oodi masturbaatiolle

Blogi tietysti hakee vielä muotoaan, ja olen aikani kuluksi lueskellut, millaisia ja minkätyyppisiä seksiblogeja netin syövereistä löytyy. Luonnollisesti minua kiinnostaa vain ne kinkymmät kokeilut. Paljon on seksistä bloggaavia naisia. Pelkkiä naisia.

Miesnäkökulma olisi kiva. Joku oikein analyyttinen Dom.

No. Ehkä tämä ei olekaan seksiblogi perinteisessä mielessä. Miten minä voisinkaan kirjoittaa jostain, jota ei edes tule juuri nykyisin harrastettua? Tai oikeastaan koskaan, seksikertani ovat laskettavissa kahden käden sormilla... Viimeksi olen saanut lokakuussa. Yhden yön jutut ei kiinnosta (kömpelöä, ei niille koskaan uskalla sanoa mitä oikeasti haluaisi) ja viimeisimmän suhdeviritelmäfiaskon jälkeen karttelen kaikkia ja kaikkea. Elämässä on muutenkin ollut taas paikallaanpoljentavaihe. Olen kyllästynyt kaikkeen. En tahdo tehdä mitään, en nähdä ketään. Pelkään vähän, että pudottaudun elämästä kokonaan pois. Kaikki muut tuntuvat pääsevän jatkuvasti johonkin, minä kuljen takaperin. Vituttaa ja surettaa jatkuvasti. Eikä se ole mitään, mille kukaan toinen voisi oikeasti tehdä mitään. Vika on minulla korvien välissä, pitäisi itse itsestään löytää taas se motivaatio ja kiinnostus edes yrittää. Ei tällaista oloa voi selittää kenellekään Ei siihenole mitään sanottavaa. Muuta kuin "voi voi" ja "pärjäile". Vittu pärjäile. Vihaan sitä sanaa. En halua kuulla sitä. Niinpä en kerro tästä kenellekään. Minä vain odotan, että se menisi ohitse ja löytäisi ne kultaiset keinot itse.

Oodi masturbaatiolle! Se taitaa olla ainut asia, joka ei aiheuta ahdistusta tällä hetkellä.

Audioporno on nykyisin hittipop. Eilen oli vaihteeksi yksi pitkä ja yksinäinen päivä kotona ja perinteinen perjantaipizza + netflixiä ennen nukumaanmenoa ei houkutellut sekään. Tunnen itseni entistä epäonnistuneemmaksi maatessani verkkareissa sohvalla ja syödessäni taukoamatta unohtaakseni kaiken paskan hetkeksi, joten kulutin koko eilisen lähinnä masturboimalla. Koko illan show. Ainakin kuusi orgasmia.

Minä saatan itsetyydyttää rehellisesti sanottuna tuntikausia. Ensimmäiseen orgasmiin menee helposti yli tunti. Ei siksi, että se olisi minulle vaikeaa. Voin aivan hyvin tulla viidessäkin minuutissa, jos tahdon. Mutta minä en halua, oikeastaan ne sekunnit, joiden aikana suusta kuuluu tahdoton aaaaah, keho kouristelee ja sormet koittavat jaksaa ei ole se paras hetki, ei minun mielestäni. Ei, parasta on kaikki ennen sitä. Valmistautuminen. Kiihottuminen. Kiihottuneena pysyminen. Se hetki kun päästää irti ja vain nauttii, kun kaikki tuntuu niin hyvältä eikä päässä ole yhden yhtä ajatusta. Kun tiedän huipun lähenevän, se on melkein pettymys - ei vielä, en tahdo vielä! Tahdon sen jatkuvan, vaikka vain muutaman minuutin levon jälkeen yleensä jo tahdon uutta kierrosta kunnes polvet lyövät loukkua eikä keho enää oikeasti jaksa. Nautinnon aallolla ratsastaminen on parasta.

Masturbointi on minulle siis hyvin tärkeää. On uskomatonta, että jotkut saattavat todellakin suuttua siitä, jos kumppani masturboi - aivan kuin se oli heiltä jotenkin pois! Tavallaan ymmärrettävää, jos seksielämä on ollut pitkään lamassa ja toista kiinnostaa vain oma käsi, mutta c'mon. Jokaisella on oikeus tehdä omalla keholla mitä tahtoo tai olla tekemättä. Tämä on minun ruumiini, ainoa asia, joka kuuluu vain minulle. Orgasmien kontrollointi ja 24/7 BDSM-suhde siis tuskin sopisi minulle. Tämä on asia, jonka kanssa olen tapellut niin pitkään, että kun viimein olen antanut itselleni rauhan, en halua että kukaan tulee sitä sörkkimään ja määräilemään missä ja koska ja missä asennossa ja miten.

Kai siihen liittyy aika paljon häpeällisiäkin muistoja. Pienenä itsensä koskettelu oli jotain hyvin pimeää touhua, joka piti tehdä peiton alla salassa ja luvata sen jälkeen itselleen, ettei enää tekisi sitä. Peitto myttyyn jalkoväliin oli pitkään ainut tapa, teininä löysin onnen käsisuihkuista ja taisin saada ensimmäisen, oikean kunnon orgasmin niin. Vesilaskut kuitenkin hirvittivät, joten lopulta "opettelin" saamaan tyydytyksen pelkillä sormilla. Sitten halusin jotain myös sisääni. Pari kesää sitten löysin anaaliorgasmit ja se oli menoa - peppujutut kuuluvat nyt minulla niihin harvinaisiin, "ylellisiin" hetkiin. Pepun kautta saatu orgasmi on kaikista tyydyttävin, "syvin" ja nautinnollisin. Tuhmaa, alisteista, kiellettyä, kivuliastakin. Ja samalla äärimmäisen kiihottavaa. Kunpa joku pian naisi minulta aivot pellolle niin. Tietäisi, mitä tehdä.

Olen lattialla patjalla pylly pystyssä, yöpaita lähes korviin asti valuneena ja kuuntelen, kuinka miesääni käskee levittämään jalkoja ja päästämään hänet syvälle peppuuni. Hän eläytyy osaansa hyvin, ja kun työnnän dildon itseeni, minun ei ole vaikea luisua kokonaan kuvitelmiini ja unohtaa olevani yksin. Hän huokailee. Bitch. Slut. You're letting me fuck you in the ass. Tietää, että nautin tästä. Ja se kestää pitkään. Laukean joka kerta yhdessä tuon tuntemattoman miehen kanssa, pelkästä hänen käskystään. Eikä se edes lopu siihen: kun makaan raukeana patjallani, audio jatkuu ja mies hymisee tyytyväisyyttään. En tunne olevani yksin enkä säälittävä. Toisin kuin pornoklippien katselun jälkeen, audiopornolla saatu orgasmi ei tunnu yhtä häpeälliseltä. Minun ei tarvitse sulkea välilehtiä heti ja käydä vessassa peseytymässä. Saatan vain maata paikoillani ja kuunnella, kuinka joku on viitsinyt äänittää hengityksensäkin loppuun tehdäkseen kaikesta mahdollisimman aitoa. Lähetän tuhat ja yksi suukkoa sinne jonnekin päin maailmaa noille pervoille, jotka ilmaiseksi äänittevät omaksi ja toisten nautinnoksi dirty talkkejaan.

Tätä kirjoittaessani tunnen kuitenkin lievää haikeutta ja surua. Mahtavat masturbaatiolla saadut orgasmit ovat jonkinlainen jatkuva tavoite (vielä on varaa parantaa, vielä voi päästä itsekseen intensiivisempiin tiloihin), mutta koskahan minä pääsen kokemaan sen toisen ihmisen kanssa? Pystyykö kukaan toinen tekemään näin minulle, saamaan minut yhdeksi väriseväksi massaksi ja uikuttamaan? Haluaako kukaan koskaan antaa sitä minulle? Kiihottuuko kukaan minusta niin paljon? Pystynkö minä ikinä päästämään irti sillä tavalla?

häpeästä ja halusta

Toivon, etten kuulosta liian mahtipontiselta aloittelevaksi subiksi jos sanon, että olen tiennyt olevani kinky jo lapsesta lähtien.

No, en "tiennyt", sillä kun jollekin ei ole sanoja, se vähän niin kuin lakkaa olemasta. Nytkin minun on vaikea kuvailla tarkasti sitä tunnetta, joka lapsena minussa heräsi, kun joku sitoi kiinni.

Muistikuvissani se on jotakin hyvin samanlaista, jota nytkin päälle parikymppisenä koen ajatellessani sitä. Kiihdyttävää, vähän häpeällistä. Tunne siitä, että tekee jotain kiellettyä. Nyt pitäisi pelätä, mutta sen sijaan minä nautin tästä. Pistä tiukemmalle, vie minun käteni taakse, älä anna minulle yhtään liikkumavaraa. Haluan vastustella. Haluan tuntea, etten oikeasti pääsisi tästä mihinkään.

Pelottele minua.

Ei sellaista voi kuitenkaan suoraan pyytää. Haluan, että keksit sen itse. Minä olen tässä aivan tahdoton.

Muistan lapsuudestani elävästi unen, jossa naapurin kiusaajapojat sitoivat minut kiinni tolppaan ja vanhin heistä todella käytti minua hyväkseen. Aika sairas penikka, vai?

Disneyn Peter Pan -animaatiossa on kohtaus, jossa intiaaniprinsessa sidotaan kiinni ja aiotaan hukuttaa.

Barbileikeissä kaikki saivat aina kärsiä. Yhden kasvot pilasin sillä, että maalasin nukelle mustan silmän ja poistin sen leikin lopuksi kynsilakalla, jolloin siltä lähti koko silmä.

Ala-asteella löysin pornolehtiä, joita luin salaa omassa huoneessani sydän kurkussa. Vein ne aina takaisin paikalleen ja vannoin itselleni, etten enää koske niihin.

Kuvat eivät kiinnostaneet minua niinkään paljon, enemmänkin nautin kiihottavista tarinoista. Yläasteella löysin ne likaisimmat, joissa puhuttiin rumasti. Vielä nykyäänkin eroottiset novellit, joissa on dialogia ovat suosikkejani. Aivan viime aikoina olen löytänyt GoneWildAudiot, joissa anellaan olemaan nussimatta perseeseen.

Tosiasia on, ettei minua saa laukeamaan, jos en itse samaan aikaan ajattele, että joku kuiskii korvaani kiihottavia, julmia sanoja. Narttu. Huora. Lutka. Tykkäät tästä, vai mitä. Anna Isännälle sitä persettä. Haluat lujempaa. Kaikki ne pornokliseet, jotka päivänvalossa saattaisivat jopa naurattaa, mutta jotka kuitenkin joka kerta saavat sydämen sykkeen kiihtymään ja painamaan katseen maahan häpeästä. Kyllä, kyllä tykkään, haluan. Nopeiten tulen videoille, joissa bottom itkee ja vinkuu aivan aidonoloisesti. Niiden jälkeen suljen kuitenkin välilehdet pientä itseinhoa tuntien ja työntäen taas sen mielestäni, että mitä tulikaan katsottua.

Jonkun pitäisi rangaista minua näistä haluistani, niin ehkä ne sillä lähtisivät.

Häpeä on mielenkiintoinen tunne. Kuvittelen, etten käsittele sitä hyvin: kun minut häväistään, kun huomaan joutuvani epämukavaan tilanteeseen, alan hyvin helposti itkeä. Haluan kadota, haluan vain kadota. Oksettaa. Olen epäonnistunut. Nyt kaikki näkevät minut, nyt kaikki tuomitsevat. Ne tilanteet leikkaavat aivoihini sellaiset jäljet, että vielä vuosienkin päästä ne herättävät saman valkohehkuisen kuumotuksen mieleeni, että peitän kasvoni. Miksi se piti tapahtua!

Ja kuitenkin haluan, että minua alistetaan? Kun K sanoo "narttu", se ei tunnu hyvältä. Se asettaa minut hänen alapuolelleen ja minä sallin sen, välillä helpommin, välillä vaikeammin. Vielä en ole itse itseäni kutsunut niin. Ylpeys ei anna periksi. Kunpa kuitenkin joskus antaisi ja voisin päästää irti häpeästä ja jäädä vain kellumaan sen pinnalle kaikkien katsottavana. Nyt ei ole enää mitään menetettävää. Minä olen hetken vapaa. Mikään ei hallitse minua, voin antaa vallan hetkeksi jollekin toiselle. Sitä minä janoan. Kun löytysi joku tarpeeksi vahva, joka jaksaisi kantaa myös minun häpeäni ja synkimmät ajatukseni ja ehkä vetää niistä esiin jotain kaunista ja hyväksyttävää.

alussa

K on ensimmäinen, jolle vastaan.

Olen kyllästynyt kaikkeen, elämä tuntuu liian vaivalloiselta opiskeluineen, satunnaisine työkeikkoineen, ihmissuhteineen, jotka rakoilevat ja katkeilevat milloin mistäkin syystä. En tahdo tehdä mitään. Haluan vain lakata olemasta tai hypätä ajassa eteenpäin tilanteeseen, jossa olen jo selvittänyt kaiken sotkun ja kaikki on toisella tavalla pitkäveteistä. Todellisuus ei tunnu hyvältä, joten on luonnollista  karata jonnekin muualle.

Kaksoiselämään.

Sivustolla K laittaa minulle viestiä ja tähtien asento taitaa olla oikea, sillä näpyttelen takaisin kohteliaan vastauksen: ei, ei kiitos, ei nyt. Hyvää illanjatkoa. Yleensä en vastaa mitään, naisena minulla on siihen mahdollisuus.

Hän ei anna periksi, ei tietenkään. Miesten maailma mahtaa olla sekin vaikea, täytyy olla juuri sopivasti päällekäyvä tai muuten ei saa ikinä mitään. Minua alkaa huvittaa sen sijaan että ahdistaisi ja vastaan toisella viestillä. Hän kirjoittaa takaisin. En usko mitään, mitä hän sanoo, mutta sillä ei ole väliä. K on vain yksi tuntematon satojen kilometrien päässä, enkä minä aio antaa hänelle itsestäni mitään, mistä hän voisi jäljittää minut. Olen sen suhteen hyvin tarkka, "aika ujo" niin kuin K sanoo. Häntä se ei tunnu haittaavan. Vuosien aikainen virtuaalielämä ja pervoilu opettaa kaikenlaista.

Minulle tämä kokemus on kuitenkin ensimmäinen. Anonyymius suojaa minua ja minua on jo pitkään nakertanut epämääräinen kaipaus johonkin muuhun, johonkin, joka tuntuisi edes jossain. Olen niin kyllästynyt.

K nappaa minulta vallan melko vaivattomasti, sillä minä olen niin janoinen, etten jaksa hetkeen ajatella miten typerää ja perverssiä ja ei-ollenkaan-minua kaikki on. Ojennan sen hänelle itse. Ihan sama. Tee nyt mitä haluat. Leikkiähän tämä vain on.

K käskee minut polvilleen. Minä tottelen.

K käskee riisuutua. Tottelen taas, astetta nolompana.

K käskee kontata, ja minä konttaan, omista reaktioistani juopuneena ja jo hieman kiimaisena, pää painuksissa. K käskee sormettamaan ja minä työnnän käteni jalkojeni väliin sormet kylminä ja posket punaisina.

"Hyvä tyttö" on kehu, joka saa minut kiemurtelemaan sekä häpeästä että mielihyvästä.

Sama toistuu useampana iltana niin, että välillä minä pakitan, en halua oikeasti ja välillä en halua haluta lainkaan. K:n keinot ovat melko pehmeitä, hän ei halua ahdistaa minua. Tai ehkä haluaa, sillä K on sadisti ja sadistihan saa mielihyvää toisen kärsimyksestä (minua ajatus miellyttää ja haluaisin kuulla häneltä lisää, mutta K on usein kiinnostuneempi kuulemaan minun fantasioistani). Ehkä K ei halua pelästyttää minua pois. Alan hieman sääliä häntä, sillä minusta tuntuu, etten ole sitä mitä K etsii. Kerron sen hänelle. Hän käskee minua lopettamaan murehtimisen. Minä lopetan ja totean itselleni, että K on aikuinen ihminen ja tietää mitä tekee. Katson vain tarkkaan, etten tee turhia lupauksia. Odotan, että K huomaa aikansa valuvan hukkaan aivan itsestään. Ennen kuin niin käy, ehkä me molemmat voimme saada tästä irti edes jotain. Toivo on merkillinen tunne, sen sytyttämiseen ei tarvita kuin pienenpieni oikeaan aikaan oikeassa kohdassa osunut kipinä.

Minulla ei ole leluja, mutta pyykkipoikia nyt löytyy jokaiselta. Muutama lussu ja muutama hyvin jäykkä, joiden napsauttaminen nänneihin tuntuu jo alussa hieman epämukavalta. Joka kerta valitsen ne kivuliaammat, silloinkin, kun K antaa niiden olla niin kauan että mieluummin annan niiden olla hieman yliaikaa ja kärsiä pienestä kivuntunteesta kuin otan ne kerralla pois ja huudan ääneen, kun veri pakenee voimalla. En halua K:n kuulevan minua, vaikka tedänkin sen olevan hänelle mieleen. Minua hävettää liikaa. Hävettää, että valitsen ne jäykemmät pyykkipojat ja että haluan, että se sattuu. Vaikken uskalla päästää äännähdystäkään silloin kun K on kuulemassa.

K toteaa, että vielä joskus tuo kainouteni pieksäminen minusta ulos tulee olemaan hänelle erittäin nautinnollista.

Minä en vastaa siihen mitään, sillä häpeän sitäkin, miten se kuulostaa minun korviini niin kovin paljon lupaukselta. Vielä joskus.

Se antaa ymmärtää, että jonkinalinen tulevaisuuskin olisi olemassa.