yksityisyydestä ja avoimuudesta (aika vanhaa kalaa)

Herään aamulla siihen, että Teija on laittanut minulle kymmenen viestiä, joissa hän sanoo olevansa varma, että kun jutusta X ei tullutkaan mitään, kaikki ihanat kiltit miehet ovat loppuneet maailmasta, hän on varmasti loppuelämänsä yksin ja yksinäinen ja jossain on pakko olla vikaa (hyvin Bridget Jonesia). Mietin hetken, mitä hän sanoisi, jos vastaisin: "Joo, mä tiedän miltä susta tuntuu, mäkin oon täällä miettinyt että millaiset mahdollisuudet mun on löytää naista, joka haluaisi käydä mun kanssa yhtä aikaa suihkussa ja pestä mun tukan sen jälkeen, kun on ensin piiskannut mustelmille ja kirjaimellisesti pannut itkemään." Pidän kuitenkin vähemmistöntuskan itselläni. Joudun kuitenkin puremaan hetken tosissani huulta, etten kertoisi sille Aliisasta ja tästä meidän pari vuotta kestäneestä on-off, tykkään-en tykkää -jojoilusta, mutta vaikenen sittenkin. Jos Aliisa olisi joku täysin ulkopuolinen, jota Teija ei tunne siitä voisi kertoakin. En voi koskaan avata suutani Aliisasta ilman, että tuntisin, että loukkaan senkin yksityisyyttä jotenkin.

Hemmetin pienet piirit.

Teija piti pienimuotoiset juhlat viikonloppuna. Tarkoitus oli kokoontua porukalla hänen kotiinsa, pelata seurapelejä, syödä ja juoda. Olen viimeiset pari viikkoa ollut taas hyvin introvertti oma itseni, ja suhtauduin tähänkin sosiaaliseen tapaamiseen hieman nihkeästi - ehkä syy sille, ettei minua yhtään huvittaisi läträtä alkoholin kanssa on siinä, että viimeksi kyseisen porukan kanssa join aivan liikaa ja simahdin jo ennen kahtatoista. Niin käy kerran-kaksi vuodessa, ja siinä on tietysti pari kertaa liikaa (tunnustus, synninpäästö). Minua tympäisee, kun minulla menee yli. Muut saattavat jälkeenpäin piikitellä Tuhkimo-känneistä, mutta kukaan ei piikittele minua jälkeenpäin yhtä paljon kuin minä itse. 

Aliisa oli tulossa. 

Siksi minä tietysti olin hermostunut.

U:sta on nyt kuukausi, ja minä kihisen taas kaikkialta. Arkisin on ollut niin paljon tekemistä, että seksi ja seksuaalisuus ei ole pyörinyt mielessä niin aktiivisesti (öisin sitäkin enemmän, lakanat ovat aamuisin aivan rutussa kun kieriskelen villeissä seksiunissani), mutta nyt minua taas turhauttaa: haluan suudelmia. Joka puolelle. Kaikkialle, Kiihkeitä otteita. Tuntea jännitystä ja pelkoa ja intoa ja himoa. Sellaista leffameininkiä, ehkä vähän maustettuna. Käsiä kaikkialle, ei mitään epävarmaa hipsuttelua. Haluan session, haluan tavata uuden dominoivan ihmisen, haluan toiset kinkytreffit ja haluan mennä taas iloisesti sekaisin, tuntea eläväni sormenpäitä myöten. Kevät meni minun osaltani vain murjottaessa, ja kun kaikki muut odottivat innolla kesää ja kukkia ja mehiläisiä, minä syljeskelin kattoon ja odotin, että ehkä se lisääntynyt D-vitamiini elimistössä alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa ja minäkin heräisin koomastani. Nyt viimein kesän jälkeen kun muut valmistautuvat kylmyyteen ja pimeään ja tissuttelevat kamomillateetä villasukissaan, minä olen täynnä energiaa ja suunnitelmia ja muutosta. Täytyy torjua pimeyttä! Ei saa jäädä paikoilleen! Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa! Nyt pidän huolta itsestäni!

Ilta sujui pintapuolisesti hyvin, lipitin lonkeroitani hyvää vauhtia ja selitin suu vaahdossa asioista, joista en tiennyt mitään. Nauroin aivan liian kovaa kovaa ja flirttailin aivan liian räikeästi. Luojan kiitos kyyti oli järjestettynä enkä juonut ollenkaan väkeviä eikä krapula ollut aamulla pahakaan, mutta tässä vaiheessa alan tietysti miettiä, kuinka sopimaton olinkaan, luinko ihmisiä väärin ja onnistuinko loukkaamaan jotakuta. Se, mikä eilen tuntui vain hauskanpidolta, alkaa aamun kalpeassa valossa näyttää joltakin aivan muulta. Nyt olen aivan varma, että onnistuin häiriköimään kaikkia seksuaalisesti ja minusta näki kilometrien päähän, miten puutteessa olen eikä kukaan kutsu minua enää ikinä minnekään.

Argh. Painan päätä käsiin ja puristan silmiäni yhteen, kun muistan taas jonkin typeryyden, mitä tuli sanotuksi tai tehdyksi. Mitä vittua taas.

Koskaan en juo enää alkoholia.
Ainakaan paljon.
Tai ainakaan niin paljon, että alan katsella kavereitani sillä silmällä ja käyttäytyä niin kuin kaikki heterot sanoo että ei-heterot alkaa käyttäytyä kun juovat liikaa eli iskeä kaikkia ystäviään ja pervoilemaan kykenemättä ollenkaan hillitsemään eläimellisiä halujaan ja todistavat vain käytöksellään, että oikeassa oltiin, sellaisia ne hikiset lesbot on ja yhteiset pukukopit on todellakin suuri Virhe koska siellä ajatellaan vain seksiä seksiä seksiä

... Jos kuuluu johonkin vähemmistöön, on pakko taistella kaikkia stereotypioita vastaan ja osoittaa kaikille, miten Normaali minä oikeasti olenkaan, oikeastaan vähän Parempi kuin keskiverto kaduntallaaja, koskaan ei edes hölmöile humalassa. Täytyy heti ottaa selittelevä tai puolusteleva kanta, olla samaan aikaan rento ("Hei, musta on tietsä ihan sama mitä muut ajattelee") että jatkuvasti asialla "Yksi Kaikkien ja Kaikki Yhden Lesbon puolesta, mitä sä nyt tolla tarkotit, täsmennätkö vähän, mä tässä edustan ja puolustan meitä kaikkia et kuule sano suoraan vaan, täältä pesee". Mutta silleen kivasti, tietysti. Saa olla terävä, mutta ei kärjistää. Eikä saa pitää meteliä itsestään.

Oli hyvin lähellä (tai ainakin se kävi mielessä), että olisin alkanut avautua Kirsille (ja varmasti kaikille muillekin siinä ympärillä oleville, puhuimme pikku keittiöpileissämme melko kovaa ja minua hä-vet-tää että mitähän ihmiset olohuoneessa kuulivat meidän muka-yksityisestä keskustelustamme) BDSM:stä. Me puhuimme illan aikana tietysti paljon muutenkin vapaasta seksistä, naisista, miehistä, feminismistä, papa-kokeista, monogaamisuudesta ja polygamiasta, seksityöläisistäkin ja olimme kerrassaan kauhea kanalauma mukamas tabuja rikkomassa, mutta kovin syvällisiin keskusteluihin emme tällä kertaa päässeet (ehkä liiallisen humalan vuoksi). Kirsi on se porukan Kaikessa Avoin -tyyppi, ja Kirsin kanssa me kesän alussa eksyimmekin niihin ensimmäisiin kinky-bileisiin. Minulla on vahva kutina, että pervoilu ei ole ollenkaan vieras laji Kirsille, ja jos minä vähän vihjaisisin, olen melko varma, että saisin Kirsin suunnalta jopa innostuneen nälkäisen vastaanoton: joo, mennään katsomaan toisiinkin bileisiin, tutustutaan "skeneen", ollaan hurjia ja erilaisia ja erikoisia.

Ei!

Haluan kinkyjä kavereita. Haluan, että minulla olisi ihmisiä, joiden kanssa puida näitäkin asioita.

Mutta minun kuvitelmissani ne ihmiset ovat vielä täysin uusia ihmisiä, ei niitä vanhoja. Suoraan sanottuna minusta on kauhea ajatus nähdä Kirsi esimerkiksi piiskattavana jossakin bileissä. Tai vielä pahempaa, että hän näkisi minut. Kauheaa. Ei ei ei. Too much information. En minä osaisi olla. Muiden seksielämä ei kuulu minulle. Liian yksityistä. Minä olen jo asettanut Kirsin siihen Kaveri-lokeroon, ja vaikka hän saattaa melko avoimestikin rupatella seksiseikkailuistaan ja kenen kanssa milloinkin on tehnyt sen ja hän on varmasti kaveripiiristäni se, joka ei todellakaan tuomitsisi mitään mitä hänelle kertoisin, silti... Ei. 

Minä olen niitä ihmisiä, jotka kääntävät hämillään katseen pois, kun baarissa joku kömpii toisen syliin ja alkaa nuolla tämän korvaa. Kaikki sellainen hempeilykin on minulle hyvin yksityistä, oikeastaan yksityisempää kuin seksi. Se koskettaa sitä kaikista syvintä ydintä, sitä missä ne pelot ja toiveet asuvat. Mietin Teijan aamuista viestiä ja sitä, että on hienoa, että hän uskaltaa kertoa minulle olevansa yksinäinen. Sellaistakaan ei kerrota minun maailmassani kenelle tahansa. Se vaatii luottamusta. Toisinaan Teijakin saa minut kiusaantumaan suorastaan perverssillä avoimuudellaan, kun se laittaa niitä yöllisiä vainoharhaisuusviestejään (toisaalta hänellä on paljon muitakin ystäviä, joille hän niitä laittaa joten minä en ole tässäkään suhteessa mikään spesiaaliystävä, yhyy). Se onkin todennut, että sen suuri ongelma on oksentaa kaikki epävarmuutensa uudenkin ihmisen päälle niin kuin se haluaisi varmistaa, että se toinen sitten heti kättelyssä tietää, mihin kaikkiin ongelmiin onkaan sekaantumassa. Itse toimin täysin päinvastoin. Vuosienkin tuntemisen jälkeen minun on vaikea sanoa ystävälle, että olisin yksinäinen.

Siksi pidetään anonyymia nettipäiväkirjaa, joissa sitten lörpötellään kaikki mahdollinen, mikä pieneen mieleen on juolahtanut. Ettei tarvitsisi kohdata ihmisiä oikeasti. Hah. Hah.

Ehkä Kirsinkin avoimuus pelottaa minua. Minua pelottaa, että koska hän on niin avoin omasta elämästään, hän saattaisi lipsauttaa jotakin ulkopuolisille minustakin. Vaikka mainita, että olimme yhdessä jossakin kinkybileissä ihmisille, jonka minä en halua tietävän sitä asiaa minusta laisinkaan. Ajattelematta ollenkaan, miten iso lipsautus se minulle olisi. Kirsi on jo joskus saanut minut räpyttelemään silmiäni ja kiusaantumaan, kun hän on esitellyt minut uudessa porukassa aikalailla sanoilla "Tässä on nurkkaanajettu, se tykkää vaan naisista". Vou. Joo. Hei vaan.

En ole kaapissa enää, mutta seksuaalisuus on minun asiani, jonka minä haluan tuoda ilmi itse jossakin sivulauseessa tai suoraan toteamallakin. Itse. Omilla ehdoillani. Olennaista on se, että se on minun asiani. Minun minun minun. Minä saan paljon enemmän kiksejä sitä, että minulla on Salaisuus, jonka Paljastan vain Harvoille ja Valituille kuin siitä että näyttäisin olevani itsevarma ja ihana ja täysin 2000-luvulla, jossa nainenkin saa olla häpeämättä halujaan ja oikeastaan sitä parempi, mitä erikoisempia ne ovat. Lesbous ei ole sellainen salaisuus, sillä on täysin eri asia pystyä tai saada kertoa, että seurustelukumppani on nainen tai että on ihastunut johonkin timmiin mimmiin kuntosalilla. Se ei vielä kerro, että joo, tykkään nuolla pildeä (vaikka tietysti monet kuulevatkin sen niin: "Olen homo" ="harrastan anaaliseksiä", "Olen lesbo"="Pelkään peniksiä, vihaan miehiä, en harrasta oikeaa penetraatioseksiä tai jos harrastan, se tarkoittaa että oikeasti haluaisin vain pippeliä") eikä sen siksi pitäisi aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Mielikuvillehan minä en voi mitään. Olen viimein päässyt siitä ylitse, etten ahdistu suunnattomasti, kun kuvittelen muiden ihmisten kuvittelevan jotain minusta seksuaalisen suuntautuiseni perusteella, mutta jos siihen lisätään vielä mielikuvat masokisteista... Aivan liikaa. Minä vain haluaisin antaa itsestäni normaalin kuvan. It's all cool in the pool.

Humalaiset aivoni alkoivat kehittää jossain vaiheessa iltaa pettämättömän yksinkertaista suunnitelmaa: iske Aliisa, tai lähde aikaisin kotiin.

No niin.

Minä lähdin aikaisin kotiin. Sitä ennen Aliisa oli kuitenkin istunut minun sylissäni, ja meidän kätemme olivat kietoutuneet toistensa lomaan, hänen painonsa tuntui hyvältä minun päälläni ja minun oli rento olla. Hän nojautui illan aikana monta kertaa taaksepäin sanomaan jotain minulle ja minä vastasin huulet miltein kiinni hänen korvassaan: sellaista näennäisen viatonta, mutta minä tunsin, miten hänen sormensa jossakin kohtaa kulkivat minun sormiani pitkin, ja minä olin jo unohtanut, miten levoton hänen kosketuksensa on, täynnä hermostunutta minä pidän sinusta, haluan näyttää sen, en tiedä miten, mutta ehkä näin -energiaa. Hän kävi välillä juttelemassa jollekulle muulle, ja minä tunsin olevani loppuillan jatkuvasti virittyneenä hänen taajuudelleen, kuulin hänen naurunsa huoneen toisesta päästä ja katselin sivusilmällä, kenen kanssa hän puhui, miten lähellä hän heitä oli. Sitten olikin jo aika lähteä, jos halusin päästä samalla ovenavauksella, ja Aliisa halasi minua tiukasti, sanoi jotain vitsikästä siitä, miten hän olikin koko illan jo ollutkin ihan liki ja tämä varmaan riittää, ja minä vain nauroin, iskin silmää ja vilkutin kaikille tasapuolisesti.

Kotimatkalla minä mietin, että ehkä taas yksi virstanpylväs on saavutettu. Pariin vuoteen me emme Aliisan kanssa ole voineet hipaistakaan toisiamme ilman, että minun pääni on täyttynyt "Mitä nyt, mitä mitä mitä, joko taas?" -ajatuksilla. Nyt taas... No, minä olin ylivirittynyt ja katselin häntä hieman sumeiden alkoholin huurustamien vaaleanpunaisten lasien läpi pohtien, miten helppoa olisikaan, jos olisimme halunneet samoja asioita, mutta luulen, että se oli vain tavan vuoksi. Minä olen jo niin hemmetin tottunut elämään päänsisäistä Aliisa-draamaani, etten osaa olla ilmankaan. Kaipaan aikoja, jolloin me olimme vain parhaita ystäviä ja minä tiesin, että olin sille tärkein. Avainsana: tärkein. Minä haluaisin niin kovasti olla jollekulle se paras vaihtoehto, ei aina se toiseksi paras. Aliisa on ainut ihminen maailmassa, joka toistaiseksi on sanonut minulle, että minun mielipiteeni kaikessa on hänelle aina kaikista tärkein, ja se on kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu. Sehän kuulostaa melkein niiltä kolmelta taikasanalta, eikö? Loputtoman monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli sitten siinä, takaisin ei ole enää paluuta enää ikinä milloinkaan, ja loputtoman monta kertaa minä olen yllättänyt itseni mustasukkaisilla piikeillä, jotka pistävät minua silloin, kun vähiten osaisin odottaa. Nyt kuitenkin oloni on melko mitäänsanomaton kaiken ähkäilyn allakin. Aliisan kanssa oli rento olla, mutta jokin pala ei tuntunut enää sopivan. En minä lue sitä niin hyvin kuin ennen, eikä se minua. Minun mielipiteeni ei ole ollut sille tärkein moneen vuoteen. Oikeastaan minä olisin toivonut, että tuollaisissa kotibileissä minulla olisi joku toinen, joku aivan uusi, joka seisoisi minun vieressäni niissä keittiöpiireissä, joka puhuisi aivan yhtä tyhmiä ja toteaisi, että me lähdemme nyt kotiin. Oven sulkeuduttua pimeään rappukäytävään se suutelisi minua kiivaasti, puraisisi kaulasta ja sanoisi, että oli halunnut tehdä nin koko illan. Sitten kun me olemme kahden. Koska tämä on vain Meidän Juttumme, eikä kuulu muille.

Seuraavan päivän pyörittelen edellisillan tuntemuksiani ympäri, rankaisen itseäni pyykkäämällä ja siivoamalla (no en oikeastaan, minä pidän siivoamisesta ja puhtaudesta) ja lopulta haen synninpäästöä laittamalla veljelle viestin.

"Flirttailin eilen Aliisan kanssa yksissä pirskeissä."

Siltä kestää kaksi minuuttia vastata.

"No huh huh."

"Äläpä."

"Mikäs vaivaa?"

Veli taitaa olla ainut, jolle olen epämääräisestikin kertonut, että Aliisan kanssa oli sotkua enkä minä välillä ymmärrä sitä ihmistä enää ollenkaan. Vaikkei veli ei olekaan kovin hyvä kuuntelija varsinaisesti eikä pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, tiedän että se aina haluaa minun parastani. Vastaan sille, että enpä tiedä, ja jään odottamaan sen tuomiota. Ehkä sen mielipide kaikesta on minulle aina tärkeintä.

"Aika vanhaa kalaa", se toteaa sitten, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Minua alkaa naurattaa. Totta. Aika vanhaa kalaa. Ei enää koukkuun.

Eteenpäin. Ei saa jäädä paikoilleen. Nyt opiskeluasiat kuntoon, nyt elämäntavat remppaan, nyt säpinää makkariin ja laihdutan ainakin viisi kiloa. Nyt pidän huolta itsestäni.