keskiviikko 27. helmikuuta 2019

paluu alkuun (eli missä mennään)

Punaista ja mustaa, pitsiä ja silkkiä, nahkaa ja kotikutoista H&M-laatua. Käännähtelen peilin edessä täydessä tällingissä ja kuvittelen köydet kiertämään rintojeni poikki, ranteisiini raskaat kahleet. Venyttelen, poseeraan, kumartelen. Hameenhelma peittää reisien pyöreyden ja jostakin yhtäkkiä ilmestyneen selluliitin (minulla on selluliittia! aika panikoida kuin Bridget Jones ja jumpata hieman tuossa matolla) ja paljastaa kaistaleen pitsisiin (uusiin, juuri tätä varten ostettuihin) alusvaatteisiin päättyviä sukkanauhoja.

Minä olen kaunis. Hemaiseva. Seksikäs. Kiva naapurintyttö ja hirmuinen lortto. Voi mahotonta.

Muutama tunti myöhemmin istun nurkassa (aivan itseni ajamana) ja tunnen itseni elähtäneeksi baariruusuksi liian pienessä korsetissa ja huulipunaa leuassa. Ympärilläni on pareja, kolmikuntia ja mitä ikinä -ryhmiä. Minua hävettää, mutta ei hyvällä tavalla - joku kuiskailee päässäni, että kaikki valmistautuminen ja odotus on ollut turhaa, et sinä ole kaunis, hemaiseva tai sen puoleen seksikäskään.

Minä en halua olla täällä. Minä haluaisin, että Skeptikko olisi minun kanssani. Skeptikon kanssa minä tunsin itseni ainakin hetken melkein kauniiksi, hemaisevaksi ja jopa seksikkääksi.

~*~

Niin siinä sitten kävi, että minä hyppäsin, ja kolhin pudotessani itseäni kipeästi kaikkialle, itsetunto otti osumaa ja löysin itseni istumasta suihkun lattialla suu auki, palellen päästä varpaisiin ja yrittäen dramaattisesti saada aikaan jonkinlaista elokuvamaista hysteeristä itkukohtausta. Jos vaikka sillä saisi padot auki ja pään tyhjäksi. Ei onnistunut. Päässäni hoin, että ansaitsen kyllä jonkun, jolle minä olen hyvä juuri tällaisena, joka tykkää jutuistani myös silloin, kun alan änkyttää ja ääneni ja artikulaationi käy jostain syystä käsittämättömäksi ja kun unohdan puolessa välissä sen, mitä minun pitikään sanoa. Ansaitsen jonkun, jota kiinnostaa pääsenkö yöllä turvallisesti yksin kotiin.

Kaksi viikkoa myöhemmin kerron jo juttua Veljelle - tietysti siloiteltuna ja sisaruksille sopivana versiona, jossa Skeptikko on vain minun romanttisten päiväunieni uusi jännittävä päähenkilö - ja kesken itseironisen naureskelun alan yhtäkkiä itkeä: juuri siinä kohdassa, kun kertaan sitä miten Skeptikkoa ei kiinnostanut edes sen vertaa, että hän olisi kysynyt millä pääsen yksin yöllä kotiin.

"Kai sä oot jo luovuttanut?" Veli kysyy ja katsoo minua kulmiensa alta tarkasti. Minä nieleksin ja nyökkään, mutta tiedän valehtelevani vielä, sillä tunteista toivo on vaikeinta kuolettaa. Saan itseni jatkuvasti kiinni fantasioista, joissa Skeptikko yhtäkkiä kiinnittääkin minuun eri tavalla huomiota ja joissa kaikki on kuin viime kesänä, kihelmöivää ja ihanasti auki. Minä saan vielä yhden mahdollisuuden korjata itseni, jumiutuneet tapani, epävarmuuteni.

Jos kuka tahansa muu nyyhkisi tällaisia asioita minulle, minä sanoisin, että kaikki mitä tapahtui, tapahtui syystä, eivätkä ihmiset kiinnostu toisistaan temppujen ja testien kautta. Jos kemiaa on, sitä on. Nyt ei ollut, ei Skeptikon puolelta. Eikä ihastumisessa ilman vastakaikua ole mitään häpeällistä. Ei se ole noloa, jos on hetken ajatellut, että joku voisi pitää minusta sillä tavalla.

En näe Skeptikkoa moneen viikkoon, hän jättää tulematta yhteisiin illanistujaisiin ja minä muutan rutiinini niin, ettemme enää kohtaa sattumaltakaan. Pintapuolisesti kaikki on hyvin ja kepeää, todellisuudessa minä kulutan tunteja siihen, kun mietin miksi hän lakkasi kiinnostumasta minusta, miten olisin voinut toimia toisin ja tapaileekohan hän jotakuta toista. Pintapuolisesti me olemme yhä kavereita, mutta en voi olla huomaamatta, miten hän vähitellen lakkaa viestittämästä minulle, miten hän peruu viimetipassa kaikki sellaiset kerrat, joissa me tapaisimme kahden kesken, miten hän lakkaa flirttailemasta minulle ja viettää baari-iltoina mieluummin aikaansa tuntemattomien kanssa tupakkapaikalla jutustellen kuin meidän pienessä kaveriporukassamme. Vereni kohisee päästä jalkoihin vauhdilla, kun hän joskus mainitsee olleensa treffeillä jonkun kanssa, ja melkein oksennan, kun löydän (stalkkaan) hänet Tinderistä, jossa hän etsii jotakuta, joka on "itsevarma ja keskustelutaitoinen".

Ja silti. Silti. Elän uudestaan ja uudestaan niitä hyviä hetkiä, muistan jokaisen hymyn ja kosketuksen ja kaipaan niin kovasti viime kesää, että se muuttaa minun käsitykseni siitä, mikä on (oli) totta ja mikä ei. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti