24/7-suhteista

"Mut sitä mä en tajuu, tai se tuntuu musta pahalta... kun on näitä parisuhteita, joissa se toinen on ylempänä. Niinku, et pitää kysyä lupa et saatko mennä kahville jonnekin."

Mieleni raksuttaa ylikierroksilla ja yritän asetella sanani mahdollisimman huolellisesti.

"Niin... siis onhan näitä... jotka haluu sellasen 50-luvun parisuhteen..."

"Niin siis just toi!" Teija sanoo ponnekaasti ja korjaa ryhtiään. Hänen sanoihinsa tulee voimaa. "Tota mä en tajua. Kun ollaan 2018-luvulla kumminkin ja sit on näitä tälläsiä... et kun ollaan päästy näin pitkälle, niin kiva sit kun jos tulis näitä naisia, jotka tulis kaapista tän asian kans ja sit kaikki (miehet) olis silleen "uu, tää on oikein"... et ei osata suhteuttaa sitä historiaan..."

Alan kiemurrella ja hieroa niskaani, niin kuin aina hermostuessani. Tiedän hyvin, mitä Teija tarkoittaa, mutta samalla minulla on valtava tarve puolustautua, oikaista: minä en ole enää minä, minä olen tällä hetkellä yksi Niistä. Kinkyistä. Pervoista, joista liikkuu paljon käsityksiä. 

"Niin siis, no, kyllähän sitä maailman sivu on ollu kaikkea, mitä on sensuroitu, tai siis, mä just lainasin O:n tarinan kirjastosta... tietsä sen... ai et... no se on sellainen klassikko tavallaan, kertoo naisesta, joka elää, öööh, sellaisessa o-o-orjasuhteessa tavallaan niinku", alan sekoilla sanoissani Teijan katseen alla, "mut siis niin, onhan näitä ollu, et kielletään joku asia, tai teos, niinku Markiisi de Saden kirjotukset, joita myytiin sit tiskin alta... Kontrolloidaan ihmisiä et mitä ne saa ja ei saa tehdä, vedotaan uskonnollisiin ja moraalisiin syihin... Musta on ihan hyvä välillä kyseenalaistaa et mistä nää syyt tulee, tai siis kuka nää säännöt on keksinyt et milloin joku asia on patologisoitu ja milloin ei, missä se raja menee. Mut eikö siinäkin oo sit ajatuksena et kansa on vaan niin tyhmää et ottaa kaiken annettuna, et ihmiset ei osaa ajatella yhtään ite ja vaikka et kirjallisuus vaikuttaa meihin niinku joku rokote, joka vaan truutataan meihin eikä ihmiset osaa yhtään kritisoida ja arvioida sitä..."

"Mut ihmiset on tyhmiä."

Nauramme, minä hieman väkinäisesti. Niinhän me olemme. Niin kovin vaikutuksille alttiita. Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti itsemurha-aallon (tai ainakin niin on väitetty), kaikki haluavat Fifty Shadesin Mr. Greyn ja nyt kuvittelevat, että sadisti on sadisti, koska taustalta löytyy trauma ja vaikea äitisuhde, jota puretaan kurittamalla nuoria naiseläjiä jossakin hikisessä kellarissa. Minä olen silti yhä toista mieltä kuin Teija. Minulla on tietoa, ei pelkkiä kuulopuheita tai virheellisiä ennakkoluuloja. Minä en ole enää minä ja sitten kuitenkin olen, sillä Kinkytkään eivät ole yksi suuri yhteenniputettava massa enkä minä halua, että minuun liitetään yhden fetissin perusteella joukko myös muita ominaisuuksia tai kiinnostuksen kohteita. Tämä on taas yksi tilaisuus valistaa tietämätöntä ja tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että jaksan olla valistajana. Useimmiten en jaksa.

"Onhan näitä", yritän uudestaan. "Kaikkia fetissejä siis. Jotka on kyseenalaisia. Niinku joku... emmä tiiä, orjafetissi..."

En taaskaan pääse kovin pitkälle ennen kuin Teija keskeyttää minut.

"No niin just." Hänen ei tarvitse sanoa enempää, jo pelkkä äänenpaino kertoo mitä mieltä hän on näistä asiosita. Jatkan siitä huolimatta eteenpäin, sillä minun täytyy selittää.

"Mut siis, kyl tästä käydään jatkuvaa vääntöä... ihan siis minä käyn, ja skenen sisällä muutenkin jatkuvasti joku keskustelu käynnissä... et "voitsä olla feministi jos sä kuitenki tykkäät tämmösistä jutuista ja haluut tätä"... ja siis, pointtihan on siinä et mitä tekee kotona, miten elää omaa elämäänsä kuin et mitä vaatii muiden tekevän... Ja okei joo, "henkilökohtainen on poliittista", mut... se et alkaa julistaa et se oma parisuhdemuoto, mikä se nyt ikinä onkaan, 24/7 master/slave -kuvio vai mikä... hei no vaikka polyamoriset suhteet, ei porukka niitäkään tunnu ymmärtävän, kun pelkäävät et maailmanjärjestys menee uusiksi ja kun "ydinperhe on koko yhteiskuntamme peruskivi" ja jos se murenee... et se on ainoo oikee tai asioiden "luonnollinen tila", siis monogamiset suhteet ja perheet, joissa vanhemmat on eri sukupuolta... et siinä mennään vikaan, mun mielestä. Ettei kunnioiteta toisten valintoja, vaan tuputetaan sitä omaa uskontoa ja tapaa elää, pelätään sitä mikä on erilaista eikä olla valmiita ees yrittämään ymmärtää, et joku ajattelee toisin. Niin musta myös erilaiset fetissit, tai mieltymykset... tarpeet, jos haluu niin sanoa... tai siis, et minkä ihminen niille voi et mistä saa ne kiksinsä...?"

"Mut tollahan pystyy sit perustelee minkä tahansa", Teija sanoo.

Odotan hänen vetävän esiin pedofiilit ja murhariraiskarit, ja vaikenen lopullisesti. Keskustelu päättyy siihen, tai jatkaa keveämmille urille, mutta osa minusta pohtii koko loppuillan tuskastuneena sitä kaikkea, mitä minun olisi pitänyt vielä yrittää sanoa. 

Olen puhunut kinkyydestäni paljon viime aikoina, tai ainakin enemmän kuin koskaan ennen kenellekään kasvotusten (ellei ehkä Aliisaa lasketa), ja olen tehnyt sen huumorin kautta, naureskellen asioille, jotka toisaalta tällä hetkellä ovat elämässäni hyvinkin vakavia. Niin kuin esimerkiksi 24/7-suhde. Samaan aikaan kun itse raotan kaappini ovea, samaan aikaan avaan ikkunaa BDSM-maailmaan Teijalle, joka ei toisaalta siitä halua tietää mitään, toisaalta sanoo itsekin omaavansa joitain fantasioita ja jonka ennen kaikkea haluan säilyttävän minusta sen kuvan mikä hänellä minusta oli kun en ollut julistautunut umpipervoksi, käyväni kinkybileissä ja hakevani aktiivisesti sessioseuraa ja kumppania, joka jakaisi samat kiinnostuksen kohteet. Haluan Teijan pitävän minua tavallisena, ja en halua. Haluan puhua kevyeen sävyyn kahvipöydässä piiskoista ja valtasuhteista ja bondagen estetiikasta ja samaan aikaan toivon, etten olisi koskaan avannut suutani. Haluan sulkea ikkunan ja jättää Teijan tästä kaikesta ulos, koska tämä on minun maailmani, jonka minä löysin enkä halua, että kukaan ampuu minua muurien sisäpuolelta. 

Ei Teijan tarvitsekaan ymmärtää. Kolme vuotta sitten en olisi itsekään ymmärtänyt nykyistä itseäni. Siihen tutustumiseen ja sen oppimiseen uudelleen kuluu aikaa ja minusta tuntuu hyvältä, että kortit lepäävät nyt edessäni, saa jatkaa pelaamista tai lopettaa.

Enkä minä edelleenkään haaveile 24/7 BDSM-parisuhteesta tai pidä sitä minään tavoitteena elämässäni. Tiedän jo, että BDSM:n tulisi olla osa aktiivista seksielämääni tai muuten olisin suhteessani hyvin onneton, mutta olen yhä sitä mieltä, etten todellakaan halua jonkun määräävän elämästäni aina ja kaikkialla. Valtasuhteet voisivat tietysti "läpivuotaa" arkeen jonkin verran, eräänlaisena jatkuvana esileikkinä ja silloin, kun molemmilla on niin sanotusti moodi päällä. Ja tietysti nyt kun mitään parisuhdetta ei ole (eikä ole varmaa, tuleeko koskaan), toisinaan minä haaveilen pitkäkestoisesta kinkysuhteesta ja D:stä, jonka kanssa hieman leikkiä tätä leikkiä.

Ehkä osasyy - hyvin suuri syy - minun vaikeuksistani kertoa Skeptikolle olevani alistuva, oli sitä että nyt pelkään, että hän alkaa kohdella minua eri tavalla kuin ennen. Ei kunnioita minua enää niin kuin aiemmin ja kuvittelee, että se on ok, että minä pidän siitä. Vaikka meidän flirttimme - tai mitä tämä nyt ikinä onkaan - perustuu aina vain enemmän siihen, että hän tietää nyt valtavasti minun "triggereistäni" tai siitä, mikä minusta on turn-on ja häpeämättömästi käyttää sitä hyväkseen (ettäs kehtaakin). Pelkään silti, että Skeptikko ei... täysin ymmärrä, miten haavoittuvaksi minä olen tehnyt itseni, omasta tahdostani tietysti. Eikä se ole mikään ihme. Ei Skeptikko voi mitenkään tietää, etten minä normaalisti todellakaan paljasta itsestäni näin paljon uusille ihmisille. Eikä Teija voi tietää, mitä minä tästä kaikesta haen tai mitä minä haluan tai mistä näkövinkkelistä minä näitä asioita katson, jos en koskaan selitä, vaan aina luovutan kesken lauseen.

Vaikka en minä osaa katuakaan, siis sitä, että Skeptikko täysin ulkopuolisena ihmisenä ja jostain sattuman oikusta vain elämääni pongahtaneena tietää minusta niin arkaluontoisia asioita. Minä olen jo liian pitkään tiedostanut, että minun pitäisi uskaltaa luottaa ihmisiin enemmän ja päästää heidät lähelle, jos en halua enää olla niin yksinäinen mitä viime vuodet nyt olen ollut. Eihän minulla oikeasti ole mitään menetettävää.

(Enkä minä silti osaa elää hetkessä, vaan nieleskelen alas sitä lämmintä tunnetta vatsanpohjassa, kun Skeptikko istuu viereeni, tökkii kyynerpäällään, kääntyy sanomaan minulle jotain, pelleilee tanssilattialla ja yrittää yllyttää minua tekemään jotain, jota ujouteni ei kestä tehdä. En voi olla ajattelematta jatkuvasti, että koska tämä loppuu, koska sattuu ja koska kyynerpääntökkäilyt ja hymyt vaihtuvat kohteliaiksi nyökkäisyksi tunnistamisen merkiksi ja katseeksi, joka löytää jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin minä. Pelkään, että Skeptikko ajattelee minun olevan jotain mitä en ole. Mielenkiintoisempi, fiksumpi, parempi. Itseään toteuttava ennuste.)

Lueskelin koko blogini läpi ja hymyilen sille tytölle, joka joskus kaksi vuotta sitten tämän matkan aloitti. Ollaan tultu kuitenkin melko kauaksi siitä, kun ainoa asia mihin pystyin oli kasvottomat anonyymit nettisuhteet ja Skypen kautta käydyt keskustelut, joiden jälkeen täytyin ahdistuksella ja itseinholla, vannoen että lopetan tällaisen heti alkuunsa, koska se on pimeää ja inhottavaa eikä ihminen saa olla niin vietävissä ja nauttia siitä ja jos on ja nauttii niin ei sellaista ihmistä kukaan pysty kunnioittamaan. 

"kun näen sinut niin en haluais ollenkaan hioa mitään pelitaktiikkaa"

"Pidätsä mua jonain kauheena... Dominana", kysyn. Sana tulee suustani vaikeasti. Skeptikko kohottaa kulmiaan, enkä minä taaskaan osaa lukea häntä ollenkaan. Minun on pakko jatkaa, vaikka haluaisin vetää jo kysymyksen takaisin (enkä haluaisi, minä haluan tietää, ei, minä haluan että Skeptikko tietää, nyt viimeinkin, ettei tarvitsisi enää arvailla ja vihjailla).

"Tai siis, porukka usein luulee... tai mä vedän aika usein puoleeni..." 

Tästä ei tule mitään. 

"Alistuvia, vai?" Skeptikko lopulta kysyy, kun huomaa minun jäätyneen (taas) kesken lauseen.

"Niin." Voi luoja kun osaisi olla rento. Ei tämä ole niin vaikeaa. Kokoa itsesi. Älä mokaa tätä nyt. "Tai no siis, emmä tiedä mistä se johtuu, ehkä niitä on vaan enemmän. Aaa...alistuvia siis. Tai niinkun siellä BDSM-puheiltajutussa sillon sanottiin, Dominoivia nyt vaan on vähemmän, ainakin naisia."

"Mmm". Lyhyt tauko. "Mikä sä sitten olet?"

No niin.

"En mä kerro", minä sanon.

Hetkinen, seis. Mitä vittua. Lopeta. Sä haluat kertoa, tässä ei nyt ole mitään nolosteltavaa. Et ala nyt leikkiä mitään kainoa ja vaikeaa.

"Et kerro?" Skeptikkokin kuulostaa aidosti hämmentyneeltä. En muista, miten hän sai keskustelun jatkumaan, mutta lopulta hän päätyi arvaamaan: "Kyl mä näkisin sut... enemmän alistuvana."

Minä en sano edelleenkään mitään, en vain pysty. Alistuva on taas sellainen sana, joka jo itsessään saa minut kiemurtelemaan ja vähän hengästyneeksi, samalla tuntemaan oloni noloksi ja samalla vähän tuhmaksi, niin kuin olisin puhumassa jostain hyvin hyvin kielletystä. Subi on se sana, joka tulee minun huuliltani jo melkein luontevasti. Puristan huuleni yhteen ja - naurettavaa kyllä - närkästyn hieman. Mistä helvetistä Skeptikko sen saattoi tietää?

"Tai versatile."

Sana on  switch, honey. Skeptikko ei tunne slangia ja minun on siksikin vaikea puhua hänelle näistä asioista (BDSM:stä), koska en tiedä, ymmärtääkö hän varmasti mitä minä tarkoitan tai mistä minä puhun. Puhummeko me nyt edes enää BDSM:stä vai vain vaniljaseksistä ja niistä "rooleista", jotka siihen joskus joillakin kuuluvat?

"Menikö yhtään oikein?" Skeptikko lopulta kysyy, kun minä en edelleenkään ole saanut sanaa suustani.

"En mä kerro", sanon vielä, itsepäisesti (tämä on minun henkilökohtainen asiani, minä en jaa tätä kenelle tahansa, en, vaikka me olemme nyt puhuneet seksistä ja BDSM:stä jatkuvasti ja sinä tiedät jo osan fetisseistäni) ja tiedän kuitenkin kohta kertovani. Mutta en ennen kuin olen yrittänyt nyhtää Skeptikosta irti, miksi hän ajattelee minun olevan heti alistuva.

"En mä tiedä, yleinen olemus. Sä oot vähän tollanen, no, vietävissä oleva."

Vietävissä oleva! 

"Et tarvii vähän tönästä aina."

Skeptikko ajattelee, ettei minulla ole mitään omaa tahtoa? Skeptikko pitää minua tahdottomana mollamaijana? Jonain villasukkana? Mikä turn-off. Häpeä nostaa taas päätään ja hetken minä olen hyvin onneton. Skeptikko on oikeassa, minun menneisyyteni on täynnä ihmisiä, jotka ovat pompotelleet minua miten haluavat ja minä olen niin monesti sanonut kyllä, silloinkin, kun olen halunnut sanoa ei, mutta minä olin ajatellut, että olen kehittynyt, oppinut vetämään rajoja, olen itsenäinen, teen miten haluan enkä hae jatkuvasti hyväksyntää ihmisiltä, joilla ei ole mitään merkitystä. 

"Menikö oikein?"

"No meni", minä lopulta sanon, vaikeammin kuin todellakaan pitäisi. Minähän olen aivan sinut itseni ja seksuaalisuuteni kanssa (hah hah). Skeptikko katselee minua ilmeellä, joka kertoo ettei hän ole varma onko juuri jotenkin loukannut minua ja jos on, miksi ihmeessä. Ilmeisesti minun suuntautumiseni ei ole mikään suuri varjeltu salaisuus (vaikka niin Kirsi kuin Teijakaan ei vieläkään osaa sanoa, mikä minä olen). Ilmeisesti se näkyy yhtä selvästi minusta kuin tatuointi otsassa. ALISTUVA. SUBMISSIVE. MASOKISTI. Semmonen vähän nyrkillä tapettava. Lapanen. Minulla todellakin on vielä paljon käsiteltävää tämän kanssa.

"Mut eihän se oo mikään paha asia, välttämättä", Skeptikko sanoo, ja minä vain kohauttelen olkapäitäni. Eihän se ole. Välttämättä. Paitsi silloin, kun on halunnut tehdä vaikutuksen johonkuhun ja olla sen silmissä vahva ja itsenäinen ja fiksu ja kaikkea sitä, mitä minä itse pidän toisissa ihmisissä niin viehättävänä. Ei ole helppoa kuulla olevansa jotain, jota itse pitää äärimmäisen vastenmielisenä luonteenpiirteenä. Enkä minä tarkoita nyt kiltteyttä tai ystävällisyyttä tai joustavuutta tai mitään sellaista, vaan sitä, että ei omaa itsekunnioitusta. Tekee asioita, jotta toiset olisivat tyytyväisiä, ostaa rakkautta olemalla helppo ja hiljainen ja poljettava. Ei osaa ajatella omilla aivoillaan, vaan hakee tukea ajatuksilleen peilaamalla niitä toisiin ihmisiin, ja muuttaa mielipidettään täysin seurasta riippuen. Tuuliviiri. On valmis uskomaan mitä tahansa, jos se sanotaan oikein. Uskoo kummituksiin ja mörköihin ja keijukaisiin ja jumaliin ja sieluun ja Lumimieheen ja siihen, että jos minä olen kiva, muutkin ovat kivoja.

Ei osaa olla tarpeeksi järkevä, ajatteleva, terveesti skeptinen.

Mutta minä en sano mitään Skeptikolle, en osaa pukea sanoiksi sitä ajatusjatkumoa, jonka hän sai aikana puolihuolimattomalla kommentillaan.

"Kuka nyt haluu kuulla olevansa vietävissä oleva", minä kuittaan.

"Äääh, mä en nyt taas vaan osannut sanoa sitä oikein", Skeptikko vaivaantuu, ja minulle tulee hieman parempi olo: häntä harmittaa, että tuli sohaisseeksi minua niin. Hän on oikeassa, ja minun vaikeiluni on typerää. Tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä sillä tavalla. Minun pitäisi hymyillä ja heittää vitsiä, ohittaa koko juttu ja miettiä sitä sitten kun olen yksin. Sitä paitsi Skeptikko ei edes tunne minua, hän perustaa näkemyksensä täysin siihen, mitä minä itse olen hänelle kertonut itsestäni. Minähän heitän jatkuvasti läppää omasta saamattomuudestani ja nynnyilystäni.

Minä en kysy, mikä Skeptikko on. En uskalla. Mutta hän kertoo sen silti, ja nyt minun pasmani menevätkin sekaisin aivan muusta syystä: Skeptikko on itse enemmän dominoiva. Hän on kyllä sanonut sen ennenkin, että "tykkää antaa", mutta minun korvissani se on saattanut kuulostaa sekä D:n että s:n piirteeltä ilman lisätietoja, eikä ihmisen käytöksestä voi arvailla tällaisia asioita, ei oikeasti. (Ja ehkä me nyt emme tosiaan puhu BDSM:stä, vaan Skeptikko puhuu vaniljasta ja siihen liittyvästä antaja-saaja -dynamiikasta). Naisen äänteleminen on kuulemma se juttu. Kiusaaminen. Kuuntelen ja kihisen kaikkialta, puolittaiset ajatukset sinkoilevat päässäni - miksi hän kertoo tämän minulle miksi me puhumme tästä miten minä sanon hänelle että mitä jos nyt viimeinkin sitten pantasiin mutta jos se ei toimikaan minähän en kovin helposti orgasmia saa ja jos se on ainut asia mistä hän seksissä tykkää että toinen saa niin minähän olen hänelle valtava pettymys ja huono pano - ja jos en olisi niin vietävissä oleva, olisin jo monesti avannut suuni enkä vain odottaisi, että Skeptikko tekee jotain, sanoo jotain, sanoo tarpeeksi. Tönäisee.

Ja sitten minä saan flashbackin Aliisasta ja siitä, kuinka hän silloin sanoi minulle, että hänestä oli vain hauska "hieman tökkiä" minua ja katsoa, saisiko jotain reaktiota aikaan tai minut tekemään jotain.

(Jos aloite tulee minulta ja minä menen sen vuoksi lopulta rikki, se on täysin oma syyni. Mitäs läksin.)

Vitun manipuloivat ihmiset elämässäni.

Tulee hiljaista. Skeptikko katsoo minuun, minä katson häneen (sano nyt et pannaan, please), nauran korkealta ja kovaa ilman mitään syytä, vaikenen, tuijottelen kattoon ja tunnen oloni hieman irralliseksi ja ikäväksi, koska vaikka tämä on jo pitkään ollut jonkinlaista peliä, minä olin toivonut, että me pelaisimme rehellisesti. Enemmän kuin mitään muuta minä pelkään, että Skeptikko on kuunnellut minun juttujani vain sillä ajatuksella, että saisit minut luottamaan itseensä ja minusta voisi tulla joku, en tiedä, "sulka hattuun" tai "valloitus" tai laastari tai itsetunnon pönkittäjä, eikä siksi että hän olisi koskaan ollut kiinnostunut minusta varsinaisesti ihmisenä. Totuus on, että minä en halua olla Skeptikolle vain Joku. Minä pidän hänestä jo aivan liikaa, eikä sille enää mahda mitään. Pahin on jo tapahtunut.

Kyllä sä voit mua käyttää, mutta et tällä tavalla. Ihmisten tulisi olla päämääriä, ei koskaan pelkkiä välineitä, niin minä joskus sanoin. Skeptikko nauroi sille.

Hän ei jää yöksi, ei tälläkään kertaa, vaikka sanookin ajatuksen olevan "houkutteleva". Mutta koska minä en osaa sanoa mitään ja koska luvassa olisi kuitenkin vain nukkumista ja kenties kiusaantunut aamu, Skeptikko katsoo paremmaksi lähteä. Puhe kääntyy taas kevyempään läpän heittoon, minä rikon jännitettä tahallani, koska en enää kestä tasapainoilla veitsenterällä. Minusta tuntuu, että halaan Skeptikkoa joka kerta aina hieman pidempään, yritän niiden lyhyiden sekuntien aikana painautua mahdollisimman liki, koska en minä mitenkään muutenkaan saa, pysty, osaa häntä koskettaa.

Myöhemmin puran turhautuneita ajatuksiani Teijalle, joka käskee minun lopettaa pelaamisen. Ihmiset eivät ole pelejä, jotka voi joko voittaa tai hävitä. Jos haluaa jotain, se pitää sanoa suoraan.

Tänään minä en taas tiedä, miten ollaan ihminen. Minulla ei ole enää aavistustakaan, peilaanko vain omia epävarmuuksiani ja oletuksiani Skeptikkoon, vai yrittääkö nyt järki tai intuitio rämistellä varoituskelloja päässäni. Olen seissyt tällä kielekkeellä jo melkoisen pitkään, katsellut alas ja vain odottanut, että joku täysin minusta riippumaton seikka pudottaisi minut. Samalla kuitenkin tiedän, että sen on oltava minä, joka tekee päätöksen ja hyppää.

aika aktivoitua?

Jonotamme piiskattavaksi. Tai Kirsi jonottaa, minä olen vilkaissut kerran huoneen läpi ja todennut, että en halua pyllistää noista kenenkään edessä, vähiten Kirsin. Tai ehkä tuon naisen, mutta hänellä pitää kiirettä alastoman miehen kanssa, jolla näyttää olevan yltiöpäisen hauskaa kidutettavana. Huone toisi mieleen jonkinlaisen Danten Helvetin kuiluista kiertelevine Raipattarineen ja ilman täyttävine voihkaisuineen, jos kaikki ei tapahtuisi niin hallitusti, kiltisti omaa vuoroa jonottaen.

"Etsä tykkää? Piiskasta."

"Eiku emmä kehtaa. Mulla on sukkahousut."

"Voi sekin jonkun fetissi olla."

Hymyilen laimeasti. Katseeni etsii sitä univormupukuista joukkoa, joka ohitti minut hetki sitten ja jonka edessä minä olin pidättänyt hengitystäni, jännittynyt äärimmilleni. Jumaliste miten hyvännäköisiä ihmisiä.

"Mut se ei oo mun fetissi."

Kirsi naurahtaa ja nyökkää. Hän on täällä enemmän kotonaan kuin minä ja vaikka en olekaan kateellinen, kyllä minua harmittaa, että kuulun täälläkin vähemmistöön. 

"Pekka*. Heteroseksuaali."

Tartun käteen hieman epävarmana, hymyilen toivoakseni rennosti ja avoimesti.

"Nurkkaanajettu. Lesbo...seksuaali?"

Minä en tiedä, tuijottaako takanani seisonut mies minua nyt tarkemmin kuin ennen, mutta tietysti minusta äkkiä tuntuu siltä, että hänen katseensa poukkoilisi Kirsin ja minun väliä kuin yrittäen etsiä merkkejä siitä, kumpi meistä piiskaa toista. Pekka alkaakin heti teititellä minua kunnes tarkennan, ettemme me Kirsin kanssa ole itse asiassa yhdessä. Ja silloinkin minusta tuntuu, että nyt Kirsi ottaa minuun etäisyyttä, ja katoaa pian meidän edessämme seisseen miehen kanssa huoneeseen piiskattavaksi.

"Sä siis..."

"Tykkään naisista, joo." Nyökkäilen rauhallisesti. Ei mitään hätää. Etsin katseellani Kirsiä ja puolittain pohdin, pitäisikö minun lähteä nyt kun on vielä kivaa. Ei täällä ole minulle mitään. Ei sillä että olisin mitään hakenutkaan. Sykkeeni on hieman koholla, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun olen käyttänyt itsestäni sanaa lesbo täysin tuntemattomalle ihmiselle, miehelle, ja vielä heterolle. Suuri hetki, jonka aikana yritän näyttää rennolta ja välinpitämättömältä. Haluan, että Pekka ohittaa asian yhtä rennosti ja välinpitämättömästi. Älä Pekka nyt sano mitään ikävää. 

"Mites toi... käytättekste... käytäksä Elmu-kelmua, niinku..."

Jos olisin itsevarmempi ja näissä tilanteissa sanavalmiimpi, vastaisin että joskus pistän kelmuttaen naisia yltäpäältä ympäri ja tungen matka-arkkuun, se on se mun juttu. Mutta vitsi saattaisi mennä ohitse, sillä Pekka on pukeutunut farkkuihin ja hän on melkoisen humalassa eikä hänen olisi siksi edes tarvinnut erikseen vielä täsmentää, ettei käy yleensä "näissä paikoissa" (homobaareissa tai kinky-tapahtumissa). Se tuli kyllä selväksi.

"Elmu-kelmua? Ei... aukileikattua kortsua ehkä. Siis tuntemattomien kanssa. Ja ihan suuseksisuojia, mut ne on aika kalliita."

Pekka nyökkäilee enkä minä jälkikäteen muista, mitä hän sanoi. Ylipäätään minusta on absurdia ja melko huvittavaa, että me olemme kinky-bileissä ja ainut kysymys, mikä minulle keksitään esittää koskee suuseksiä, josta minä en edes pidä, mutta joka tietysti on ainut tapa, jolla pimpilliset harrastavat seksiä keskenään. Ehkä heteromiehet eivät sitten koskaan itse anna suuseksiä.

Tilaa on liian vähän ja ihmisiä on liian paljon, mutta minusta tuntuu siitä huolimatta voitokkaalta olla paikalla. Kulunut vuosi ei ollut mikään menestys, muuten kuin ehkä opiskelu- ja työasioiden suhteen, mutta ne veivätkin minusta kaiken energian keskittyä parantamaan seksielämääni tai pohtimaan seksuaalisuuteni kieroumia. Pikku hiljaa olen taas tehnyt paluuta, näen ihmisiä enemmän kuin viimeisen kahden vuoden aikana ikinä, käyn Tinder-treffeillä, käyn sateenkaaribileissä, BDSM-workshopeissa, nyt myös kinkybileissä. Ehkä minulla pian on jotain kirjoitettavaa. Tällä hetkellä olen keskittynyt hakemaan itselleni edes säännöllistä vaniljaseksiseuraa (fwb, fuckbuddy, mitä näitä nyt on), sillä siitä on - hetkinen - 1,5 vuotta kun olen suudellut huulet ruvelle ja kynsin hampain kiskonut toista ihmistä päälleni. Välissä olen saanut satunnaisesti piiskaa ja ollut sidottavana, mutta en minä sitä erityisemmin saamiseksi laske.

En ole koskaan ollut erityisen läheisyydenkipeä tai koskettelijatyyppiä, mutta tänä kesänä yksinäisyys on tuntunut voimalla koko kehossa - oikein pelästyn, kun yhtenä yönä makaan kippuralla sängyssäni enkä saa nukutuksi, koska haluaisin niin kovasti olla pideltävänä.

*Pekan nimi muutettu. Niin kuin kaikkien muidenkin nimet tässä blogissa.