yksityisyydestä ja avoimuudesta (aika vanhaa kalaa)

Herään aamulla siihen, että Teija on laittanut minulle kymmenen viestiä, joissa hän sanoo olevansa varma, että kun jutusta X ei tullutkaan mitään, kaikki ihanat kiltit miehet ovat loppuneet maailmasta, hän on varmasti loppuelämänsä yksin ja yksinäinen ja jossain on pakko olla vikaa (hyvin Bridget Jonesia). Mietin hetken, mitä hän sanoisi, jos vastaisin: "Joo, mä tiedän miltä susta tuntuu, mäkin oon täällä miettinyt että millaiset mahdollisuudet mun on löytää naista, joka haluaisi käydä mun kanssa yhtä aikaa suihkussa ja pestä mun tukan sen jälkeen, kun on ensin piiskannut mustelmille ja kirjaimellisesti pannut itkemään." Pidän kuitenkin vähemmistöntuskan itselläni. Joudun kuitenkin puremaan hetken tosissani huulta, etten kertoisi sille Aliisasta ja tästä meidän pari vuotta kestäneestä on-off, tykkään-en tykkää -jojoilusta, mutta vaikenen sittenkin. Jos Aliisa olisi joku täysin ulkopuolinen, jota Teija ei tunne siitä voisi kertoakin. En voi koskaan avata suutani Aliisasta ilman, että tuntisin, että loukkaan senkin yksityisyyttä jotenkin.

Hemmetin pienet piirit.

Teija piti pienimuotoiset juhlat viikonloppuna. Tarkoitus oli kokoontua porukalla hänen kotiinsa, pelata seurapelejä, syödä ja juoda. Olen viimeiset pari viikkoa ollut taas hyvin introvertti oma itseni, ja suhtauduin tähänkin sosiaaliseen tapaamiseen hieman nihkeästi - ehkä syy sille, ettei minua yhtään huvittaisi läträtä alkoholin kanssa on siinä, että viimeksi kyseisen porukan kanssa join aivan liikaa ja simahdin jo ennen kahtatoista. Niin käy kerran-kaksi vuodessa, ja siinä on tietysti pari kertaa liikaa (tunnustus, synninpäästö). Minua tympäisee, kun minulla menee yli. Muut saattavat jälkeenpäin piikitellä Tuhkimo-känneistä, mutta kukaan ei piikittele minua jälkeenpäin yhtä paljon kuin minä itse. 

Aliisa oli tulossa. 

Siksi minä tietysti olin hermostunut.

U:sta on nyt kuukausi, ja minä kihisen taas kaikkialta. Arkisin on ollut niin paljon tekemistä, että seksi ja seksuaalisuus ei ole pyörinyt mielessä niin aktiivisesti (öisin sitäkin enemmän, lakanat ovat aamuisin aivan rutussa kun kieriskelen villeissä seksiunissani), mutta nyt minua taas turhauttaa: haluan suudelmia. Joka puolelle. Kaikkialle, Kiihkeitä otteita. Tuntea jännitystä ja pelkoa ja intoa ja himoa. Sellaista leffameininkiä, ehkä vähän maustettuna. Käsiä kaikkialle, ei mitään epävarmaa hipsuttelua. Haluan session, haluan tavata uuden dominoivan ihmisen, haluan toiset kinkytreffit ja haluan mennä taas iloisesti sekaisin, tuntea eläväni sormenpäitä myöten. Kevät meni minun osaltani vain murjottaessa, ja kun kaikki muut odottivat innolla kesää ja kukkia ja mehiläisiä, minä syljeskelin kattoon ja odotin, että ehkä se lisääntynyt D-vitamiini elimistössä alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa ja minäkin heräisin koomastani. Nyt viimein kesän jälkeen kun muut valmistautuvat kylmyyteen ja pimeään ja tissuttelevat kamomillateetä villasukissaan, minä olen täynnä energiaa ja suunnitelmia ja muutosta. Täytyy torjua pimeyttä! Ei saa jäädä paikoilleen! Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa! Nyt pidän huolta itsestäni!

Ilta sujui pintapuolisesti hyvin, lipitin lonkeroitani hyvää vauhtia ja selitin suu vaahdossa asioista, joista en tiennyt mitään. Nauroin aivan liian kovaa kovaa ja flirttailin aivan liian räikeästi. Luojan kiitos kyyti oli järjestettynä enkä juonut ollenkaan väkeviä eikä krapula ollut aamulla pahakaan, mutta tässä vaiheessa alan tietysti miettiä, kuinka sopimaton olinkaan, luinko ihmisiä väärin ja onnistuinko loukkaamaan jotakuta. Se, mikä eilen tuntui vain hauskanpidolta, alkaa aamun kalpeassa valossa näyttää joltakin aivan muulta. Nyt olen aivan varma, että onnistuin häiriköimään kaikkia seksuaalisesti ja minusta näki kilometrien päähän, miten puutteessa olen eikä kukaan kutsu minua enää ikinä minnekään.

Argh. Painan päätä käsiin ja puristan silmiäni yhteen, kun muistan taas jonkin typeryyden, mitä tuli sanotuksi tai tehdyksi. Mitä vittua taas.

Koskaan en juo enää alkoholia.
Ainakaan paljon.
Tai ainakaan niin paljon, että alan katsella kavereitani sillä silmällä ja käyttäytyä niin kuin kaikki heterot sanoo että ei-heterot alkaa käyttäytyä kun juovat liikaa eli iskeä kaikkia ystäviään ja pervoilemaan kykenemättä ollenkaan hillitsemään eläimellisiä halujaan ja todistavat vain käytöksellään, että oikeassa oltiin, sellaisia ne hikiset lesbot on ja yhteiset pukukopit on todellakin suuri Virhe koska siellä ajatellaan vain seksiä seksiä seksiä

... Jos kuuluu johonkin vähemmistöön, on pakko taistella kaikkia stereotypioita vastaan ja osoittaa kaikille, miten Normaali minä oikeasti olenkaan, oikeastaan vähän Parempi kuin keskiverto kaduntallaaja, koskaan ei edes hölmöile humalassa. Täytyy heti ottaa selittelevä tai puolusteleva kanta, olla samaan aikaan rento ("Hei, musta on tietsä ihan sama mitä muut ajattelee") että jatkuvasti asialla "Yksi Kaikkien ja Kaikki Yhden Lesbon puolesta, mitä sä nyt tolla tarkotit, täsmennätkö vähän, mä tässä edustan ja puolustan meitä kaikkia et kuule sano suoraan vaan, täältä pesee". Mutta silleen kivasti, tietysti. Saa olla terävä, mutta ei kärjistää. Eikä saa pitää meteliä itsestään.

Oli hyvin lähellä (tai ainakin se kävi mielessä), että olisin alkanut avautua Kirsille (ja varmasti kaikille muillekin siinä ympärillä oleville, puhuimme pikku keittiöpileissämme melko kovaa ja minua hä-vet-tää että mitähän ihmiset olohuoneessa kuulivat meidän muka-yksityisestä keskustelustamme) BDSM:stä. Me puhuimme illan aikana tietysti paljon muutenkin vapaasta seksistä, naisista, miehistä, feminismistä, papa-kokeista, monogaamisuudesta ja polygamiasta, seksityöläisistäkin ja olimme kerrassaan kauhea kanalauma mukamas tabuja rikkomassa, mutta kovin syvällisiin keskusteluihin emme tällä kertaa päässeet (ehkä liiallisen humalan vuoksi). Kirsi on se porukan Kaikessa Avoin -tyyppi, ja Kirsin kanssa me kesän alussa eksyimmekin niihin ensimmäisiin kinky-bileisiin. Minulla on vahva kutina, että pervoilu ei ole ollenkaan vieras laji Kirsille, ja jos minä vähän vihjaisisin, olen melko varma, että saisin Kirsin suunnalta jopa innostuneen nälkäisen vastaanoton: joo, mennään katsomaan toisiinkin bileisiin, tutustutaan "skeneen", ollaan hurjia ja erilaisia ja erikoisia.

Ei!

Haluan kinkyjä kavereita. Haluan, että minulla olisi ihmisiä, joiden kanssa puida näitäkin asioita.

Mutta minun kuvitelmissani ne ihmiset ovat vielä täysin uusia ihmisiä, ei niitä vanhoja. Suoraan sanottuna minusta on kauhea ajatus nähdä Kirsi esimerkiksi piiskattavana jossakin bileissä. Tai vielä pahempaa, että hän näkisi minut. Kauheaa. Ei ei ei. Too much information. En minä osaisi olla. Muiden seksielämä ei kuulu minulle. Liian yksityistä. Minä olen jo asettanut Kirsin siihen Kaveri-lokeroon, ja vaikka hän saattaa melko avoimestikin rupatella seksiseikkailuistaan ja kenen kanssa milloinkin on tehnyt sen ja hän on varmasti kaveripiiristäni se, joka ei todellakaan tuomitsisi mitään mitä hänelle kertoisin, silti... Ei. 

Minä olen niitä ihmisiä, jotka kääntävät hämillään katseen pois, kun baarissa joku kömpii toisen syliin ja alkaa nuolla tämän korvaa. Kaikki sellainen hempeilykin on minulle hyvin yksityistä, oikeastaan yksityisempää kuin seksi. Se koskettaa sitä kaikista syvintä ydintä, sitä missä ne pelot ja toiveet asuvat. Mietin Teijan aamuista viestiä ja sitä, että on hienoa, että hän uskaltaa kertoa minulle olevansa yksinäinen. Sellaistakaan ei kerrota minun maailmassani kenelle tahansa. Se vaatii luottamusta. Toisinaan Teijakin saa minut kiusaantumaan suorastaan perverssillä avoimuudellaan, kun se laittaa niitä yöllisiä vainoharhaisuusviestejään (toisaalta hänellä on paljon muitakin ystäviä, joille hän niitä laittaa joten minä en ole tässäkään suhteessa mikään spesiaaliystävä, yhyy). Se onkin todennut, että sen suuri ongelma on oksentaa kaikki epävarmuutensa uudenkin ihmisen päälle niin kuin se haluaisi varmistaa, että se toinen sitten heti kättelyssä tietää, mihin kaikkiin ongelmiin onkaan sekaantumassa. Itse toimin täysin päinvastoin. Vuosienkin tuntemisen jälkeen minun on vaikea sanoa ystävälle, että olisin yksinäinen.

Siksi pidetään anonyymia nettipäiväkirjaa, joissa sitten lörpötellään kaikki mahdollinen, mikä pieneen mieleen on juolahtanut. Ettei tarvitsisi kohdata ihmisiä oikeasti. Hah. Hah.

Ehkä Kirsinkin avoimuus pelottaa minua. Minua pelottaa, että koska hän on niin avoin omasta elämästään, hän saattaisi lipsauttaa jotakin ulkopuolisille minustakin. Vaikka mainita, että olimme yhdessä jossakin kinkybileissä ihmisille, jonka minä en halua tietävän sitä asiaa minusta laisinkaan. Ajattelematta ollenkaan, miten iso lipsautus se minulle olisi. Kirsi on jo joskus saanut minut räpyttelemään silmiäni ja kiusaantumaan, kun hän on esitellyt minut uudessa porukassa aikalailla sanoilla "Tässä on nurkkaanajettu, se tykkää vaan naisista". Vou. Joo. Hei vaan.

En ole kaapissa enää, mutta seksuaalisuus on minun asiani, jonka minä haluan tuoda ilmi itse jossakin sivulauseessa tai suoraan toteamallakin. Itse. Omilla ehdoillani. Olennaista on se, että se on minun asiani. Minun minun minun. Minä saan paljon enemmän kiksejä sitä, että minulla on Salaisuus, jonka Paljastan vain Harvoille ja Valituille kuin siitä että näyttäisin olevani itsevarma ja ihana ja täysin 2000-luvulla, jossa nainenkin saa olla häpeämättä halujaan ja oikeastaan sitä parempi, mitä erikoisempia ne ovat. Lesbous ei ole sellainen salaisuus, sillä on täysin eri asia pystyä tai saada kertoa, että seurustelukumppani on nainen tai että on ihastunut johonkin timmiin mimmiin kuntosalilla. Se ei vielä kerro, että joo, tykkään nuolla pildeä (vaikka tietysti monet kuulevatkin sen niin: "Olen homo" ="harrastan anaaliseksiä", "Olen lesbo"="Pelkään peniksiä, vihaan miehiä, en harrasta oikeaa penetraatioseksiä tai jos harrastan, se tarkoittaa että oikeasti haluaisin vain pippeliä") eikä sen siksi pitäisi aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Mielikuvillehan minä en voi mitään. Olen viimein päässyt siitä ylitse, etten ahdistu suunnattomasti, kun kuvittelen muiden ihmisten kuvittelevan jotain minusta seksuaalisen suuntautuiseni perusteella, mutta jos siihen lisätään vielä mielikuvat masokisteista... Aivan liikaa. Minä vain haluaisin antaa itsestäni normaalin kuvan. It's all cool in the pool.

Humalaiset aivoni alkoivat kehittää jossain vaiheessa iltaa pettämättömän yksinkertaista suunnitelmaa: iske Aliisa, tai lähde aikaisin kotiin.

No niin.

Minä lähdin aikaisin kotiin. Sitä ennen Aliisa oli kuitenkin istunut minun sylissäni, ja meidän kätemme olivat kietoutuneet toistensa lomaan, hänen painonsa tuntui hyvältä minun päälläni ja minun oli rento olla. Hän nojautui illan aikana monta kertaa taaksepäin sanomaan jotain minulle ja minä vastasin huulet miltein kiinni hänen korvassaan: sellaista näennäisen viatonta, mutta minä tunsin, miten hänen sormensa jossakin kohtaa kulkivat minun sormiani pitkin, ja minä olin jo unohtanut, miten levoton hänen kosketuksensa on, täynnä hermostunutta minä pidän sinusta, haluan näyttää sen, en tiedä miten, mutta ehkä näin -energiaa. Hän kävi välillä juttelemassa jollekulle muulle, ja minä tunsin olevani loppuillan jatkuvasti virittyneenä hänen taajuudelleen, kuulin hänen naurunsa huoneen toisesta päästä ja katselin sivusilmällä, kenen kanssa hän puhui, miten lähellä hän heitä oli. Sitten olikin jo aika lähteä, jos halusin päästä samalla ovenavauksella, ja Aliisa halasi minua tiukasti, sanoi jotain vitsikästä siitä, miten hän olikin koko illan jo ollutkin ihan liki ja tämä varmaan riittää, ja minä vain nauroin, iskin silmää ja vilkutin kaikille tasapuolisesti.

Kotimatkalla minä mietin, että ehkä taas yksi virstanpylväs on saavutettu. Pariin vuoteen me emme Aliisan kanssa ole voineet hipaistakaan toisiamme ilman, että minun pääni on täyttynyt "Mitä nyt, mitä mitä mitä, joko taas?" -ajatuksilla. Nyt taas... No, minä olin ylivirittynyt ja katselin häntä hieman sumeiden alkoholin huurustamien vaaleanpunaisten lasien läpi pohtien, miten helppoa olisikaan, jos olisimme halunneet samoja asioita, mutta luulen, että se oli vain tavan vuoksi. Minä olen jo niin hemmetin tottunut elämään päänsisäistä Aliisa-draamaani, etten osaa olla ilmankaan. Kaipaan aikoja, jolloin me olimme vain parhaita ystäviä ja minä tiesin, että olin sille tärkein. Avainsana: tärkein. Minä haluaisin niin kovasti olla jollekulle se paras vaihtoehto, ei aina se toiseksi paras. Aliisa on ainut ihminen maailmassa, joka toistaiseksi on sanonut minulle, että minun mielipiteeni kaikessa on hänelle aina kaikista tärkein, ja se on kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu. Sehän kuulostaa melkein niiltä kolmelta taikasanalta, eikö? Loputtoman monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli sitten siinä, takaisin ei ole enää paluuta enää ikinä milloinkaan, ja loputtoman monta kertaa minä olen yllättänyt itseni mustasukkaisilla piikeillä, jotka pistävät minua silloin, kun vähiten osaisin odottaa. Nyt kuitenkin oloni on melko mitäänsanomaton kaiken ähkäilyn allakin. Aliisan kanssa oli rento olla, mutta jokin pala ei tuntunut enää sopivan. En minä lue sitä niin hyvin kuin ennen, eikä se minua. Minun mielipiteeni ei ole ollut sille tärkein moneen vuoteen. Oikeastaan minä olisin toivonut, että tuollaisissa kotibileissä minulla olisi joku toinen, joku aivan uusi, joka seisoisi minun vieressäni niissä keittiöpiireissä, joka puhuisi aivan yhtä tyhmiä ja toteaisi, että me lähdemme nyt kotiin. Oven sulkeuduttua pimeään rappukäytävään se suutelisi minua kiivaasti, puraisisi kaulasta ja sanoisi, että oli halunnut tehdä nin koko illan. Sitten kun me olemme kahden. Koska tämä on vain Meidän Juttumme, eikä kuulu muille.

Seuraavan päivän pyörittelen edellisillan tuntemuksiani ympäri, rankaisen itseäni pyykkäämällä ja siivoamalla (no en oikeastaan, minä pidän siivoamisesta ja puhtaudesta) ja lopulta haen synninpäästöä laittamalla veljelle viestin.

"Flirttailin eilen Aliisan kanssa yksissä pirskeissä."

Siltä kestää kaksi minuuttia vastata.

"No huh huh."

"Äläpä."

"Mikäs vaivaa?"

Veli taitaa olla ainut, jolle olen epämääräisestikin kertonut, että Aliisan kanssa oli sotkua enkä minä välillä ymmärrä sitä ihmistä enää ollenkaan. Vaikkei veli ei olekaan kovin hyvä kuuntelija varsinaisesti eikä pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, tiedän että se aina haluaa minun parastani. Vastaan sille, että enpä tiedä, ja jään odottamaan sen tuomiota. Ehkä sen mielipide kaikesta on minulle aina tärkeintä.

"Aika vanhaa kalaa", se toteaa sitten, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Minua alkaa naurattaa. Totta. Aika vanhaa kalaa. Ei enää koukkuun.

Eteenpäin. Ei saa jäädä paikoilleen. Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa. Nyt pidän huolta itsestäni.

kinkyilyä ja tr00-kinkyilyä

Näin viime yönä unta, että joku oli nimimerkillä "paavi" kommentoinut blogitekstiäni: "se että nuori tyttö on kiinnostunut bdsm:stä ajatuksen tasolla ei tee hänestä vielä bdsm-ihmistä. sitominen ja kevyt piiskaus ei ole vielä bdsm:ää"

En muista, kommentoinko takaisin paaville, että voi hakea uskovaisensa muualta. Tämä on minun päiväkirjablogini.

Mitä on BDSM? Mitä on "todellinen" BDSM? Kuka on Todellinen Master/Mistress, kuka Oikeasti Sub?

Miksi se minua kiinnostaisi? Ehkä sen vuoksi, että aloittelijan epävarmuudella vielä arastelen puhua jostakin, josta minulla ei ole kokemusta. En halua, että tätä blogia lukevat luulevat, että haastelen täällä totuuden suulla ja kirjoittelen nettiin edustaen jotain muuta kuin omaa seksuaalisuuttani, omia ajatuksiani ja omia kokemuksiani. Vähän niin kuin teini-ikäiset Demi.fi:ssä: "harrastinko mä seksiä jos en lauennut? jos poikaystävä laukes? jos otin suihin mut ei menty sisälle? jos laukesin, mut se ei koskenut mun klittaan?"

Samanlaista teinin innostusta, pelkoa, epävarmuutta ja odotuksia minäkin käyn nyt lävitse. Tiedän mikä kiihottaa, mutta en tiedä miten omat halut tulisi yhdistää toisen ihmisen halujen kanssa, millä termeillä minä asioista puhuisin, ettei tulisi epäselvyyksiä. Kun joku sidotaan, piiskataan ja pakotetaan orgasmiin, onko se Maustettua Vaniljaa? Jos ei jää jälkiä, onko se tavallista kinkympää seksiä? Eikö BDSM ole vain kattokäsite, jonka alle sitten mahtuu kaikenlaiset erilaiset asetelmat, sadistit ja masokistit, Rouvat ja piiat, Daddyt ja girlit, Omistajat ja omistetut? Toiset haluavat selkeitä roolileikkejä asuineen, toiset haluavat olla "omia itsejään" - mutta eikö näissä jutuissa ole aina tietyt roolit sovittuina? Ei kukaan voi eikä jaksa olla Dominoiva, vahva ja viisas jatkuvasti. Ei kukaan voi aina heittäytyä toisen vietäväksi. Eikö se ole kovin raskasta? Kantaa toisesta aikuisesta ihmisestä niin suuri vastuu?

Täytyykö Kinkyllä olla aina jokin fetissi? Pukeutuuko Kinky nahkaan, PVC:hen ja latexiin? Täytyykö Kinkyn paljastaa tissit, jos määrittelee itsensä subiksi? Kuuluuko Todelliseen BDSM:ään väistämättä 24/7-asetelma? Että valtasuhteet ovat jatkuvasti läsnä?

Siinä tapauksessa minä taidan harrastaa tätä leikki-BDSM:ää makuuhuoneessani suljettujen verhojen takana koko loppuelämäni.

Minä en ole kiinnostunut palvelemaan ketään 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa. Minua ahdistaa ajatus, että olisin jonkun "oma" sillä tavalla, että joku jatkuvasti pitäisi huolta siitä, että olen menossa eteenpäin, että kehityn, että teen sovitut asiat. Minä haluan mennä eteenpäin omin avuin, kehittyä itse kehittymisen vuoksi, tehdä asiat, koska löydän motivaation itsestäni, en toisen miellyttämiseksi. En, vaikka minusta saattaisi sellaista luonteenlaatua makuuhuoneen ulkopuoleltakin löytyä, ja minut on saanut aina tekemään asioita, ponnistelemaan uutterammin enemmän kehuilla ja ihailulla kuin materiaalisilla palkinnoilla. Saan tyydytystä siitä kun olen laittanut ystäville kahvit ja pullat kaikki sievästi, mutta minä en näe sitä palveluna oikeastaan. Päinvastoin, se on minun tapani hallita tilannetta: minun tavarani ovat minun tavaroitani. Minun kaapeilleni ei mennä penkomaan. No mukin saa mennä ottamaan, jos janottaa, mutta kyllä minä hätkähdän, jos minun jääkaappiani availee tai kahvit keittää joku muu kuin perheenjäsen tai läheinen ystävä. Minä en päästä reviirilleni ketä tahansa, vaikka olen asunut yksin yli viisi vuotta ja olisi jo ehkä aikakin löytää jotakin parisuhteen tapaista. Ihailen vahvuutta, itsenäisyyttä, omillaan toimeentulemista. Ihmisissä roikkuminen, epävarmuus, jatkuva hyväksynnän hakeminen ärsyttää omia syntejäni, joita pidän piilossa, vaikka tämä blogi varmasti antaa ymmärtää toisin). Kiltti ja ystävällinen ihminen haluan olla, haluan olla Hyvä Ystävä, haluan tiiviitä suhteita enkä viihdy seurassa vain seuran vuoksi. Vaadin niiltä harvoilta ihmissuhteilta, joita minulla on henkistä läheisyyttä ja syvällisyyttä ja ne riittävät minulle vallan hyvin. Väsyn suuressa joukossa ja parin päivän vierailu hyvänkin ystävän tai perheenjäsenen luona uuvuttaa minut niin, että minun on pakko saada olla omissa oloissani pari päivää sen jälkeen, ja tulen kärttyiseksi, jos joku vie tuon tarvitsemani tilan minulta. Minun tapani huolehtia sinun tarpeistasi on minun tapani osoittaa, että olet minulle tärkeä. En ajattele, että kukaan on minua arvoasteikossa korkeammalla ja ylempi auktoriteetti niin, että toimin siten miten toimin, koska Hänen sanansa painaa enemmän kuin omani. Sellaista valtaa minä en koskaan ole valmis toiselle antamaan, en vaikka tietäisin 110% varmuudella, että hän käyttäisi sitä oikein.

Valta-asetelmien lipuminen arkeen taas... Jos minä olisin parisuhteessa D:ni kanssa, se voisi olla... hauskaa. Sellaiset pienet eleet silloin tällöin. Mutta ei, ei minua voi käskyttää viemään roskapussia joka kerta ja minäkin haluan tulla huomioiduksi ja hemmotelluksi. Minä olen tyytyväinen sessioihin, joiden aikana tapahtuu mitä tahansa D:n mieleistä ja minä olen vain käyttöesine, jonka halut joko huomioidaan tai sitten ei. Minä en arjessani jaksa lähteä vetämään mitään roolia, jossa kadotan itseni. Olisi hyvä, jos selviäisin tästä elämästä kiitos itseni, saavuttaisin asioita täysin minuna ja saisin olla ylpeä omista saavutuksistani. Haluan henkisesti vahvaksi, haluan hyvän itsetunnon. Haluan antaa huolenpitoa ja haluan vastaanottaa sitä, ilman sitoumuksia, puhtaasta rakkaudesta. BDSM on jotain, joka tuo minulle voimaa ja jonka näkyminen elämässäni tekee minusta juuri vahvemman, onnellisemman ihmisen. Toisille 24/7-asetelmat toimivat, sillä he saavat siitä juuri sen syvän tyydytyksen. Pystyn ymmärtämään ja olen kiinnostunut, jossakin määrin myös kateellinen, että jotkut ovat niin sulassa sovussa itsensä ja toistensa kanssa. Mutta ei, ei minulle. Minua ei voisi sanoa "orjaksi", ei "pikkuiseksi". Minä pelkään, että tulen riippuvaiseksi ja satutetuksi ja häväistyksi, kun (jos) toinen ihminen lähtee.

Jos se tekee minusta huonomman, "epäaidomman", karkkikauppasubin, olkoon niin. Minä en kaipaa hyväksyntää tai määrittelyjä ulkopuolelta eikä se ole tämän seikkailun ja minun seksuaalisuuteni rakentumisen tarkoituskaan. Tarkoitus on nauttia, nauttia silloinkin kun kärsii, ei kärsiä siksi että nauttii.

Olen saanut taas uuden vastauksen seuranhakuilmoitukseeni, joka on pistänyt miettimään, kuinka paljon olen valmis joustamaan omista haluistani. En ole tästä naisesta oikeastaan kiinnostunut. Minua kaivelee edelleen, ettei mustikkametsän nainen enää vastannut minulle ja erityisesti nyt, kun tämä nainen - olkoon vaikka neiti Lumpeenkukka - ei tunnu tietävän BDSM:stä mitään. Hän yhdstää sen rajuun seksiin, mutta määritelmät kuten sub tai Dom ovat hänelle ilmeisesti täysin vieraita. Hän vastaa minulle, niin kuin kai yleisesti päiväkahviseuranhakuihin vastataan, kuvailemalla tarkasti ulkonäköään ja seikkoja, jotka eivät minua varsinaisesti kiinnosta - minä vähät välitän, oletko ajeltu vai et, millainen pukeutumistyylisi on tai kuinka paljon tupakkaa kulutat. Mielestäni oma ilmoitukseni oli selkeä, ja siitä huolimatta hän kyselee, olenko minä kiinnostunut dominoimaan häntä.

Pieni switch minussa kohottaa turhautuneesti päätään, ja näen itseni kiinnittämässä neiti Lumpeenkukkaa (kasvoton, pieni siro nainen) tuoliin ja täristämässä hänelle orgasmin samalla kun piirtelen nimikirjaimiani veitsellä hänen ihoonsa.

Ehkä joskus. Joskus olisi mukava kokeilla, miltä piiiskan toisessa päässä oleminen tuntuu, mutta minä en ole kiinnostunut dominoinnista varsinaisesti. Sadistia minusta sen sijaan löytyy hieman. Noiden asioiden erittely jollekulle, joka tietää asioista vain pintapuolisesti tuntuu tällä hetkellä hyvin raskaalta. Opettajaa minusta ei saa.

Huokaisen, ja päätän vastata Lumpeenkukalle rehellisesti, että niin kuin ilmoituksessani sanottiin, minä haen näitä asioita. Rajumpikin seksi maistuisi tänä loputtomana kuivana kautena, mutta pelkään liikaa, että ajaudun johonkin rooliin, joka ei vain tunnu itsestäni hyvältä. Niin kuin kävi Aliisan kanssa... Minun miellyttämishaluni on minussa niin voimakas, että saadakseni toisen tyytyväiseksi olen valmis tekemään täysin omille intresseilleni vastaisia asioita, jotka jättävät minut kylmäksi ja turraksi ja ärtyneeksi: näitä asioita minä olisin halunnut. Minä en saa tästä mitään. Tämä laatikko ei sovi minulle.

On a different note, syksy on lähtenyt hyvin käyntiin. Opiskelu tuntuu maistuvan ja ostin hurjapäisyydessäni jumppakortin koko vuodeksi. Perjantaina kävin pitkän tauon jälkeen testaamassa ja petyin itseeni: mieli muistaa vielä, mitkä hypyt ja loikat sujuivat vuosi sitten niin hyvin, mutta nyt tuntuu kuin raahaisin perässäni täysin vierasta kehoa, joka ei liiku haluamaani suuntaan haluamallani nopeudella, johon sattuu ja joka jumittaa seuraavana päivänäkin. Lihaskipua minulla on oikeastaan ollut ikävä, mutta kesän lenkkeilyn jälkeen kuvittelin, että olisin ollut paremmassa kunnossa mitä olin. No. Ehkä jouluun menessä olen saavuttanut taas tuloksia.

sosiaalisia pelejä

Tähdet ovat minulle suotuisia, sillä kaksi päivää ensimmäisen session jälkeen minun sähköpostiini kilahtaa uusi viesti.

Se on se sama nainen mustikkametsästä. Se, joka sai pikkuhousuni kostumaan ja punan nousemaan poskille pelkällä esittelytekstillään. Se, joka ei enää ensimmäisen viestin jälkeen vastannutkaan minulle. Rempseä nainen, hersyvän hyväntuulinen, sadisti hänkin. 

Voi miksi naiset ovatkin niin ihania? Minä olen saanut lukuisia ehdotuksia miehiltä, mutta yksikään niistä ei ole ollut yhtä hyvä kuin näiden kahden naisen, jotka ovat ottaneet yhteyttä. Naiset tajuavat. Naisilla on pelisilmää. Naiset ovat (tai ainakin esittävät hyvin olevansa) kiinnostuneita Minusta. Naisille minä voin olla pelkkä panopuu ja sanoa silti kiitos kaunis, kerran vielä niin että takarivikin kuulee. 

Tai no, onhan noita pari nuorempaa naistakin ollut, jotka vain kirjoittivat niin älyttömän surkeaa suomea, että se kuivui sitten siihen. Ei ne äidinkielenopettajat turhaan käskeneet opetella niitä pilkkusääntöjä! Nyt se puree sitten pyllyyn, kun yrittää kirjoittaa vonkuviestejä eikä niihin vastata, kun kirjoittaja kuulostaa humalaiselta tai että kengän koko on suurempi kuin ÄO.

(Minä olen yhtä armoton muille kuin itsellenikin.)

No niin, se ränttäyksestä. Tämä nainen siis kirjoitti minulle sittenkin, ja ilmeisesti oli käynyt niin että viestini oli päätynyt roskakoriin tai muuten vain mennyt ohi silmien (Hurraa, en kuulostanutkaan naiivilta idiootilta!). Sikäli merkillistä, että hän juuri nyt laittoi minulle viestiä, sillä olin ollut aikessa uudistaa seuranhakuilmoitustani ja ryhtyä taas metsästämään Dominaa, jolla olisi aikaa ja kärsivällisyyttä edetä minun kanssani. Päätän, että haluan tavata hänet mahdollisimman pian. Jo muutaman viestin perusteella luulen osaavani sanoa, että tyyppi on kykeneväinen kommunikoimaan ja panostamaan, kasvotusten selviää, löytyykö kipinää ja kemiaa.

Menee kolme päivää. Sitten seitsemän. Kymmenen. Nainen ei vastaa. Nostan kädet ilmaan ja kirjoitan uuden seuranhaun. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa... Pelisilmää muka. 

~ ~ ~

Odottamaani subdroppia ei sitten kai kuulunutkaan, ei varsinaisesti, vaikka seuraavat pari päivää session jälkeen vietinkin oikeastaan neljän seinän sisällä syöden ja katsellen tv:tä. Varsinainen "jälkihoito" tapahtui sähköpostiviestillä, minä kirjoitin hänelle ensin fiiliksistä session aikana, sitä ennen ja jälkeen. Ehkä jos U olisi sylkenyt kasvoilleni, haukkunut huoraksi ja piiskannut kyyneliin olisin pudonnut endorfiinien jälkeen silkkaan häpeään ja vetänyt verhot ikkunan eteen. Muutama nolostuttava muisto pulpahtkin pintaan ja nyttemmin on alkanut harmittamaan, etten reagoinut voimakkaammin, mutta toisaalta - ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta. Silloin haetaan rajapintoja, tunnustellaan väreitä. Minä reagoin kyllä, kun stimulaatiota on tarpeeksi ja tunnen toisen hyvin. Aivan varmasti reagoin... Reagoinhan?

Pientä alakuloa ilmassa ehkä kuitenkin. Alan epäillä, ettei U:lla ollutkaan niin kivaa kuin olisi voinut olla. Minusta olisi ollut mukavaa, jos se olisi saattanut asemalle. Tai laittanut viestiä että pääsitkö hyvin kotiin. Tai vastannut minun sähköpostiini. Edes sanonut kiitos kokemuksesta. Äh. En minä mitään paapomista kaipaa, en. Enkä varmasti näyttänyt siltä, että olisin ollut jotenkin emotionaalisesti sekaisin tai tunteellinen session jälkeen. Se olisi vaan... tuntunut hyvältä, jos se olisi tehnyt niin, vähän huolehtinut. Ehkä sitten minulla ei nyt olisi olo kuin koko juttu olisi ollut "blah, no tulipa koettua" sille.

Ehkä U:lle se olikin vain tavallinen perjantai, mulle taas jotain, jonka varmaan muistan aina. Minä kerroin sen kyllä hänelle, tällä kerralla en halunnut salata kokemattomuuttani. En halunnut, että se ihmettelee. Halusin sen ymmärtävän minua.

Mutta ei toinen ihminen välttämättä ymmärrä, vaikka kertoisikin ja selittäisi ja vuodattaisi kaiken. Minun kokemukseni ei ole sinun kokemuksesi. Ehkä pyytävälle annetaan, mutta minä en osaa pyytää. Tarvitsisin jonkun opettamaan. Kummallista, miten minua ei varsinaisesti ahdista kerjätä piiskaa, mutta pelkkä ajatuskin pyynnöstä pitää minusta hetki huolta, kysyä kuulumisiani saatikaan tulla fyysisesti lähelle on aivan mahdoton. En minä halua sellaista pyytää. Minä haluan, että ne annettaisiin minulle pyytämättäkin, ilmaiseksi.

Pelisilmää tosiaan... Enkä minä mielestäni vaadi liikoja. Eikö se ole epäkohteliasta olla vastaamatta toisen sähköpostiin? Miksi se on niin vaikeaa kirjoittaa ne pari sanaa: "Sori, et ollutkaan mitä hain." "Kiitos viestistä, hyvää jatkoa." Huokaus. Pahempaa kituuttamista tämä silloin oli, kun etsin romanttista seuraa, mutta kyllä tämä jahkailu naista syö. Tietysti ihmisillä on kiireinen elämä, työt, koulut, harrastukset, ystävät, perhe... Eikä sitä aina jaksa kotiin päästyään alkaa kirjoitella jollekin tuntemattomalle syvällisiä. (Yritän olla ajattelematta, että jos en vain kuulostanut kiinnostavalta tai U:n kokemus oli mitäänsanomaton, kamala ja että mustikkametsän nainen totesi nyt toisen viestin jälkeen, että ei ole minusta kiinnostunut enkä ole hänen aikansa arvoinen.) 

Tepastelin tänäänkin viikonlopun vaatteissani tehdäkseni olostani paremman. Laittautuminen on ihanaa. On ihana kuunnella musiikkia ja tehdä ruokaa korkokengät jalassa, huulipunaa huulissa ja pitsihepenet yllä. Fantasioida, hukkua mielikuviin. Leikkiä. Muistella perjantaita. Runkata.

Parhaimmillaan saisin seksuaalisuudesta voimaa arkeen. Eniten ehkä pelkään, että se valtaa kaiken, eikä arkiset jutut kiinnosta lainkaan, kun tahtoisin jatkuvasti kinkyilemään ja sävyttää arkea jollakin kieroilulla. Olen tehnyt paluuta normaaliin heräämällä säädylliseen aikaan, syömällä kaurapuuroa aamupalaksi, siivoamalla, järjestelemällä tärkeitä papereita kansioihin ja lenkkeilemällä. Nautin, kun lihakset ovat hieman kipeät merkiksi siitä, että olen laittanut itseni likoon, hakenut rajojani. Rutiini ei tunnu pahalta. Syksy on ollut aina minulle uudistumisen aikaa. Toivoisin vain, ettei takaraivossa olisi se inhottava nakertava tunne tekemättömistä opiskelutöistä, jotka odottavat, kasvavat, pinoutuvat ja minä tiedän, että ne hukuttavat minut pian, jos en saa tätä motivaatiopuuskaa siirrettyä niidenkin pariin.

Jep. Äkkiä minä olen taas surullinen. Ja vähän yksinäinenkin.

Arkea kestäisi niin paljon paremmin, jos tietäisi, että silloin ja silloin on luvassa jotain mukavaa ja vääntynyttä.