on -nappi ja minä tiedän, missä se sijaitsee.

Vielä en ole uskaltanut kertoa sitä kenellekään muulle.

Seurani lähtee yläkertaan, kun naista nuollaan pakaroiden välistä, mutta minä jään vielä hetkeksi paikoilleni. Ajattelen kaikkia niitä suuria kaupunkeja, joissa joka perjantai on mahdollisuus lähteä ulos ja tuntea itsensä hurmaavalla tavalla syntiseksi. Kuvittelen jonkun sitovan nahkaisen pannan kaulani ympärille ja kuljettavan ympäriinsä, ja minun vatsaani koskee: minä haluan, haluan.

Muuta ei tapahdu. Tapaan muutaman uuden ihmisen, jotka eivät kerro edes nimeään. En juo lainkaan ja baarimikko kohottaa miulle kulmaansa. En ole absolutisti, mutta voisin olla. Kohotan takaisin ja lähden ennen pilkkua. Kotimatkalla oloni on samalla tapaa euforinen kuin ensi kertaa homobaariin astuttua ja tiedän, että olen taas ottanut yhden aidon askeleen.

Selailen netti-ilmoituksia, arvioin, puntaroin. Muutamaa tuijotan pitkään ja klikkaan kuitenkin pois. Tänä vuonna.

oodi masturbaatiolle

Blogi tietysti hakee vielä muotoaan, ja olen aikani kuluksi lueskellut, millaisia ja minkätyyppisiä seksiblogeja netin syövereistä löytyy. Luonnollisesti minua kiinnostaa vain ne kinkymmät kokeilut. Paljon on seksistä bloggaavia naisia. Pelkkiä naisia.

Miesnäkökulma olisi kiva. Joku oikein analyyttinen Dom.

No. Ehkä tämä ei olekaan seksiblogi perinteisessä mielessä. Miten minä voisinkaan kirjoittaa jostain, jota ei edes tule juuri nykyisin harrastettua? Tai oikeastaan koskaan, seksikertani ovat laskettavissa kahden käden sormilla... Viimeksi olen saanut lokakuussa. Yhden yön jutut ei kiinnosta (kömpelöä, ei niille koskaan uskalla sanoa mitä oikeasti haluaisi) ja viimeisimmän suhdeviritelmäfiaskon jälkeen karttelen kaikkia ja kaikkea. Elämässä on muutenkin ollut taas paikallaanpoljentavaihe. Olen kyllästynyt kaikkeen. En tahdo tehdä mitään, en nähdä ketään. Pelkään vähän, että pudottaudun elämästä kokonaan pois. Kaikki muut tuntuvat pääsevän jatkuvasti johonkin, minä kuljen takaperin. Vituttaa ja surettaa jatkuvasti. Eikä se ole mitään, mille kukaan toinen voisi oikeasti tehdä mitään. Vika on minulla korvien välissä, pitäisi itse itsestään löytää taas se motivaatio ja kiinnostus edes yrittää. Ei tällaista oloa voi selittää kenellekään Ei siihenole mitään sanottavaa. Muuta kuin "voi voi" ja "pärjäile". Vittu pärjäile. Vihaan sitä sanaa. En halua kuulla sitä. Niinpä en kerro tästä kenellekään. Minä vain odotan, että se menisi ohitse ja löytäisi ne kultaiset keinot itse.

Oodi masturbaatiolle! Se taitaa olla ainut asia, joka ei aiheuta ahdistusta tällä hetkellä.

Audioporno on nykyisin hittipop. Eilen oli vaihteeksi yksi pitkä ja yksinäinen päivä kotona ja perinteinen perjantaipizza + netflixiä ennen nukumaanmenoa ei houkutellut sekään. Tunnen itseni entistä epäonnistuneemmaksi maatessani verkkareissa sohvalla ja syödessäni taukoamatta unohtaakseni kaiken paskan hetkeksi, joten kulutin koko eilisen lähinnä masturboimalla. Koko illan show. Ainakin kuusi orgasmia.

Minä saatan itsetyydyttää rehellisesti sanottuna tuntikausia. Ensimmäiseen orgasmiin menee helposti yli tunti. Ei siksi, että se olisi minulle vaikeaa. Voin aivan hyvin tulla viidessäkin minuutissa, jos tahdon. Mutta minä en halua, oikeastaan ne sekunnit, joiden aikana suusta kuuluu tahdoton aaaaah, keho kouristelee ja sormet koittavat jaksaa ei ole se paras hetki, ei minun mielestäni. Ei, parasta on kaikki ennen sitä. Valmistautuminen. Kiihottuminen. Kiihottuneena pysyminen. Se hetki kun päästää irti ja vain nauttii, kun kaikki tuntuu niin hyvältä eikä päässä ole yhden yhtä ajatusta. Kun tiedän huipun lähenevän, se on melkein pettymys - ei vielä, en tahdo vielä! Tahdon sen jatkuvan, vaikka vain muutaman minuutin levon jälkeen yleensä jo tahdon uutta kierrosta kunnes polvet lyövät loukkua eikä keho enää oikeasti jaksa. Nautinnon aallolla ratsastaminen on parasta.

Masturbointi on minulle siis hyvin tärkeää. On uskomatonta, että jotkut saattavat todellakin suuttua siitä, jos kumppani masturboi - aivan kuin se oli heiltä jotenkin pois! Tavallaan ymmärrettävää, jos seksielämä on ollut pitkään lamassa ja toista kiinnostaa vain oma käsi, mutta c'mon. Jokaisella on oikeus tehdä omalla keholla mitä tahtoo tai olla tekemättä. Tämä on minun ruumiini, ainoa asia, joka kuuluu vain minulle. Orgasmien kontrollointi ja 24/7 BDSM-suhde siis tuskin sopisi minulle. Tämä on asia, jonka kanssa olen tapellut niin pitkään, että kun viimein olen antanut itselleni rauhan, en halua että kukaan tulee sitä sörkkimään ja määräilemään missä ja koska ja missä asennossa ja miten.

Kai siihen liittyy aika paljon häpeällisiäkin muistoja. Pienenä itsensä koskettelu oli jotain hyvin pimeää touhua, joka piti tehdä peiton alla salassa ja luvata sen jälkeen itselleen, ettei enää tekisi sitä. Peitto myttyyn jalkoväliin oli pitkään ainut tapa, teininä löysin onnen käsisuihkuista ja taisin saada ensimmäisen, oikean kunnon orgasmin niin. Vesilaskut kuitenkin hirvittivät, joten lopulta "opettelin" saamaan tyydytyksen pelkillä sormilla. Sitten halusin jotain myös sisääni. Pari kesää sitten löysin anaaliorgasmit ja se oli menoa - peppujutut kuuluvat nyt minulla niihin harvinaisiin, "ylellisiin" hetkiin. Pepun kautta saatu orgasmi on kaikista tyydyttävin, "syvin" ja nautinnollisin. Tuhmaa, alisteista, kiellettyä, kivuliastakin. Ja samalla äärimmäisen kiihottavaa. Kunpa joku pian naisi minulta aivot pellolle niin. Tietäisi, mitä tehdä.

Olen lattialla patjalla pylly pystyssä, yöpaita lähes korviin asti valuneena ja kuuntelen, kuinka miesääni käskee levittämään jalkoja ja päästämään hänet syvälle peppuuni. Hän eläytyy osaansa hyvin, ja kun työnnän dildon itseeni, minun ei ole vaikea luisua kokonaan kuvitelmiini ja unohtaa olevani yksin. Hän huokailee. Bitch. Slut. You're letting me fuck you in the ass. Tietää, että nautin tästä. Ja se kestää pitkään. Laukean joka kerta yhdessä tuon tuntemattoman miehen kanssa, pelkästä hänen käskystään. Eikä se edes lopu siihen: kun makaan raukeana patjallani, audio jatkuu ja mies hymisee tyytyväisyyttään. En tunne olevani yksin enkä säälittävä. Toisin kuin pornoklippien katselun jälkeen, audiopornolla saatu orgasmi ei tunnu yhtä häpeälliseltä. Minun ei tarvitse sulkea välilehtiä heti ja käydä vessassa peseytymässä. Saatan vain maata paikoillani ja kuunnella, kuinka joku on viitsinyt äänittää hengityksensäkin loppuun tehdäkseen kaikesta mahdollisimman aitoa. Lähetän tuhat ja yksi suukkoa sinne jonnekin päin maailmaa noille pervoille, jotka ilmaiseksi äänittevät omaksi ja toisten nautinnoksi dirty talkkejaan.

Tätä kirjoittaessani tunnen kuitenkin lievää haikeutta ja surua. Mahtavat masturbaatiolla saadut orgasmit ovat jonkinlainen jatkuva tavoite (vielä on varaa parantaa, vielä voi päästä itsekseen intensiivisempiin tiloihin), mutta koskahan minä pääsen kokemaan sen toisen ihmisen kanssa? Pystyykö kukaan toinen tekemään näin minulle, saamaan minut yhdeksi väriseväksi massaksi ja uikuttamaan? Haluaako kukaan koskaan antaa sitä minulle? Kiihottuuko kukaan minusta niin paljon? Pystynkö minä ikinä päästämään irti sillä tavalla?