tositarkoituksella, sinun

Aluksi haen seuraa virtuaalimaailmasta.

Painotan sanoja "anonyymius" ja "nettisuhde" ja vakuutan kaiken olevan rentoa ja kevyttä ajanvietettä, tosin olen valmis myös näkemään vaivaa viesteilyn eteen. Saan muutaman kiinnostavan vastauksen, joista emsimmäiseen vastaan heti ja hylkään muut ehdokkaat. Minä haluan olla Hyvä Subi. Haluan keskittyä vain yhteen kerrallaan. 

Myöhemmin käy ilmi, ettei olisi kannattanut. Hänen viestinsä ovat lyhyitä ja vaikka kuvat paljastavat julmetun kauniin naisen, menetän mielenkiintoni samantien. Nimittely särähtää korvaan, ja hän vaatii paljon antamatta itse mitään takaisin. Minkäänlaista alkeellistakaan luottamusta ei synny. Viestittely jää siihen. Pian tämän jälkeen tapaankin oikeassa elämässä vaniljaneidin ja kaikki kinkyily katoaa taka-alalle, kun yritän saada jo ihan tavallisen suhteen toimimaan. Kiertelemme kahviloita ja kaikki on uutta ja erilailla jännittävää, romanttiikkaa ja kukkapuskia ja minä olen oikeastaan onnellinen. Seksi on hailakkaa ja maistuu aaviustuksen makealta. Ihan hyvää, joten keskitän kaiken kirpeän fantasioiden puolelle ja maustan masturbaatiosessioitani pornovideoilla. Vaniljaneidille en sano koskaan mitään, vaan tunnustelen maaperää varovaisesti kokeilemalla painaa hänen ranteensa patjaa vasten, mutta kun hän katsoo minua silmälasiensa takaa hämmentyneesti, minä lopetan kokeiluni. Olen vain hellä, hyvin hyvin hellä ja hymyilen paljon.

Syksyllä me eroamme ja minä puran turhautumiseni kuntoiluun. Mikään seksi ei kiinnosta. Rääkkään itseni äärirajoille. Menee kauan, ennen kuin katselen edes baarissa ympärilleni. Palaan pikkuhiljaa virtuaalimaailmaan, josta K noukkii minut hetkeksi talteen, mutta muutaman kuukauden jälkeen elämässä tapahtuu taas asioita ja kiinnostukseni kuivuu jälleen. K haluaa tavata, mutta minä tiedän, että pelkään väärällä tavalla. En halua joutua tilanteeseen, jossa hermostun ja jäädyn ja pelkään sanoa, etten pysty, koska en osaa luottaa K:hon. Emme tapaa. Olen helpottunut. K jää nettituttavaksi, jonka kanssa vaihtaa epäsäännölisesti ajatuksia ja jauhaa niin sanotusti paskaa lämpimikseen.

Kesän alussa kirjoitan ensimmäisen live-seuranhakuilmoitukseni. Teen sen yhtenä iltapäivänä rennoin rantein, uskomatta todella että joku potentiaalinen vastaa. Silti käyn usean päivän ajan vilkuilemassa ilmoitustani ja ihmettelen, etteikö ketään, ei edes miehiä tai feikkejä. Eivät minun mieltymykseni nyt niin outoja ole. Eihän?

Istun keskellä metsää ja heittelen mustikoita ämpäriin, kun kännykkään kilahtaa viesti. Luen sen kieli keskellä suuta kerran nopeasti ja toisen kerran jopa keskittyen ja tunnen värin nousevan kasvoilleni. Pikkuhousuni kastuvat. Laitan kännykän nopeasti laukkuun ja jatkan keräämistä yrittäen olla virnuilematta. Viesti on lupaava ja hetken minua jo kaduttaa: pelkään olevani pettymys, vaikka olen kuvaillut itseäni mahdollisimman rehellisesti liikoja kehumatta. Pelkään, että nainen yhteyden toisessa päässä osoittautuu joksikin taas väärällä tavalla aivan kamalaksi. Sitten totean, ettei minulla ole mitään menetettävää. Kun suostun tapaamiseen, voin vain onnitella itseäni rohkeudesta. Tällaisista asioista vain lukee ja haaveilee. Katsokaa kun minä alan pikku hiljaa tehdä asioita!

Hän ei kuitenkaan vastaa enää. Ei kahteen kokonaiseen päivään, sitten kolmeen.

Luen uudestaan lähettämäni viestin ja yritä siivilöidä siitä ne klimpit, joita vastaanottaja ei halunnutkaan niellä. Kuulostinko idiootilta? Epämielenkiintoiselta? Naiivilta lapsukaiselta? Epäkehityskelpoiselta? Voi luoja, ehkä siellä on jossain kirjoitusvirhe. Ehkä hän ei ole saanutkaan koko viestiä. Ehkä en osannut lähettää sitä. Ehkä se päätyi suoraan roskakoriin. K sanoi joskus, että minä olen varsin etäinen ja ihan liian kohtelias. Ehkä kuulostin kylmältä ja asialliselta, karkkikauppasubilta, lahnalta. Vai onko vastaamattomuus jokin dominointikeino? Joko minua manipuloidaan tarkistamaan sähköpostini tunnin välein? Tai ehkä hänellä on viikonloppuna muutakin tekemistä kuin istua koneen ääressä naputtelemassa vastausta jollekin pikku bimbolle?

Huomaan kiihottuvani ajatuksesta, että se kaikki onkin vain ovelaa kieroilua saada minut koukkuun. Kosiskelua. Kolmen päivän sääntö. Minä olen sekaisin kuin seinäkello. Kukkuu.

Tai ehkä minä en vain olekaan tarpeeksi. Neljäntenä päivänä luovutan ja totean, että hän taisi kadota bittiavaruuteen. Niin on käynyt ennenkin ja minä olen tehnyt liian monesti samoin. Ehkä se on Karman laki. Laitan toisen seuranhaun enkä odota mitään.

Seuraavana aamuna sähköposti kilahtaa taas, ja nyt minulle vilkuttelee vielä lupaavamman oloinen nainen. Hän ei aioastaan luettele kohtia, joissa omat mieltymykseni kohtaavat hänet, vaan tekee omia ehdotelmia ihanan määrätietoisesti. Mielikuvitukseni laukkaa. Käyn katselemassa itseäni arvioivasti peilistä. Hiplaan hiuksiani ja kuvittelen toisen ihmisen käden niihin. Vatsanpohjassa värähtää. Teen tavalliset ja epätavalliset nettihaut ja saatan löytää hänet instagrammista ja facebookista - tai sitten jonkun aivan muun. Neiti Etsivän leikkiminen kuitenkin tyynnyttää minua sen verran, että näpyttelen hänellekin vastauksen. Ihmiset vaikuttavat paperilla niin saavuttamattomilta ja heihin on helppo ladata tuhatsata mielikuvaa ilmaisujen ja lauserakenteiden perusteella ja sen, mitä he kertovat ja varsinkin mitä jättävät kertomatta. Luen viestini moneen kertaan ja lähetän sen uudet entistä värikkäämmät perhoset vatsanpohjassani.

Kuluu taas kolme päivää, eikä nainen vastaa enää. Tarkistan sähköpostini, osoitteet, lähetän itselleni viestin... Kaiken pitäisi olla kunnossa. Minussa on pakko olla jotain vikaa.

Intoni laimenee. Tiedän kyllä, että kärsivällisyys näissä asioissa on valttia ja joudun vielä pallottelemaan sata ja yksi kertaa ennen kuin tärppää. Tieto ei kuitenkaan yhtään helpota kasvavaa ärtymystä: mutta kun minulla olisi rohkeutta nyt. Nyt minä olisin valmis. Kohta kuitenkin tapahtuu taas jotain enkä minä sitten taas viitsi mitään. Loppuikohan niiltä naisilta vain rohkeus kesken? Kumpikin kehui kokemuksillaan. Mksi nähdä niin paljon vaivaa ja kirjoittaa fiksu, huoliteltu vastaus ja sitten lopettaa siihen? Ennen kuin ehti yhtään ihon alle? Ja minä kun olin niin rehellinen. En yrittänyt mielistellä tai mitään. Vai yritinkö? Jossain se vika on ja ihan varmasti täällä päässä. Tämä leikki ei ole ollenkaan minulle. Ei tällaisen ihmisen, jolla on näin huono itsetunto pitäisi etsiä seuraa ensalkuunkaan. Tulen vain entistä hullummaksi.

Kolmas vastaus on trolli. Se saa minut taas lukemaan oman ilmoitukseni ulkopuolisen silmin: huh huh. Skeneä täysin tuntemattomalle tekstini on varmasti kauhistelun ja päänpudistuksen aihe. Nuori likka, ja noin hukassa. Päätyy vielä jonkun pervessin hakattavaksi ja paloiteltavaksi. Ja vielä kerjäsi sitä. Hullu maailma.