Neula rikkoo ihoni pinnan kevyesti, vaivattomasti. Mieleeni ui muisto kymmenen vuoden takaa, kun puukonterä lävistää vasemman reiteni niin kuin veitsi voin, ja tunnen hetken samaa järkytystä siitä, miten helposti se käy. Minä en ole särkymätön enkä kuolematon. Minä olen pehmeää kudosta ja ohutta solukkoa, väriseviä hermopäätteitä.
Katson lumoutuneena, kun toinen 0,7mm neula uppoaa minuun, tulee lyhyen matkan päästä uudestaan pintaan, uppoaa ja palaa vielä kerran pintaan.
Siinä se on. Minä tuskin tunsin sitä.
0,8:sta minä löydän kolmesti rakkauden, 1mm saa minut nauramaan korkealta ja hermostuneesti, 1,2 mm saa minut jo irvistämään, ja siihen me lopetamme.
Kun neulat nypitään irti ja veri alkaa valua, mietin vain, että haluan lisää: seuraavaksi haluan kuvion, enkelinsiivet selkääni ja reisiini harakanvarpaita kulkemaan.
Seuraavien päivien aikana sivelen syntyneen mustelman reunoja sormillani ja näen unia silmät auki. Selailen netistä lääkärintakkeja ja neulapaketteja, mustia ja vaaleanpunaisia nitriilikäsineitä.
Kerron kaikesta myöhemmin Aliisalle ja se toteaa, että kunhan et nyt liikaa innostu.
- - -
Kevään korvalla me olemme taas "juttu", Aliisa ja minä. Tiedän, tiedän. Toisinaan löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimästä, kuinka monta kertaa ajattelin vielä ottaa turpaani: minä olen vannonut, että ei enää koskaan ja hokenut mantrana, ettei siitä ikinä tulisi oikeasti mitään, ja silti... Silti me olemme taas tässä, taas kaksi vuotta sen jälkeen kun viimeksi vannottiin. Kaikki tuntuu sitä paitsi aivan liian aikaiselta, minä parantelen itseäni yhä Skeptikon aiheuttamasta tunnemyrskystä enkä ole ajatellut deittailevani vielä hetkeen ketään. Mutta kun Aliisa yhtenä päivänä kertoo kädet täristen, miten minä olen aina ollut hänen mielessään, miten hän on katunut ja miten kaikki on minun kanssani niin hauskaa, mitä siihen voi sanoa? Sehän on niin kaunis tarinakin, se sellainen, jossa me päädymme kuitenkin kaikkien vaikeuksien kautta yhteen, kun kumpikin on saanut hetken kasvaa rauhassa.
Kesä kuluu omalla painollaan, minä jatkan kinkybileissä käymistä, opettelen solmimaan solmuja ja poltan iltaisin kieli keskellä kämmentä omista shibariköysistäni karvoja pois. Me emme harrasta seksiä, varsinaisesti. Minä en halua... painostaa. Kerään muutaman lisäkilon ja tunnen oloni epähaluttavaksi, kirjoitan lopputyötäni ja kuuntelen loputtomasti parisuhdepodcasteja, seksipodcasteja ja oppaita hyvän suhteen rakentamiseen, hampaat irvessä ja otsasuoni sykkien: minähän panen tämän onnistumaan, tällä kertaa se ei ole ainakaan yrityksen puutteesta kiinni. Puren kieltäni, etten aja Aliisaa nurkkaan kysymyksineni, jotka alkavat kuulostaa omassa päässänikin ikävän syyttäviltä: Oletko sä aseksuaali? Aromantikko? Tykkäätkö edes naisista? Olenko mä sittenkin taas vain kokeilu? Mikä sua pelottaa? Miten korkea sun libido on? Miksi sä edes halusit olla mun kanssa, jos et sitten ole? Pelotanko mä sua?
Aliisa on aluksi täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja jää useaan kertaan minun luokseni yöksi. Hetken aikaa iltainen rutiinimme on pimeässä hapuilla toisen sormia, käsivarsia, ja kahdesti saan hänet jopa pyörähtämään päälleni suutelemaan... Mutta hän ei osaa suudella. Se on kiusallinen fakta, jonka minä ohitan enkä jää siihen kiinni. Puren taas kieltäni (kun hän on ensin purrut minun huuliani, mitä sekin on oikein olevinaan?) ja yritän kerta toisensa jälkeen vaihtaa rytmiä hätäisestä sähläyksestä tunnustelevampaan, pehmeään tyyliin. Viimeisellä kerralla hän rauhoittuukin hetkeksi ja minä muistan heti sanoa, että pidin siitä, minä olen vähän sellainen fiilistelijä, herkkis.
Sen jälkeen vierailut salakavalasti harvenevat, hänellä on jatkuvasti muita velvotteita ja hänen on vaikea löytää täydestä kalenterista aikaa vain minulle. Viestit vähenevät, arkistuvat. Hän saattaa tiuskahtaa minulle mitä merkillisimmistä pienistä asioista ja kun kerron hänelle itselleni tärkeistä arvoista, hän mitätöi niiden merkityksen. Kun hän tulee taas yhtenä viikonloppuna luokseni ja kuuntelen ikuisesti kiertävää levysoitinta kiireestä, stressistä, perhesuhteista, rahasta, kuuroutuvasta tädistä ja vaikeasta serkusta, minä alan miettiä, etten taida rakastaa. En minä tätä tahtonut, en tahdo olla terapeutti, kaveri ja oikeiden ja väärien sanojen strapetsitaiteilija, yksi marmattaja jonon jatkona. Minä halusin olla kumppani, rakastaja, valo arjessa. En minä tätä tahtonut. En tahdo hapuilla pimeässä. Tämä ei yksinkertaisesti enää riitä minulle.
Jälkeenpäin sitä miettii, menikö kaikki sittenkin liian helposti ja annoin sen lipua sormieni lävitse niin kuin kaiken aiemmankin, mutta kun kaikki on - jälleen kerran, lopullisesti, peruttamattomasti - ohitse, päällimmäisenä minä tunnen vain helpotusta: ei enää epävarmuutta, jatkuvaa hermoilua siitä, uskaltaako koskea vai ei, ei viiltävää pettymystä siitä, kun hän sanoo, ettei hänen olonsa ole niin "fyysinen". Kuuntelen keskeyttämättä, ilme neutraalina, kun hän kertoo, ettei halua ihmisten pitävän häntä seksuaalisena ollenkaan, ettei hän ole koskaan saanut orgasmia ja että seksi tuntuu hänestä pelkältä pakolliselta suoritteelta. Hän haluaa ystävän ja ehkä äidin lapsilleen. Seksi ja seksuaalisuus ei kuulu hänen sanastoonsa, hän ei halua puhua eikä kuulla siitä mitään.
Minä haluan kuulla olevani kaunis ja seksikäs, haluan haluta vapaasti, olla se paras ystävä ja se, jota kaivataan niin että kurkuun nousee joskus pala. Se, jota ajatellaan juuri ennen laukeamista ja se, joka halutaan nähdä uikuttavana ja tärisevänä, heikkona, hikisenä ja kauniina. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin.
Silti minä itken, kun hän lähtee, ja hartioiden asennosta minä olen näkevinäni, ettei tämä taaskaan satu häneen yhtä paljon kuin minuun. Hänen sanansa "okei, emmä tiennyt et toi on sulle niin tärkeää" jäävät kiertämään päähäni ja tunnen itseni vain kurjaksi. Kolme päivää minä suren ja annan piikkien (katkeransuloisten muistojen) tulla. Ryvetän itseni surussani, hoen hokemiseen päästyäni, ettei kukaan koskaan tule rakastamaan eikä haluamaan minua, minä olen viallinen. Minä en tule koskaan saamaan mitään, koska haluan liian paljon.
Neljäntenä päivänä kurotan kohti elämää ja tulevaisuutta laittamalla Kirsille tekstarin:
Läheks mun kaa seksibileisiin?
Seuraavien päivien aikana sivelen syntyneen mustelman reunoja sormillani ja näen unia silmät auki. Selailen netistä lääkärintakkeja ja neulapaketteja, mustia ja vaaleanpunaisia nitriilikäsineitä.
Kerron kaikesta myöhemmin Aliisalle ja se toteaa, että kunhan et nyt liikaa innostu.
- - -
Kevään korvalla me olemme taas "juttu", Aliisa ja minä. Tiedän, tiedän. Toisinaan löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimästä, kuinka monta kertaa ajattelin vielä ottaa turpaani: minä olen vannonut, että ei enää koskaan ja hokenut mantrana, ettei siitä ikinä tulisi oikeasti mitään, ja silti... Silti me olemme taas tässä, taas kaksi vuotta sen jälkeen kun viimeksi vannottiin. Kaikki tuntuu sitä paitsi aivan liian aikaiselta, minä parantelen itseäni yhä Skeptikon aiheuttamasta tunnemyrskystä enkä ole ajatellut deittailevani vielä hetkeen ketään. Mutta kun Aliisa yhtenä päivänä kertoo kädet täristen, miten minä olen aina ollut hänen mielessään, miten hän on katunut ja miten kaikki on minun kanssani niin hauskaa, mitä siihen voi sanoa? Sehän on niin kaunis tarinakin, se sellainen, jossa me päädymme kuitenkin kaikkien vaikeuksien kautta yhteen, kun kumpikin on saanut hetken kasvaa rauhassa.
Kesä kuluu omalla painollaan, minä jatkan kinkybileissä käymistä, opettelen solmimaan solmuja ja poltan iltaisin kieli keskellä kämmentä omista shibariköysistäni karvoja pois. Me emme harrasta seksiä, varsinaisesti. Minä en halua... painostaa. Kerään muutaman lisäkilon ja tunnen oloni epähaluttavaksi, kirjoitan lopputyötäni ja kuuntelen loputtomasti parisuhdepodcasteja, seksipodcasteja ja oppaita hyvän suhteen rakentamiseen, hampaat irvessä ja otsasuoni sykkien: minähän panen tämän onnistumaan, tällä kertaa se ei ole ainakaan yrityksen puutteesta kiinni. Puren kieltäni, etten aja Aliisaa nurkkaan kysymyksineni, jotka alkavat kuulostaa omassa päässänikin ikävän syyttäviltä: Oletko sä aseksuaali? Aromantikko? Tykkäätkö edes naisista? Olenko mä sittenkin taas vain kokeilu? Mikä sua pelottaa? Miten korkea sun libido on? Miksi sä edes halusit olla mun kanssa, jos et sitten ole? Pelotanko mä sua?
Aliisa on aluksi täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja jää useaan kertaan minun luokseni yöksi. Hetken aikaa iltainen rutiinimme on pimeässä hapuilla toisen sormia, käsivarsia, ja kahdesti saan hänet jopa pyörähtämään päälleni suutelemaan... Mutta hän ei osaa suudella. Se on kiusallinen fakta, jonka minä ohitan enkä jää siihen kiinni. Puren taas kieltäni (kun hän on ensin purrut minun huuliani, mitä sekin on oikein olevinaan?) ja yritän kerta toisensa jälkeen vaihtaa rytmiä hätäisestä sähläyksestä tunnustelevampaan, pehmeään tyyliin. Viimeisellä kerralla hän rauhoittuukin hetkeksi ja minä muistan heti sanoa, että pidin siitä, minä olen vähän sellainen fiilistelijä, herkkis.
Sen jälkeen vierailut salakavalasti harvenevat, hänellä on jatkuvasti muita velvotteita ja hänen on vaikea löytää täydestä kalenterista aikaa vain minulle. Viestit vähenevät, arkistuvat. Hän saattaa tiuskahtaa minulle mitä merkillisimmistä pienistä asioista ja kun kerron hänelle itselleni tärkeistä arvoista, hän mitätöi niiden merkityksen. Kun hän tulee taas yhtenä viikonloppuna luokseni ja kuuntelen ikuisesti kiertävää levysoitinta kiireestä, stressistä, perhesuhteista, rahasta, kuuroutuvasta tädistä ja vaikeasta serkusta, minä alan miettiä, etten taida rakastaa. En minä tätä tahtonut, en tahdo olla terapeutti, kaveri ja oikeiden ja väärien sanojen strapetsitaiteilija, yksi marmattaja jonon jatkona. Minä halusin olla kumppani, rakastaja, valo arjessa. En minä tätä tahtonut. En tahdo hapuilla pimeässä. Tämä ei yksinkertaisesti enää riitä minulle.
Jälkeenpäin sitä miettii, menikö kaikki sittenkin liian helposti ja annoin sen lipua sormieni lävitse niin kuin kaiken aiemmankin, mutta kun kaikki on - jälleen kerran, lopullisesti, peruttamattomasti - ohitse, päällimmäisenä minä tunnen vain helpotusta: ei enää epävarmuutta, jatkuvaa hermoilua siitä, uskaltaako koskea vai ei, ei viiltävää pettymystä siitä, kun hän sanoo, ettei hänen olonsa ole niin "fyysinen". Kuuntelen keskeyttämättä, ilme neutraalina, kun hän kertoo, ettei halua ihmisten pitävän häntä seksuaalisena ollenkaan, ettei hän ole koskaan saanut orgasmia ja että seksi tuntuu hänestä pelkältä pakolliselta suoritteelta. Hän haluaa ystävän ja ehkä äidin lapsilleen. Seksi ja seksuaalisuus ei kuulu hänen sanastoonsa, hän ei halua puhua eikä kuulla siitä mitään.
Minä haluan kuulla olevani kaunis ja seksikäs, haluan haluta vapaasti, olla se paras ystävä ja se, jota kaivataan niin että kurkuun nousee joskus pala. Se, jota ajatellaan juuri ennen laukeamista ja se, joka halutaan nähdä uikuttavana ja tärisevänä, heikkona, hikisenä ja kauniina. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin.
Silti minä itken, kun hän lähtee, ja hartioiden asennosta minä olen näkevinäni, ettei tämä taaskaan satu häneen yhtä paljon kuin minuun. Hänen sanansa "okei, emmä tiennyt et toi on sulle niin tärkeää" jäävät kiertämään päähäni ja tunnen itseni vain kurjaksi. Kolme päivää minä suren ja annan piikkien (katkeransuloisten muistojen) tulla. Ryvetän itseni surussani, hoen hokemiseen päästyäni, ettei kukaan koskaan tule rakastamaan eikä haluamaan minua, minä olen viallinen. Minä en tule koskaan saamaan mitään, koska haluan liian paljon.
Neljäntenä päivänä kurotan kohti elämää ja tulevaisuutta laittamalla Kirsille tekstarin:
Läheks mun kaa seksibileisiin?
