tositarkoituksella, sinun

Aluksi haen seuraa virtuaalimaailmasta.

Painotan sanoja "anonyymius" ja "nettisuhde" ja vakuutan kaiken olevan rentoa ja kevyttä ajanvietettä, tosin olen valmis myös näkemään vaivaa viesteilyn eteen. Saan muutaman kiinnostavan vastauksen, joista emsimmäiseen vastaan heti ja hylkään muut ehdokkaat. Minä haluan olla Hyvä Subi. Haluan keskittyä vain yhteen kerrallaan. 

Myöhemmin käy ilmi, ettei olisi kannattanut. Hänen viestinsä ovat lyhyitä ja vaikka kuvat paljastavat julmetun kauniin naisen, menetän mielenkiintoni samantien. Nimittely särähtää korvaan, ja hän vaatii paljon antamatta itse mitään takaisin. Minkäänlaista alkeellistakaan luottamusta ei synny. Viestittely jää siihen. Pian tämän jälkeen tapaankin oikeassa elämässä vaniljaneidin ja kaikki kinkyily katoaa taka-alalle, kun yritän saada jo ihan tavallisen suhteen toimimaan. Kiertelemme kahviloita ja kaikki on uutta ja erilailla jännittävää, romanttiikkaa ja kukkapuskia ja minä olen oikeastaan onnellinen. Seksi on hailakkaa ja maistuu aaviustuksen makealta. Ihan hyvää, joten keskitän kaiken kirpeän fantasioiden puolelle ja maustan masturbaatiosessioitani pornovideoilla. Vaniljaneidille en sano koskaan mitään, vaan tunnustelen maaperää varovaisesti kokeilemalla painaa hänen ranteensa patjaa vasten, mutta kun hän katsoo minua silmälasiensa takaa hämmentyneesti, minä lopetan kokeiluni. Olen vain hellä, hyvin hyvin hellä ja hymyilen paljon.

Syksyllä me eroamme ja minä puran turhautumiseni kuntoiluun. Mikään seksi ei kiinnosta. Rääkkään itseni äärirajoille. Menee kauan, ennen kuin katselen edes baarissa ympärilleni. Palaan pikkuhiljaa virtuaalimaailmaan, josta K noukkii minut hetkeksi talteen, mutta muutaman kuukauden jälkeen elämässä tapahtuu taas asioita ja kiinnostukseni kuivuu jälleen. K haluaa tavata, mutta minä tiedän, että pelkään väärällä tavalla. En halua joutua tilanteeseen, jossa hermostun ja jäädyn ja pelkään sanoa, etten pysty, koska en osaa luottaa K:hon. Emme tapaa. Olen helpottunut. K jää nettituttavaksi, jonka kanssa vaihtaa epäsäännölisesti ajatuksia ja jauhaa niin sanotusti paskaa lämpimikseen.

Kesän alussa kirjoitan ensimmäisen live-seuranhakuilmoitukseni. Teen sen yhtenä iltapäivänä rennoin rantein, uskomatta todella että joku potentiaalinen vastaa. Silti käyn usean päivän ajan vilkuilemassa ilmoitustani ja ihmettelen, etteikö ketään, ei edes miehiä tai feikkejä. Eivät minun mieltymykseni nyt niin outoja ole. Eihän?

Istun keskellä metsää ja heittelen mustikoita ämpäriin, kun kännykkään kilahtaa viesti. Luen sen kieli keskellä suuta kerran nopeasti ja toisen kerran jopa keskittyen ja tunnen värin nousevan kasvoilleni. Pikkuhousuni kastuvat. Laitan kännykän nopeasti laukkuun ja jatkan keräämistä yrittäen olla virnuilematta. Viesti on lupaava ja hetken minua jo kaduttaa: pelkään olevani pettymys, vaikka olen kuvaillut itseäni mahdollisimman rehellisesti liikoja kehumatta. Pelkään, että nainen yhteyden toisessa päässä osoittautuu joksikin taas väärällä tavalla aivan kamalaksi. Sitten totean, ettei minulla ole mitään menetettävää. Kun suostun tapaamiseen, voin vain onnitella itseäni rohkeudesta. Tällaisista asioista vain lukee ja haaveilee. Katsokaa kun minä alan pikku hiljaa tehdä asioita!

Hän ei kuitenkaan vastaa enää. Ei kahteen kokonaiseen päivään, sitten kolmeen.

Luen uudestaan lähettämäni viestin ja yritä siivilöidä siitä ne klimpit, joita vastaanottaja ei halunnutkaan niellä. Kuulostinko idiootilta? Epämielenkiintoiselta? Naiivilta lapsukaiselta? Epäkehityskelpoiselta? Voi luoja, ehkä siellä on jossain kirjoitusvirhe. Ehkä hän ei ole saanutkaan koko viestiä. Ehkä en osannut lähettää sitä. Ehkä se päätyi suoraan roskakoriin. K sanoi joskus, että minä olen varsin etäinen ja ihan liian kohtelias. Ehkä kuulostin kylmältä ja asialliselta, karkkikauppasubilta, lahnalta. Vai onko vastaamattomuus jokin dominointikeino? Joko minua manipuloidaan tarkistamaan sähköpostini tunnin välein? Tai ehkä hänellä on viikonloppuna muutakin tekemistä kuin istua koneen ääressä naputtelemassa vastausta jollekin pikku bimbolle?

Huomaan kiihottuvani ajatuksesta, että se kaikki onkin vain ovelaa kieroilua saada minut koukkuun. Kosiskelua. Kolmen päivän sääntö. Minä olen sekaisin kuin seinäkello. Kukkuu.

Tai ehkä minä en vain olekaan tarpeeksi. Neljäntenä päivänä luovutan ja totean, että hän taisi kadota bittiavaruuteen. Niin on käynyt ennenkin ja minä olen tehnyt liian monesti samoin. Ehkä se on Karman laki. Laitan toisen seuranhaun enkä odota mitään.

Seuraavana aamuna sähköposti kilahtaa taas, ja nyt minulle vilkuttelee vielä lupaavamman oloinen nainen. Hän ei aioastaan luettele kohtia, joissa omat mieltymykseni kohtaavat hänet, vaan tekee omia ehdotelmia ihanan määrätietoisesti. Mielikuvitukseni laukkaa. Käyn katselemassa itseäni arvioivasti peilistä. Hiplaan hiuksiani ja kuvittelen toisen ihmisen käden niihin. Vatsanpohjassa värähtää. Teen tavalliset ja epätavalliset nettihaut ja saatan löytää hänet instagrammista ja facebookista - tai sitten jonkun aivan muun. Neiti Etsivän leikkiminen kuitenkin tyynnyttää minua sen verran, että näpyttelen hänellekin vastauksen. Ihmiset vaikuttavat paperilla niin saavuttamattomilta ja heihin on helppo ladata tuhatsata mielikuvaa ilmaisujen ja lauserakenteiden perusteella ja sen, mitä he kertovat ja varsinkin mitä jättävät kertomatta. Luen viestini moneen kertaan ja lähetän sen uudet entistä värikkäämmät perhoset vatsanpohjassani.

Kuluu taas kolme päivää, eikä nainen vastaa enää. Tarkistan sähköpostini, osoitteet, lähetän itselleni viestin... Kaiken pitäisi olla kunnossa. Minussa on pakko olla jotain vikaa.

Intoni laimenee. Tiedän kyllä, että kärsivällisyys näissä asioissa on valttia ja joudun vielä pallottelemaan sata ja yksi kertaa ennen kuin tärppää. Tieto ei kuitenkaan yhtään helpota kasvavaa ärtymystä: mutta kun minulla olisi rohkeutta nyt. Nyt minä olisin valmis. Kohta kuitenkin tapahtuu taas jotain enkä minä sitten taas viitsi mitään. Loppuikohan niiltä naisilta vain rohkeus kesken? Kumpikin kehui kokemuksillaan. Mksi nähdä niin paljon vaivaa ja kirjoittaa fiksu, huoliteltu vastaus ja sitten lopettaa siihen? Ennen kuin ehti yhtään ihon alle? Ja minä kun olin niin rehellinen. En yrittänyt mielistellä tai mitään. Vai yritinkö? Jossain se vika on ja ihan varmasti täällä päässä. Tämä leikki ei ole ollenkaan minulle. Ei tällaisen ihmisen, jolla on näin huono itsetunto pitäisi etsiä seuraa ensalkuunkaan. Tulen vain entistä hullummaksi.

Kolmas vastaus on trolli. Se saa minut taas lukemaan oman ilmoitukseni ulkopuolisen silmin: huh huh. Skeneä täysin tuntemattomalle tekstini on varmasti kauhistelun ja päänpudistuksen aihe. Nuori likka, ja noin hukassa. Päätyy vielä jonkun pervessin hakattavaksi ja paloiteltavaksi. Ja vielä kerjäsi sitä. Hullu maailma.

hyvää seksiä, eikä tarvis etsiä

"Olen kinkyillyt nyt vuoden verran..." 

"Pervo olen aina ollut..." 

"Löysin kinkyilyn ilot 10 vuotta sitten..."

Selailen nettiä. Kokoilen tarinoiden sirpaleista ehyttä kuvaa siitä, mitä se Kinkeily oikein on ja välillä klikkaan välilehdet kokonaan kiinni. Ihanko tosissani minä olen etsimässä netistä ohjeita miten seksiä harrastetaan... Ja kuitenkin palaan sivuille uudestaan ja uudestaan, yrittäen tavoitella jonkinlaista varmuutta. Miltä se muilla on tuntunut? Onko OK haluta tätä mutta ei tätä? Mistä tietää että sitä taikka tätä?

Päiväunissani tapaan uusia ihmisiä ja päädyn heidän kanssaan ensimmäiseen sessioon. Ajatus on samaan aikaan kiihottava ja absurdi. Minä en ole sellainen ihminen. Sellainen rohkea. Ainoa rohkea tekoni sillä saralla on se kun lähdin baari-illan jälkeen tuntemattoman kanssa hotellihuoneeseen ja harrastin kömpelöä vaniljaseksiä. Minä en edes koskaan ole tehnyt aloitetta. Pelkään torjutuksi tulemista liikaa. Aloitteet eivät tule minulta luonnostaan. En minä osaa olla viettelevä. En usko, että kukaan koskaan pitää minua haluttavana. Kiusaannun ja käännän katseen pois. Siihen ne minun suhteeni ovat kaatuneetkin. Kun en ole halunnut tarpeeksi tai näyttänyt haluani. Kun minua ei olla haluttu niin kuin minä haluan.

Mitä minä sitten haluan?

Ehkä ongelma on siinä,että fantasioissa leikataan suoraan toimintaan. Kaikki on jo litisevän märkää, iho kihelmöi ja suusta kuuluu tahaton uikutus, kun minua porataan joka reikään. Korviin kuiskitaan rumia, tuhmia, törkeitä sanoja. Kiihotun siitä, kun toinen kiihottuu, mutta toistaiseksi yhteistä säveltä ei ole löytynyt. Toisinaan ärsyttää, ettei voi olla kiinnostuneempi tavallisista, tylsistä makuuhuoneasioista. Tavallisista ihmisistä. Tai edes miehistä. Tai miksen minä ole aktiivisempi, dominantimpi. Kun kaikki muut koko ajan ja minä en koskaan.

En minä niin ihmeellisiä asioita halua. Haluan vain hyvää seksiä. Niin kuin kaikki muutkin. Höh. Helvetin ilotulituksia, sarjaorgasmeja tack så mycket. Minulle on kuitenkin täysi mysteeri, miten sellaiseen päästään. Olen monogaaminen ihminen ja haaveilen sitoutuvani yhteen ihmiseen vuosikymmeniksi, mutta tällä hetkellä en kaipaa parisuhdetta ja kaikkea mitä siihen liittyy. Tämä on itsetutkistelun aikaa. Vielä ei ole mikään kiire eikä pakko. Tällä hetkellä sinkkuna oleminen tuntuu siunaukselta ja olen riemuissani siitä, miten itsekäs ja itsenäinen voin olla. Jaksan hyvin vähän minkäänlaista sotkua enkä osaa olla edes murheissani, kun joku kysyy onko mitään Säpinää. Siinä on tarpeeksi Säpinää, kun kokeilee kuinka monta orgasmia jaksaa päivässä saada ihan oman käden kautta.

(Tähän mennessä yhdeksän).

Levoton olo ehkä kumminkin.

ensimmäiset kinkybileet

Vessassa vastaan tulevat ekat Tissit. Tuijotan sekunnin sadasosan ja pakenen koppiin. Tanssilattialta löytyy pari tuttua ja tuntematonta, hapuilen askelia ja mietin, miten kymmenessä vuodessa yhä edelleen tanssiliikkeeni ovat

edes-takaisin 

sivulta sivulle

 Käsiä ei uskalla nostaa.

Välttelen katsekontaktia kaikkin. Nurkassa Tissit (en tiedä ovatko ne samat vai eivät) kuiskivat jonkun miehen korvaa jotain ja käpälöivät pöydän alta. Sivusilmällä näen, että vieressänihän tehdään narutaidetta. Käännän katseen pois. Sitten takaisin. Ja pois. Naisella on punaiset hiukset ja Korkeat Korot. Ja sukkanauhat. Muuta en näe. Keskityn musiikkiin, se on parempaa kuin muualla.

Tanssin, mutta lattialla on niin paljon tilaa, että tulen liian tietoiseksi itsestäni. On mukavampaa, kun baari on täysi eikä tunne olevansa röntgenin alla. Ympärillemme kerääntyy ihmisiä ja kuvittelen ringin toisella puolella olevan miehen tuijottavan minua arvioivasti. Minä olen kiinnostuneempi hänen tyttöystävästään, mutta en uskalla tehdä katsekontaktia häneenkään.

Korkeat Korot sidotaan kiini monimutkaisin solmuin ja vähitellen katseeni alkaa liukua hänen suuntaansa jatkuvasti. Tuijotan, toivoakseni ihailevan näköisenä. Hän on kauneinta, mitä olen tänä vuonna nähnyt. Vasta kotona tajuan, etten muista hänen kasvojaan lainkaan ja totean, että ehkä se oli tarkoituksellista. Muistan vain pitkät punaiset hiukset, jotka valuivat sidotun kasvoille, asennon, joka pysyi samana alusta loppuun, katse lattiaan luotuna, jalat aavistuksen harallaan, hartiat kuitenkin rentoina. Mustat sukkanauhat. Pienet vaaleanpunaiset, tasaiset nännipihat (muistan ne, sillä omani ovat kaksi epämääräistä, suurta vaaleanruskeaa läiskää). Kaunis takapuoli. Kun hänet nostetaan ylös, mietin, mitä hän mahtaa ajatella. Olemmeko me kaikki vain epämääräistä massaa hänen tajuntansa reunoilla, vai onko hän unohtanut meidän olemassaolomme tyystin? Uskaltautuuko hän katsomaan hiustensa lomitse meitä, vai pitääkö hän silmänsä kiinni? Olen vakuuttunut, ettei hän kuule eikä näe mitään. Kuvittelen itseni hänen tilalleen ja miltä vieraiden (tuttujen?) ihmisten katse saattaisi tuntua. En voisi välittää, sillä mitään ei olisi tehtävisissä Vajoaisin häpeään ja antaisin sen huuhtoa ylitseni uudestaan ja uudestaan, ja pyörisin, pyörisin.

Korkeat Korot lasketaa alas ja show on ohitse. Toisaalla naista piiskataan, tai no, kevyesti läpsytellään ohuella ratsupiiskalla. Hänen kasvonsa minä muistan selkeästi, vaikka hän oli selkä minuun: niillä näkyi ylitsevuotava nautinto, ainakin puolet siitä tulee meistä katselijoista, joita hän saattaa tarkkailla edessä olevan peilin kautta. Hänen pikkuhousunsa on vedetty täydellisen valokuvauksellisesti polviin ja hänen jalkateränsä ovat kääntyneet hieman sisäänpäin. Kädet ovat kiinni puisessa penkissä ja hän kiemurtelee, kun piiska hipaiseekin paljaita pakaroita. Minä kiihotun. Toivon, ettei tämä olisi julkinen baari, jossa on sääntöjä, ja mies hänen takanaan voisi antaa raipan laulaa. Vatsassani polttelee miellyttävästi ja pidän kasvojeni ilmeen neutraalina, vaikka minun tekisi mieleni hymyillä koko hammasrivistöllä: varmistus. Suloinen varmistus. Minä pidän tästä. Tämä on minun juttuni. Minussakin on turn on -nappi ja minä tiedän, missä se sijaitsee.

Vielä en ole uskaltanut kertoa sitä kenellekään muulle.

Seurani lähtee yläkertaan, kun naista nuollaan pakaroiden välistä, mutta minä jään vielä hetkeksi paikoilleni. Ajattelen kaikkia niitä suuria kaupunkeja, joissa joka perjantai on mahdollisuus lähteä ulos ja tuntea itsensä hurmaavalla tavalla syntiseksi. Kuvittelen jonkun sitovan nahkaisen pannan kaulani ympärille ja kuljettavan ympäriinsä, ja minun vatsaani koskee: minä haluan, haluan.

Muuta ei tapahdu. Tapaan muutaman uuden ihmisen, jotka eivät kerro edes nimeään. En juo lainkaan ja baarimikko kohottaa miulle kulmaansa. En ole absolutisti, mutta voisin olla. Kohotan takaisin ja lähden ennen pilkkua. Kotimatkalla oloni on samalla tapaa euforinen kuin ensi kertaa homobaariin astuttua ja tiedän, että olen taas ottanut yhden aidon askeleen.

Selailen netti-ilmoituksia, arvioin, puntaroin. Muutamaa tuijotan pitkään ja klikkaan kuitenkin pois. Tänä vuonna.