keskiviikko 25. joulukuuta 2019

kipupisteitä, hapuilua pimeässä

Neula rikkoo ihoni pinnan kevyesti, vaivattomasti. Mieleeni ui muisto kymmenen vuoden takaa, kun puukonterä lävistää vasemman reiteni niin kuin veitsi voin, ja tunnen hetken samaa järkytystä siitä, miten helposti se käy. Minä en ole särkymätön enkä kuolematon. Minä olen pehmeää kudosta ja ohutta solukkoa, väriseviä hermopäätteitä. 

Katson lumoutuneena, kun toinen 0,7mm neula uppoaa minuun, tulee lyhyen matkan päästä uudestaan pintaan, uppoaa ja palaa vielä kerran pintaan. 

Siinä se on. Minä tuskin tunsin sitä.

0,8:sta minä löydän kolmesti rakkauden, 1mm saa minut nauramaan korkealta ja hermostuneesti, 1,2 mm saa minut jo irvistämään, ja siihen me lopetamme. 

Kun neulat nypitään irti ja veri alkaa valua, mietin vain, että haluan lisää: seuraavaksi haluan kuvion, enkelinsiivet selkääni ja reisiini harakanvarpaita kulkemaan.

Seuraavien päivien aikana sivelen syntyneen mustelman reunoja sormillani ja näen unia silmät auki. Selailen netistä lääkärintakkeja ja neulapaketteja, mustia ja vaaleanpunaisia nitriilikäsineitä.

Kerron kaikesta myöhemmin Aliisalle ja se toteaa, että kunhan et nyt liikaa innostu.

- - -

Kevään korvalla me olemme taas "juttu", Aliisa ja minä. Tiedän, tiedän. Toisinaan löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimästä, kuinka monta kertaa ajattelin vielä ottaa turpaani: minä olen vannonut, että ei enää koskaan ja hokenut mantrana, ettei siitä ikinä tulisi oikeasti mitään, ja silti... Silti me olemme taas tässä, taas kaksi vuotta sen jälkeen kun viimeksi vannottiin. Kaikki tuntuu sitä paitsi aivan liian aikaiselta, minä parantelen itseäni yhä Skeptikon aiheuttamasta tunnemyrskystä enkä ole ajatellut deittailevani vielä hetkeen ketään. Mutta kun Aliisa yhtenä päivänä kertoo kädet täristen, miten minä olen aina ollut hänen mielessään, miten hän on katunut ja miten kaikki on minun kanssani niin hauskaa, mitä siihen voi sanoa? Sehän on niin kaunis tarinakin, se sellainen, jossa me päädymme kuitenkin kaikkien vaikeuksien kautta yhteen, kun kumpikin on saanut hetken kasvaa rauhassa.

Kesä kuluu omalla painollaan, minä jatkan kinkybileissä käymistä, opettelen solmimaan solmuja ja poltan iltaisin kieli keskellä kämmentä omista shibariköysistäni karvoja pois. Me emme harrasta seksiä, varsinaisesti. Minä en halua... painostaa. Kerään muutaman lisäkilon ja tunnen oloni epähaluttavaksi, kirjoitan lopputyötäni ja kuuntelen loputtomasti parisuhdepodcasteja, seksipodcasteja ja oppaita hyvän suhteen rakentamiseen, hampaat irvessä ja otsasuoni sykkien: minähän panen tämän onnistumaan, tällä kertaa se ei ole ainakaan yrityksen puutteesta kiinni. Puren kieltäni, etten aja Aliisaa nurkkaan kysymyksineni, jotka alkavat kuulostaa omassa päässänikin ikävän syyttäviltä: Oletko sä aseksuaali? Aromantikko? Tykkäätkö edes naisista? Olenko mä sittenkin taas vain kokeilu? Mikä sua pelottaa? Miten korkea sun libido on? Miksi sä edes halusit olla mun kanssa, jos et sitten ole? Pelotanko mä sua?

Aliisa on aluksi täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja jää useaan kertaan minun luokseni yöksi. Hetken aikaa iltainen rutiinimme on pimeässä hapuilla toisen sormia, käsivarsia, ja kahdesti saan hänet jopa pyörähtämään päälleni suutelemaan... Mutta hän ei osaa suudella. Se on kiusallinen fakta, jonka minä ohitan enkä jää siihen kiinni. Puren taas kieltäni (kun hän on ensin purrut minun huuliani, mitä sekin on oikein olevinaan?) ja yritän kerta toisensa jälkeen vaihtaa rytmiä hätäisestä sähläyksestä tunnustelevampaan, pehmeään tyyliin. Viimeisellä kerralla hän rauhoittuukin hetkeksi ja minä muistan heti sanoa, että pidin siitä, minä olen vähän sellainen fiilistelijä, herkkis.

Sen jälkeen vierailut salakavalasti harvenevat, hänellä on jatkuvasti muita velvotteita ja hänen on vaikea löytää täydestä kalenterista aikaa vain minulle. Viestit vähenevät, arkistuvat. Hän saattaa tiuskahtaa minulle mitä merkillisimmistä pienistä asioista ja kun kerron hänelle itselleni tärkeistä arvoista, hän mitätöi niiden merkityksen. Kun hän tulee taas yhtenä viikonloppuna luokseni ja kuuntelen ikuisesti kiertävää levysoitinta kiireestä, stressistä, perhesuhteista, rahasta, kuuroutuvasta tädistä ja vaikeasta serkusta, minä alan miettiä, etten taida rakastaa. En minä tätä tahtonut, en tahdo olla terapeutti, kaveri ja oikeiden ja väärien sanojen strapetsitaiteilija, yksi marmattaja jonon jatkona. Minä halusin olla kumppani, rakastaja, valo arjessa. En minä tätä tahtonut. En tahdo hapuilla pimeässä. Tämä ei yksinkertaisesti enää riitä minulle.

Jälkeenpäin sitä miettii, menikö kaikki sittenkin liian helposti ja annoin sen lipua sormieni lävitse niin kuin kaiken aiemmankin, mutta kun kaikki on - jälleen kerran, lopullisesti, peruttamattomasti - ohitse, päällimmäisenä minä tunnen vain helpotusta: ei enää epävarmuutta, jatkuvaa hermoilua siitä, uskaltaako koskea vai ei, ei viiltävää pettymystä siitä, kun hän sanoo, ettei hänen olonsa ole niin "fyysinen". Kuuntelen keskeyttämättä, ilme neutraalina, kun hän kertoo, ettei halua ihmisten pitävän häntä seksuaalisena ollenkaan, ettei hän ole koskaan saanut orgasmia ja että seksi tuntuu hänestä  pelkältä pakolliselta suoritteelta. Hän haluaa ystävän ja ehkä äidin lapsilleen. Seksi ja seksuaalisuus ei kuulu hänen sanastoonsa, hän ei halua puhua eikä kuulla siitä mitään.

Minä haluan kuulla olevani kaunis ja seksikäs, haluan haluta vapaasti, olla se paras ystävä ja se, jota kaivataan niin että kurkuun nousee joskus pala. Se, jota ajatellaan juuri ennen laukeamista ja se, joka halutaan nähdä uikuttavana ja tärisevänä, heikkona, hikisenä ja kauniina. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin.

Silti minä itken, kun hän lähtee, ja hartioiden asennosta minä olen näkevinäni, ettei tämä taaskaan satu häneen yhtä paljon kuin minuun. Hänen sanansa "okei, emmä tiennyt et toi on sulle niin tärkeää" jäävät kiertämään päähäni ja tunnen itseni vain kurjaksi. Kolme päivää minä suren ja annan piikkien (katkeransuloisten muistojen) tulla. Ryvetän itseni surussani, hoen hokemiseen päästyäni, ettei kukaan koskaan tule rakastamaan eikä haluamaan minua, minä olen viallinen. Minä en tule koskaan saamaan mitään, koska haluan liian paljon.

Neljäntenä päivänä kurotan kohti elämää ja tulevaisuutta laittamalla Kirsille tekstarin:

Läheks mun kaa seksibileisiin?

torstai 11. huhtikuuta 2019

self-spanking

Olen hankkinut uuden lelun. Sellaisen läimyrin. Ihkaensimmäiseni.

En malta olla pitämättä näppejäni erossa siitä: ensin asettelen sen sievästi lelulaatikkooni, josta löytyvät jo g-piste dildo (musta), strapless (vaaleanpunainen), delfiinivibra (pinkki, jota en koskaan käytä), G-spot Rabbit (valkoinen, 10 eri värinää ja sitten huomaan, ettei värinä tee minulle mitään) geishakuulat (violetit, joita joskus käytin hyvin aktiiisesti ja orgasmini kohosivat hiljaisesta nau'unnasta pakko-tukahduttaa-voihkaisut-tyynyyn -asteelle). Hygieenisen tytön tavoin minulla on myös kondomeja ja mustia kertakäyttöhanskoja. Käyn välillä availemassa laatikkoa ja kehrään: oikea kinkyily-väline. Minä omistan sellaisen. Varsinainen namilaatikko. Kauheeta, miten olenkaan tuhma.

Sillä on hauska läiskiä pöydänkulmaan ohimennessään ja sitä on hauska pyöritellä kädessään kun katselee Netflixiä ja välttelee koulutehtäviä.

Kummallinen ajatus iskee päähäni kuuden aikaan illalla, tietysti silloin kun yritän muotoilla lauseita esseeseen, joka pitäisi lähettää vielä saman päivän aikana. Puuttuu vielä puoli sivua, ja minun pääni lyö tyhjää. Katse harhailee läiskään ja on taas pakko kokeilla sen purevuutta omaan pakaraan samalla kun hakee vielä yhden kupillisen teetä. Housujenkin läpi iho jää kihelmöimään pitkäksi aikaa. U:n läimyri oli pehmeämpää nahkaa, visuaalisesti kaunis ja taattua käsityötä, mutta minun lelustani irtoaa napakampi ääni, siinä on rouheutta, joka miellyttää minua kovasti. Palaan teekuppeineni sohvalle kiemurtelemaan ja tajuan olleeni koko päivän hieman kiihottunut. Seuranhakuni on lamassa, viime viikkojen orgasmit pikaisia pornonkulutushetkiä kuulokkeet korvilla ja toinen käsi housuissa. En minä sitä läimyriä nyt mihinkään tarvitse, kun ei ole ketään, joka minua sillä läimäyttelisi, joten sikäli turha hankinta... Kunnes alan miettiä, että onhan ne muutkin lelut minulla ahkerassa käytössä, vaikka straplesskin on tarkoitettu kahdenkeskeiseen kivaan. 

Self-spanking.

En ole aiemmin uhrannut asialle ajatustakaan, ainoa kosketukseni aiheeseen on Secretary-leffa, jossa Maggie Gyllenhaal yrittää hiusharjalla saada itselleen samanlaista tunnetta kuin sen kuollut kala -silmäinen miekkonen sai avokämmenellä aikaan, eikä se tietenkään saa, koska se ei ole se juttu.

Pikaisen googletuksen jälkeen löytyy pornovideoita (ihmisiä läimimässä itse itseään? Really?) ja sitten jopa tekstejä, joihin on kirjattu vinkkejä aloittelijoille. Joku on oikein uhrannut ajatukselle aikaa perustamalla ihan omat self-spanking -sivut.

Kuljetan kättäni reittä pitkin ylös ja nipistän 

... Voisinhan minä kokeilla, josko siitä läimyristä saisi jäämään jälkiäkin? Hyvähän se on tuotteet testata ensin yksinään. Ehkä voisin katsoa myös, meneekö se korsettiviritelmä vielä päälle. Vetää sukkanauhat jalkaan. Pukea kaulapannan,

Essee valmistuu pikavauhtia ja lähetän sen ajatukset jo aivan muualla. Selailen hajanaisia sivuja ja jään katselemaan vintage-kuvia hieman pidemmäksi aikaa kuin muita. Niissä on aina jotakin... Pidän tuollaisesta vanhanajan tunnelmasta, sellaisesta "nyt tyttö polvelle tai latoon pyllistämään pukin päälle" -meiningistä. Minut saisi aivan kuumaksi pelkällä paistinlastalla läimäyttelemisellä. Sitten kun rikastun, aion hankkia niitä kauniita kermanvärisiä vintage-alusvaatteita, sellaisia sukkanauhaliivejä ja kureliivihässäköitä.

Sivuilla puhutaan self-spankingistä itsensä rangaistuksena. Täytyy päättää, mistä itseään rankaisee ja kirjoittaa se vaikka ylös. Minua alkaa hieman naurattaa: tuntuu hölmöltä ryhtyä ehdoin tahdoin keksimään itse itselleen mitään suurta syytä, kun minä haluan saada sitä piiskaa. En halua dropata tunnelmaa sillä, että alan syvällisesti mietiskellä, miten paha ihminen olen taas ollut (ja "keveiden" rikkomusten pohtiminen tuntuu vain typerältä - "mieti minkä valheen kerroit viimeksi").

... Toisaalta kun tässä muutenkin virittäydytään tunnelmaan, tuntuisi mukavalta tehdä jotain pientä hyödyllistä valmistautumista eikä vain umpimähkään alkaa hakata itseään. Päätän tiskata ja siivota ne sessiovetimet ylläni ja laittaa aamuksi kaikki valmiiksi niin, että kerrankin herääminen ei olisi yhtä hyusteeristä paikasta toiseen juoksemista. Hieman rauhoittua samalla ja päästää irti arkisesta. Kuunnella musiikkia.

Vajoan päänsisäiseen fantasiaani helposti (minun on aina ollut helppo kuvitella asioita), ja kun ei enää nolostuta tarpeeksi, kuvittelen jonkun näkevän - naisen stay upeissa tiskaamassa, kynttilänvalo lepattaa ja on hiljaista. Sen katse eksyy välillä lätkään, jonka se on asettanut sivupöydälle hyvin näkösälle. Se miettii jo endorfiinivirtauksia kehonsa läpi, sitä miten iho vähitellen lämpenee, pakotusta vatsanpohjassa, jälkiä pakaroilla. On niin hämärää, että ihon pienet virheet katoavat ja korsetti vetää ryhdin suoraan. Oikealla puolella on suuri peili, josta nainen saattaa välillä tarkistaa näkymän. Miksi sitä onkaan joskus niin ankara itselleen? En minä itsekään hae toisesta ihmisestä täydellisyyttä, miksi minä loputtomasti jahtaan sitä itseltäni?

Kuivaan käteni keittiöpyyhkeeseen ja puren huultani. Mitäs sitten?

Käy kontillesi, pylly pystyyn.

Kädet selän taa, otsa kiinni lattiaan.

Sä näet, etkö näekin?

Hyvä.

Ensimmäinen lyönti havahduttaa minut transsistani - kumi pureutuu ihon läpi lihaan ja kuvittelen pienten verisuonten rikkoutuvan pinnan alla. Mustelma nousee hitaasti kuin järven pohjan lieju, levittää lonkeronsa minun takapuoleni ylle kuin hirviö, kaunis hirviö. Haen hengitykseeni rytmiä.

Mitä sä haluat?

Että löisit mua lujempaa.

Että löisin sua lujempaa?

Niin.

Kipulutkako sä olet?

Olen. Lyö mua, ole kiltti. Pane itkemään. Työnnä sun sormet mun sisään ja hiero mun klitorista samalla kun piiskaat mua. Pane mut anelemaan sitä. Työnnä dildo syvälle ja anna sen olla siellä samalla kun liukastat sormen ja työnnät sen mun perseeseen. Pane mut vinkumaan. Pane mut nuolemaan sua samalla kun mä olen täynnä, pane mut itse ratsastamaan tapin päällä. Lyö mua. Tukista mun hiuksia, vedä päätä taakse, sylkäise kasvoihin. Hymyile. Sano mua lutkaksi. Sano mua omaksesi. Sano mulle, että voisit tehdä mitä vain, ja mä pyytäisin lisää, sillä mä pidän siitä. Mä olen huora, inhottava otus, halpa. Sun ei tarvitse edes maksaa mulle. Käytät mua ilman, että mulla on siihen mitään sanottavaa, viet mun rajalle etkä päästä putoamaan. Mä makaan perse pystyssä ja sä nussit mua molempiin reikiin etkä välitä, vaikka mä huudan. Käsket huutaa kovempaa, niin että naapuritkin kuulee mitä täällä tehdään mulle. Saat mut laukemaan koskemattakaan klitorikseen, koska sellainen mä olen, tulen pelkästä persepanosta. Joskus sä vielä hauat nähdä, kun joku muu nussii mua niin. Sä aiot sitoa mut kiinni, jalat harallaan ja itse levittää liukasteen ja sitten katsella, kun mua pannaan edestä ja takaa. Sä aiot opettaa mulle, miten suihin otetaan. Mä en saa laueta ennen kuin oot työntänyt sormet syvälle mun nieluun, ja mä tulen niitä imemällä, ahnaasti ja itkien.

- - -

Puute.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

paluu alkuun (eli missä mennään)

Punaista ja mustaa, pitsiä ja silkkiä, nahkaa ja kotikutoista H&M-laatua. Käännähtelen peilin edessä täydessä tällingissä ja kuvittelen köydet kiertämään rintojeni poikki, ranteisiini raskaat kahleet. Venyttelen, poseeraan, kumartelen. Hameenhelma peittää reisien pyöreyden ja jostakin yhtäkkiä ilmestyneen selluliitin (minulla on selluliittia! aika panikoida kuin Bridget Jones ja jumpata hieman tuossa matolla) ja paljastaa kaistaleen pitsisiin (uusiin, juuri tätä varten ostettuihin) alusvaatteisiin päättyviä sukkanauhoja.

Minä olen kaunis. Hemaiseva. Seksikäs. Kiva naapurintyttö ja hirmuinen lortto. Voi mahotonta.

Muutama tunti myöhemmin istun nurkassa (aivan itseni ajamana) ja tunnen itseni elähtäneeksi baariruusuksi liian pienessä korsetissa ja huulipunaa leuassa. Ympärilläni on pareja, kolmikuntia ja mitä ikinä -ryhmiä. Minua hävettää, mutta ei hyvällä tavalla - joku kuiskailee päässäni, että kaikki valmistautuminen ja odotus on ollut turhaa, et sinä ole kaunis, hemaiseva tai sen puoleen seksikäskään.

Minä en halua olla täällä. Minä haluaisin, että Skeptikko olisi minun kanssani. Skeptikon kanssa minä tunsin itseni ainakin hetken melkein kauniiksi, hemaisevaksi ja jopa seksikkääksi.

~*~

Niin siinä sitten kävi, että minä hyppäsin, ja kolhin pudotessani itseäni kipeästi kaikkialle, itsetunto otti osumaa ja löysin itseni istumasta suihkun lattialla suu auki, palellen päästä varpaisiin ja yrittäen dramaattisesti saada aikaan jonkinlaista elokuvamaista hysteeristä itkukohtausta. Jos vaikka sillä saisi padot auki ja pään tyhjäksi. Ei onnistunut. Päässäni hoin, että ansaitsen kyllä jonkun, jolle minä olen hyvä juuri tällaisena, joka tykkää jutuistani myös silloin, kun alan änkyttää ja ääneni ja artikulaationi käy jostain syystä käsittämättömäksi ja kun unohdan puolessa välissä sen, mitä minun pitikään sanoa. Ansaitsen jonkun, jota kiinnostaa pääsenkö yöllä turvallisesti yksin kotiin.

Kaksi viikkoa myöhemmin kerron jo juttua Veljelle - tietysti siloiteltuna ja sisaruksille sopivana versiona, jossa Skeptikko on vain minun romanttisten päiväunieni uusi jännittävä päähenkilö - ja kesken itseironisen naureskelun alan yhtäkkiä itkeä: juuri siinä kohdassa, kun kertaan sitä miten Skeptikkoa ei kiinnostanut edes sen vertaa, että hän olisi kysynyt millä pääsen yksin yöllä kotiin.

"Kai sä oot jo luovuttanut?" Veli kysyy ja katsoo minua kulmiensa alta tarkasti. Minä nieleksin ja nyökkään, mutta tiedän valehtelevani vielä, sillä tunteista toivo on vaikeinta kuolettaa. Saan itseni jatkuvasti kiinni fantasioista, joissa Skeptikko yhtäkkiä kiinnittääkin minuun eri tavalla huomiota ja joissa kaikki on kuin viime kesänä, kihelmöivää ja ihanasti auki. Minä saan vielä yhden mahdollisuuden korjata itseni, jumiutuneet tapani, epävarmuuteni.

Jos kuka tahansa muu nyyhkisi tällaisia asioita minulle, minä sanoisin, että kaikki mitä tapahtui, tapahtui syystä, eivätkä ihmiset kiinnostu toisistaan temppujen ja testien kautta. Jos kemiaa on, sitä on. Nyt ei ollut, ei Skeptikon puolelta. Eikä ihastumisessa ilman vastakaikua ole mitään häpeällistä. Ei se ole noloa, jos on hetken ajatellut, että joku voisi pitää minusta sillä tavalla.

En näe Skeptikkoa moneen viikkoon, hän jättää tulematta yhteisiin illanistujaisiin ja minä muutan rutiinini niin, ettemme enää kohtaa sattumaltakaan. Pintapuolisesti kaikki on hyvin ja kepeää, todellisuudessa minä kulutan tunteja siihen, kun mietin miksi hän lakkasi kiinnostumasta minusta, miten olisin voinut toimia toisin ja tapaileekohan hän jotakuta toista. Pintapuolisesti me olemme yhä kavereita, mutta en voi olla huomaamatta, miten hän vähitellen lakkaa viestittämästä minulle, miten hän peruu viimetipassa kaikki sellaiset kerrat, joissa me tapaisimme kahden kesken, miten hän lakkaa flirttailemasta minulle ja viettää baari-iltoina mieluummin aikaansa tuntemattomien kanssa tupakkapaikalla jutustellen kuin meidän pienessä kaveriporukassamme. Vereni kohisee päästä jalkoihin vauhdilla, kun hän joskus mainitsee olleensa treffeillä jonkun kanssa, ja melkein oksennan, kun löydän (stalkkaan) hänet Tinderistä, jossa hän etsii jotakuta, joka on "itsevarma ja keskustelutaitoinen".

Ja silti. Silti. Elän uudestaan ja uudestaan niitä hyviä hetkiä, muistan jokaisen hymyn ja kosketuksen ja kaipaan niin kovasti viime kesää, että se muuttaa minun käsitykseni siitä, mikä on (oli) totta ja mikä ei.