runkkarit ne seksi-chattailee

Minne minä katosin?

- - -

Syys, loka, marras, joulu

Tammi, helmi, maalis, huhti

Kahdeksan kuukautta.

Tuli kevät ja minä heräsin kuin pitkästä unesta. Tapaan ihmisiä. Kirjoitan päiväkirjan sivuille, että aion hankkia elämäni takaisin. Alleviivaan sen kaksi kertaa. Sitten jatkan kattoon tuijottelua, hengitän syvään ja työnnän jonnekin takaraivolle sen ajatuksen, etten minä olisi enää sama kuin ennen. Kyllä minä olen. Se vain tuntuu tällä hetkellä siltä etten olisi, sillä minut on vallannut taas se nostalginen melankolinen vaihe, jossa vertailen sitä mitä minulla ennen oli ja mitä on nyt ja miten minusta jatkuvasti tuntuu, että olen jäänyt hieman miinuksen puolelle tässä, että niin moni asia on mennyt minun ohitseni ja se on ihan minun oma syyni.

Kaipa minä putosin taas, putosin ja jäin sinne. Talvi sai otteen minustakin, vaikka syksyllä teinkin kaikkeni torjuakseni kaamosmasennusta. Elämääni tuli uusia ihmisiä ja arkisia asioita, tarrauduin hetkeksi niihin ja lipsuivat sormieni välistä niin että hetken minusta tuntui, ettei minulla ole Mitään eikä Mikään kiinnosta. Ympyrä on minun kohdallani aina sama: uusi ihmissuhde, valtaisat odotukset (joko nyt...?), hajoaminen, lamaannus.

Salamaihastuminen, meidät-on-niin-tarkoitettu-eikä-sitten-oltukaan, pettymystä ja tyytymättömyyttä, paluu Aliisan luokse ja yksi humalanhuuruinen ilta, jona päädyimme samaan sänkyyn ja aamulla jatkoimme teeskentelemistä että kaikki oli ihan okei.

Siinä puolen vuoden hiljaisuuden syy. Tiivistettynä. Se kuulostaa kaikki niin tehtynä paljon tapahtumarikkaammalta kuin mitä se olikaan. Tosiasiassa minä olen suurimman osan ajasta vain tuijotellut kattoon, pyöritellyt peukaloitani ja odotellut, että silmien takana tapahtuva rätinä ja pistely viimein lakkaisi.

Seksi tai kinkyily ei ole kiinnostanut, vaikka useasti olenkin avannut uuden tiedoston. Mitään kirjoitettavaa ei kuitenkaan ole ollut, joten en ole kirjoittanut. Ei yhtään mitään. Ehkä nyt kevään myötä libidoni alkaa vähitellen heräillä ja unohdan taas hetkeksi romanttisten suhteitteni kiemurat.

Lisäksi tunnen tällä hetkellä orastavaa syyllisyyttä kaikesta ja pelkään, että jos en kirjoita sitä ylös putoan jonnekin pimeään itseinhon kuiluun, kun asiat alkavat kasvaa pääni sisällä liian suuriksi. Paperilla kaikki asettuu oikeisiin mittasuhteisiin. Paperilla kaikki on jopa pientä, ainakin verrattuna siihen, mitä kaikki muut tosikinkyt touhuavat 24/7.

- - - 

Oikea vuorovaikutus on siis tuntunut energiaa syövältä pakkopullalta, joka ottaa muttei anna mitään takaisin.

Sitten minä löysin seksi-chatit.

Olen niin kontrollinkipeä, että nautin kun tuntematon mieshekilö puhuu minulle rumasti ja tavalla, joka järkyttäisi kaikkia läheisiäni, jos he tietäisivät. Muiden kuviteltu paheksunta tietysti vain lisää kiellettyä nautintoani. Eivät he mitään oikeita määstereita tai domeja ole, parin viestin tule-tänne-niin-naidaan -miehiä. Alan tunnistamaan jo tervehdyksestä ne, joille minun kannattaakin vastata jotain.

Kukaan ei halua minulta mitään. Tai haluaa, kaiken ja mieluiten tosi nopeasti, muttei mitään todellista. 

Varsinaista oikeaa häpeää tai syyllisyyttä en kuitenkaan tunne. Ehkä pientä surua siitä, että koska minä olen nuori minun pitäisi olla elämässä oikeaa elämääni sen sijaan, että hukuttaudun fantasioihin. Usein kerron heille oikeita asioita, aina oikeat mittani, en jaksa keksiä mitään muuta kuin sen että olen todella kullinkipeä portto, juu juu, anna sitä piiskaa. Ja sitten toisena iltana olen varattu nainen ja miesystäväni nukkuu vieressäni samalla kun chattailen jollekulle muulle. Useammin minut pakotetaan polvilleen ja ottamaan suihin (oikeasta suihinotosta minulla ei ole mitään käsitystä). Tapaan sadistin, joka kertoo nauttivansa pelostani, ja kiihotun siitäkin, villasukissani sohvan nurkkaan käpertyneenä. Olen vuoroin viaton naapurintyttö, täysin moraaliton pettäjä-hutsu, tahdon tulla otetuksi kyselemättä, tahdon rajua ja raakaa ja törkeää ja niin, että se toinen nauttii siitä yhtä paljon kuin minä.

Tavalliset käytöstavat katoavat netissä. Naisena minun tarvitsee vain kirjautua sisään ja ensimmäisen minuutin aikana minua tervehtii niin moni eri-ikäinen mies etten voisi kaikille vastatakaan. Pelkkä 'moi' ei kerro mitään. Kriteerini eivät ole korkealla, mutta useamman illan näpyttelyn jälkeen samojen fraasien toistelu alkaa kyllästyttää: Minkä ikäinen? Liveä? Millainen olet (millainen? toisinaan haluaisin vain trollata ja listata kaikki hyvät luonteenpiirteeni ja harrastukseni ja unelmalomani), skype-ossaa, mistä olet, millaiset hiukset (hiukset ovat miehille hyvin tärkeitä). Saatan lakata vastaamasta yhtäkkiä. Mutta koskaan en lähde samantien, kun olemme viesteilleet kiihkeästi pari tuntia ja närkästyn, kun toinen katoaa joko ilmoittamatta tai toteaa jo saaneensa. Kai se korostaa hyväksikäytön kokemusta, enkä minä vaadi keneltäkään mitään. Mutta tutun nimimerkin löytäessä hymyilen leveästi, jos muistan hänen jääneen juttelemaan vielä hetkeksi ennen nukkumaanmenoa. Minulla ei ole mitään itsekkyyttä vastaan, mutta minusta on mukavaa, jos koen juttelevani oikealle ihmiselle enkä botille, joka suoltaa minulle hävyttömyyksiä.

Pelkään koukuttuvani siihen kaikkeen, tulevani nettiseksiriippuvaiseksi. Yhden apean sunnuntain googlettelen merkkejä riippuvuuden alkamisesta ja rauhoitun sitten, kun totean että niin kauan tämä kaikki on OK ja vain oman seksuaalisuuteni toteuttamista (vaihtelua runkkaukseen), kunhan ajatukseni eivät ala pyöriä chattien ympärillä jatkuvasti enkä ala tuntea itseäni iljettäväksi. 

Huoneissa kävijöiden määrä yllätää minut, kun havaitsen niiden olevan täynnä päiväsaikaankin, aamukahdeksalta, kello neljä aamuyöllä. Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he eivät ole töissä tai koulussa? Tekemässä oikeita asioita? Kuka runkkaa aamukymmeneltä? Ketkä ovat ammattilaisia?

Miten helppo sitä olisikaan aloittaa business ja mennä tapaamaan jotakuta, joka tarjoaa minulle satasta suihinotosta.

Tietenkään en koskaan lähtisi, en edes pahimmassa rahapulassa. Pelkään liikaa, että vuosien päästä katuisin sitä liikaa, että se muuttaisi minua, että se kävisi liian raskaaksi salaisuudeksi säilyttää sitten kun viimein tapaan jonkun, joka haluaisi jakaa tämän kaiken minun kanssani (sillä tietysti minä kertoisin, minä janoan tulla tunnetuksi kokonaan).