ensimmäinen kerta (x kaksi)

Kello on hieman yli kymmenen, paikalla ei ole vielä oikein ketään. Suunnistan ensin vessaan ja nautin, kun saan kaikessa rauhassa pyörähdellä nilkkureissani peilin edessä. Pitäisi uskaltautua uloskin ja hakea olut. Istua alas ja katsella ihmisiä. Olla ajattelematta Aliisaa, meidän tilannettamme, surkeaa tuuriani, eilisiltaa. Sitä miten se ei halunnutkaan minua, miten se sanoi että kaikki oli vain kokeilua. Ei totta ollenkaan.  Olen taas vapaa. Vapautettu. Työnnetty ovesta ulos, kiitos ja näkemiin. Palataan takaisin siihen mitä oli ennen, vaikka mikään ei ole enää niin kuin ennen, kaikki on vääntynyt ja kertynyt solmuun, ja me vain teeskentelemme ja sanomme, ettei mikään ole muuttunut.

Minä olen. Jotkut ihmiset vain tulevat ja ravistavat päästä jalkoihin uusiksi ja jättävät jälkeensä sotkua. Sitä sanotaan elämäksi ja sen minä hyväksyn, muutos on välttämätöntä. Se mitä minä en hyväksy, on se, että tällä kertaa sen on tehnyt ihminen, jonka pitäisi olla tämän jälkeen auttamassa minua keräilemään palasia. Nyt kuitenkin Aliisa on ainut ihminen, jolle en voi tästä kesästä puhua ja ainoa ihminen, jolle haluaisin siitä kaikista eniten kertoa. 

U:n asunto on pieni ja sievä, hän ottaa eteisessä kengät heti pois ja minä seuraan kömpelösti esimerkkiä. En tiedä mitä tekisin, menisinkö hänen perässään keittiöön, vai saanko katsella ympärilleni. 

"Otatko teetä?"

Häkellyn.

"... Voin mä teetäkin juoda."

Tee! Tuo monimerkityksellinen juoma. Ennen puhuttiin "päiväkahveista", nyt se on "iltatee". Minulla iskee himo nyppäistä teepussin lappu itselleni talteen (muistoksi), mutta pelkään U:n näkevän ja pitävän minua hulluna. Kävelen olohuoneeseen, tutkin tietysti ensimmäisenä kirjahyllyn, istun sohvalle ja katselen U:n kenkiä. En katso vahingossakaan sängyn suuntaan. Se ei ole minun paikkani. Sängyt ovat pyhiä paikkoja, tarkoitettu vain asunnon haltijalle ja rakastajille. Hyvä subi. Ei hypi sängylle. Painan hikiset kämmeneni yhteen ja koitan rentouttaa hartiani. En halua U:n näkevän, miten hermostunut taas olen.

Tunti myöhemmin tanssilattia on aivan täysi, olen juonut lonkeroni kauan sitten ja törmännyt Teijaan. Me emme ole vielä ystäviä, ja olen jälleen tullut tavallaan kaapista ulos. En istu heidän pöytäänsä, hymyilen vain etäisesti ja kiiruhdan vastakkaiseen suuntaan. Teija on oikeastaan Aliisan ystäviä enkä minä tiedä, tietävätkö he Aliisasta ja minusta. Ehkä he ihmettelevät, miksi olen yksin liikenteessä. Ehkä jos istuisin pöytään, he alkaisivat kysellä. Minä en jaksa mitään kysymyksiä, vähiten niitä, jotka oma pääni minulle tekee. 

(Miksi Aliisa ei halunnutkaan minua? Halusiko koskaan? Oliko se koko ajan leikkiä? Miksen minä kysynyt siltä? Miten minä nyt jaksan olla sen kaveria? Onko kaikki pilalla? Olisiko pitänyt olla toisenlainen?)

U esittelee minulle köydet, kynttilät, piiskat. Köydet ovat ohuempia kuin luulin, karheita. Piiskojen nahka natisee, kun kosketan niitä. Jutustelemme niitä näitä. Kyselen, mistä U on tarvikkeensa hankkinut ja se nauraen kertoo, että ratsupiiska on ihan Prismasta hankittu. (Myöhemmin menen nettisivuille katsomaan ja häkellyn: niitähän saa alle kympillä!) Siitä piiskasta minä opin kohta pitämään, niitä karkeita köysiä rakastamaan.

Naisella on punainen tukka, siniset silmät, silmälasit ja hän on lyhyempi kuin minä. Äkkiä hän on siinä, tanssii minun edessäni, ja minä vastaan hänen katseeseensa hieman hämilläni. Onhan se kivempi tanssia seurassa. Muutaman kappaleen jälkeen nainen nojautuu lähemmäs ja huutaa minun korvaani:

"Tuutko tupakalle?" 

En ole polttanut kolmeen vuoteen. Nyökkään ja seuraan häntä ulos. Pummaan savukkeen - se on jotain punasta, ja minua melkein yskittää. En muista, mistä me puhuimme. Ehkä hän kysyi ikääni. Kertoi olevansa muualta. Että hän käy täällä joskus. Hänen paikkakunnallaan ei ole homobaareja. Musiikki on ihan hyvää. Hän on kaupassa töissä. Pitkät opiskelut eivät ole häntä varten.

Kun U käy WC:ssä, minä nappaan sukkanauhat pois. Ne näyttivät ehkä sittenkin kotona vähän hölmöiltä minun jaloissani eikä minun nyt tarvitse pelätä, että stay upit valuisivat alas. Tungen ne takkini taskuun enkä uskalla katsoa peilistä, ovatko kasvoni jo aivan punaiset.

Me aloitamme. Olen lattialla polvillani, minä olen samaan aikaan minä ja en ole, U on U eikä enää kuitenkaan. Hän ei puhu, vaan näyttää mallia miten ranteet tulee olla, sanoo muutaman sanan silloin tällöin. Minä haluaisin vilkaista alas ja nähdä, miten köydet asettuvat, mutta en uskalla - hetki on harras, kokemus melkein uskonnollinen. Pidän äänestä, jonka köysi pitää, kun se osuu lattiaan: hwhap. Pidän siitä, miten tunnen olevani tiukassa paketissa enkä edes kokeile, pitäisivätkö köydet jos yrittäisin niistä irti. Minä vain olen. Passiivisesti. Seuraan U:ta silmilläni, ja minut täyttää merkillinen kaipuu: Kosketa minua. Ole kiltti. Lyö vaikka. Mitä vain. En kuitenkaan sano mitään. Minun sisälläni on kuuma virta, se velloo minun sisälläni ja huuhtoo pois pelon ja jännityksen. Minä olen turvassa, kellun.

Me tanssimme taas, ja jossain Iggy Azalean Black Widown ja Haloo Helsingin Beibin välissä huomaan suutelevani punatukan kanssa, hänen kätensä ovat minun lantiollani ja minä vien omiani epävarmana hänen selkäänsä, kiemurtelen häntä vasten. 

"Lähetäänkö?" 

Ulkona maailma pyörii hieman, minun on haettava pyöräni kadunvarresta. Pummaan toisen tupakan. Ei, tässä vaiheessa hän kysyy ikääni. Se on kaksikymmentäkolme. Hän katsoo minuun hämmentyneenä ja sanoo, että kuuli aikaisemmin että kolmekymmentäkolme. Kysyn hänen ikäänsä ja se on kolmekymmentäyksi. Hänellä on lapsi, tai lapsia. Hän on liikkeellä luvan kanssa. Miehensä kuulemma harrastaa samaa, toisten miesten kanssa. Hänellä on tätä iltaa varten hotellihuone varattuna. Haluanko vielä tulla? 

(Minä en ole tällainen, minä en tee tätä. 

Aliisa. Edellisilta. Pysytään kavereina. Mä en varsinaisesti tunne suhun sillä tavalla vetoa. En mä ajattele sua seksuaalisesti niin. Mä vain kokeilin, josko tästä tulis jotain. Ihan hassu juttu. Mua naurattaa. Naurattaako suakin? 

Ei,mua ei naurata. Mua itkettää.) 

"Kai sä olet ennen ollut naisen kanssa?" 

"Olen." 

Valhe sujahtaa huulteni lävitse helposti, epäröimättä. Minä olen kaksikymmentäkolmevuotias neitsyt, suudellut toista ihmistä viimeksi viisi vuotta sitten, eikä hänen tarvitse tietää sitä. Minä olisin halunnut, että Aliisa on minun ensimmäiseni, mutta Aliisankaan ei tarvitse tietää sitä, niin kuin sen ei tarvitse tietää sitäkään, että minuun sattuu nyt kipeästi, että olen sille vihainen, että se loukkasi minua suorapuheisuudellaan, että halusin vain haistatella sille, kun se itse oli niin rauhallinen. Minä haluan näyttää itsevarmalta ja siltä, että tiedän mitä teen. Se on minun fantasiani.

Lähden naisen matkaan.

"Lattialle."

Hänen äänensä on pehmeämpi kuin ennen, minä olen menettänyt omani kokonaan. Makaan kyljelläni, käsivarret ylhäällä, kun U sitoo jalkani. Hiukset valuvat silmilleni ja katselen niiden lomitse U:n korkokenkiä huoneen nurkassa. Toivoisin, että ne olisivat hänellä jalassa. Kuulisin korkojen kopinan lattiaa vasten, hän olisi tyylikäs, koossa ja hallittu, ja minä makaisin myttynä hänen jalkojensa juuressa. Ehkä minulla on kenkäfetissi.

Sitten U kääntää minut kasvot lattiaa vasten ja nostaa helmani. En näe enää mitään, enkä enää juuri ajattelekaan. Minua ei edes hävetä, vaikka U:lla on suora näköyhteys minun isoon takapuoleeni, joka ei todellakaan ole mikään nätti ja timmi. Punastun mielihyvästä, kun U kehuu stringejäni ja kehrää, kun huomaa korseletin mekkoni alla. Hän aloittaa piiskauksen melkeinpä hellästi lämmitellen enkä minä päästä äännähdystäkään, hengittelen vain.

Seuraan naista hotellille, hymyilen vastaanottovirkailijalle ja katson häntä silmiin. Ei tässä mitään. Portaat ylös ja vasemmalle, käytäviä pitkin. Tuijotan naisen selkää ja hänen askeleensa täpästävät hieman. Sisällä hän tarjoaa minulle lämpimän tölkkioluen. Istumme sängyllä vaitonaisina ja minä alan nauraa ("Mä en sitten koskaan ole tehnyt tämmöstä") ja se hymyilee - "En mäkään." 

Olut jää juomatta. Nainen suutelee minua kiivaasti ja nykii vaatteita pois yltäni, tulee päälleni makaamaan. Hänen ihonsa on vaalea ja pehmeä, rinnat suuremmat kuin minun. Hän painaa reitensä minun häpyäni vasten, ja me löydämme yhteisen rytmin lopulta, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän tekee niin kuin tekee. Vielä tänäkään päivänä en oikein saa kiinni tribbauksesta. Sitten hän vetäytyy ja sumeilematta alkaa nuolla minua ja minun hengitykseni salpautuu, minua nolottaa. En tiedä mitä tehdä, miten osoittaa että pidän siitä. (Pidänkö minä edes siitä?) Ujutan käteni hänen hiuksiinsa ja katson häntä, ja hän vastaa katseeseeni hieman sumuisesti niin kuin ihmiset, jotka yrittävät nähdä ilman silmälaseja. tai ehkä se on alkoholin tuomaa utuisuutta.

Hän lopettaa ja suutelee minua jälleen, eikä se tunnu niin irstaalta kuin luulisi. Sormetan häntä varovaisesti samalla kun hän on päälläni, ja lopulta teen päätöksen tehdä vastapalveluksen ja kierähdän hänen päälleen. En tiedä, nauttiiko hänkään. Yritän kaivaa muististani kaikki lukemani suuseksiohjeet ja muistan vain hämärästi jonkun kirjoittaneen, että "kirjaimien" piirtely kielenkärjellä tuntuu hyvältä. Aloitan A:sta, valmiina jatkamaan vaikka koko yön Ö:hön asti. En ajattele seksitartuntoja. Seuraavana aamuna häpyluuni tuntuu kipeältä ja alan pelätä, että olen saanut ties minkä kupan. Kolmen kuukauden päästä varaan ajan, jossa otetaan kaikki mahdolliset testit HIV:stä alkaen ja helpotun, kun mitään ei löydy. Ei koskaan suuseksiä tuntemattoman kanssa, minä lupaan itselleni.

Olen jälleen polvillani ja U on vetänyt mekkoni olkaimet alas. U:n käsi on hiuksissani tiukassa nyrkissä ja minä katselen häntä häpeämättömästi silmiin, hetken olen täysin hereillä: mitä nyt? U:n pupillit ovat suurentuneet enkä minä tiedä, johtuuko se huoneen hämärästä valaistuksesta vai minusta (kunpa minusta). Hän läimäisee minua kerran, kahdesti kasvojen syrjään. Ehkä hän lukee silmistäni liikaa Lisää -pyyntöjä, sillä lisää ei tule. Hän kaivaa jostain palan mustaa, kiiltävää teippiä.

"Tiedätkö, mihin tää tulee?"

Tuijotan palasta häkeltyneenä.

"Mmm... Suuhun... k-kai..."

Joka kerta, kun avaan suuni minua alkaa nolottaa. Olen niin kömpelö. Pelastakaa minun pallogägillä, en halua kuulla värisevää ääntäni.

"Sä pystyt sanomaan "keltainen", etkö pystykin?"

"K-keltainen... Öh, joo."

U hymähtää, ja taas minua hävettää. Hemmetti.

Hän kiertää taakseni ja minä automaattisesti nojaudun hieman häntä vasten, hieman peläten, että hän huomaa miten kosketuksenkipeä (heikko, säälittävä) olen. Vavahdan, kun sula kynttilänvaha valuu kaulalleni, rintojeni väliin, olkapäille. Myöhemmin U toteaa, että minulla taitaa olla melko korkea kipukynnys, sillä välillä en edes värähtänytkään, olin vain.

Ehkä sen jälkeen U piiskasi minut toisen kerran kehuen, että otan hyvin sen vastaan. "Sä et edes huuda." Jostain syystä se ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, sillä minä aavistelen, että U tahtoo minusta reaktiota, hän haluaa, että huudan pelosta ja kivusta. Lopulta se löytää oikean leikin: niskaan pureminen.

Voi jumalauta, että se tekee kipeää, aivan pienetkin näykkäisyt. Olen aina tiennyt niskani ja kaulani alueen olevan herkkä, ja jokaisen entisen partnerin kanssa olen vihjaillut, että hän voisi kohdistaa huomionsa kaulaani. Kukaan ei ole innostunut. Opin nopeasti pelkäämään ja suustani karkaa hallitsematon uikutus, kun U selvästi kiinnostuu löydöstään ja puree kovemmin, tiheämmin, saa minut ulisemaan pelosta pelkillä pehmeillä nuolaisuilla. Palaset loksahtelevat paikoilleen ja nyt minä todella Alistun, sulan kiinni mattoon, venkoilen ja inisen. U voisi tehdä mitä vain, ja minä suostuisin. En tiedä, suuteleeko U välissä minun niskaani, vai vain hengittää sitä vasten. Olen jatkuvasti puraisujen välisessä tilassa, ajantaju katoaa.

"Mä tahdon sut sohvalle, polvillesi."

Saan ranteisiini ja jalkoihini kahleet, kädet kiinnitetään hihnalla sohvankaiteeseen. Korselettini on jossain vaiheessa riisuttu ja U avaa rintaliivieni hakaset. Steariini valuu paljaalle selälleni, ja yhä uudelleen ja uudelleen U raapii sen pois, tulee lähelleni, puraisee. Painan kasvojani sohvanpäällistä vasten ja valitan ääneen. Sormet löytävät jalkojeni välin, mutta ne ovat vieraat eivätkä tunne minun pisteitäni. Painaudun varovasti niitä vasten, toisessa hetkessä yritän pakoon hampaita, uudestaan ja uudestaan...

Nainen on nukahtanut. Tai sammunut.  

Katselen häntä hetken epävarmasti (ehkä hän teeskentelee...), mutta lopulta hivuttaudun alas sängyltä ja keräilen vaatteet päälleni peläten, että hän virkoaa. Pöydällä on kirjoituspaperia ja kynä, ja minä olen juurikin niin dramaattinen (tai ehkä saanut vain hyvän kotikasvatuksen), että kirjoitan hänelle Kohtalokkaan Naisen tavoin nopean kiitos-viestin. Alakerrassa reseptionisti katsoo minua alta kulmiensa ja minä hymyilen jälleen, katson silmiin, saatan jopa sanoa hyvää yötä. Ulkona on pakkasta enkä muista kotimatkasta mitään. Saatoin käydä kaupassa ja ostaa pizzaa. Katumusta minä en tuntenut, enkä tunne, vaikka siinä olisi voinut käydä huonostikin. Minulla on enkeli olkapäällä, mutta nyt toisella istuu pieni paholainen, ja minun oloni on viimein tasapainossa. En ole Madonna enkä huora. Minä voin olla niitä molempia.

Minä en laukea. U silittää hetken selkääni ja siirtyy sitten sohvalle istumaan. Minä hengittelen hetken aikaa, avaan silmäni ja katson käsiini, jossa on yhä rannekkeet. U ottaa ne pois, ensin vasemman, sitten oikean, ja minä istun kantapäilleni ja katson häneen.

"Näytit tosi kuumalta, kun nousit siitä."

Mitä siihen voi sanoa? Naurahdan ja kiinnitän rintaliivien hakasettakaisin paikoilleen. Puen nopeasti ylleni ja WC:ssä töpöttelen hetken meikkivoidetta kasvoilleni ja pyyhin ihostani steariininpalasia. Aikaa on mennyt ehkä puolitoista tuntia, en ole aivan varma. Olen yhä hieman korkealla, en tunne nälkää tai kipua. Yritän innokkaana peilin kautta kurkkia, näkyykö selässäni tai pakaroissani jälkiä.

U tarjoaa minulle ruokaa, jota en saata syödä, joten me juomme vain teetä ja juttelemme. Kuulen vasta nyt asioita hänen arjestaan, ja minä pohdin, kuinka paljon näissä jutuissa perustuukaan Mielikuviin ihmisistä. Kuinka paljon fantasiasta menee pilalle, jos kertoo itsestään todellisia asioita, todellisia tapahtumia? Kuinka paljon minä jatkossa haluan tietää? Jos toisen kohtaa ilman mitään ennakkoluuloja tai -oletuksia, onko se parempi, vai eikö tulisi tietää, jos toisen elämässä on menossa suuria muutoksia, jotta sitten osaisi suhtautua häneen ymmärtäväisesti? Onko tämä sitä kertakäyttökulttuuria?

Olenko minä nyt Aikuinen Nainen?

ennen

28 tuntia ennen

Katselen itseäni ostoskeskuksen inva WC:n peilistä ja levitän vapisevin käsin huulipunaa. Ulkopuolelta kuuluu teinien naurua, lasten kiljuntaa, kuulutuksia ja ohikulkevien vanhempien tiukkasanaista ohjeistusta jälkikasvulleen. Olen juuri riisunut kaikki vaatteeni ja vetänyt ostoskasseista ylleni stay up:it, sukkanauhat, korseletin ja korkokengät. Pelkään jatkuvasti, että joku koputtaa vihaisena oveen. Vedän mekon vielä ylleni ja mumisen apuaa, kun huomaan, että ne stay up:ithan näkyvät mekon alta. Eivät ne saa näkyä! Minustahan näkee jo kaukaa, että...! 

Muuten kokonaisuus näyttää hyvältä, mitään ei taida puuttua. Mekkokin asettuu kivasti, ei ne H&M:n korsettihepenet ehkä aivan turha ja turhamainen keksintö ole. Minähän olen melkein... seksikäs.

(Seksikäs! Niin täysin vieras ja suuhun sopimaton sana minulle. Äkkiä olen jälleen viidentoista, ja saman luokan tytöt katsovat minua arvostelevasti, kun koitan uutta kampausta tai paitaa, jossa on erilainen leikkaus tai kuvio: mitä tuo yrittää. Noloa. Luulee olevansa jotain.)

Voi tosin olla, että U:n maku on aivan erilainen. Kokeilen viatonta hymyä peilikuvalle, ja päätän, että se saa nyt kelvata.

24 tuntia ennen

Kirjoitan viimeisen vastauksen U:lle. Tiedän minne olen menossa, mitä illalta on odotettavissa, numeron, josta U:n saa kiinni, miten olen pukeutunut. Ei suuseksiä, ei suutelua. Liikennevaloja käytetään. 

Katselen Frendejä ja lakkaan sormen- ja varpaankynnet punaisiksi, levittelen hiuksiin hoitoöljyä. Mahaa turvottaa hieman illallisen jälkeen, ei olisi pitänyt syödä sitä riisiä. Olen juonut koko päivän vihreää teetä, jotta ei tursuilisi sitten köysistä ihansiiskauheankamalana. Vähän plus miinus nolla, jos vetää heti perään hiilaripöhön. Pakastimessakin olisi pizzaa, mutta aion säästää sen session jälkeiselle päivälle, jos vaikka haluaisin vain maata koko päivän joko siksi, että oli ihan kamala kokemus tai siksi, että oli niin kiva kokemus, että masentaa kun mistään ei saa lisää.

Viesteilen Teijan kanssa, asiat ovat taas mallillaan nyt kun niihin on saanut muutaman päivän etäisyyttä. Se kysyy, mitä olen tehnyt tänään ja kerron ostelleeni alusvaatteita ja elämäni ensimmäiset stay up -sukkahousut.

"Ai huomiselle?"

"Jjjep."

En ole edelleenkään kertonut sille, millaista aktiviteettia olen menossa harrastamaan. Sen Teija tietää, että kyse on netissä tavatusta tyypistä ("Millä seksisivuilla sä oikeen liikut?") ja jos en laita sille viestiä viimeistään silloin ja silloin, se saa hälyttää joukot mun kämppään, josta löytyy tyypin yhteistiedot, meidän sähköpostikeskustelu ja tiedot ihmisistä, jotka tiedän U:n tuntevan. Aliisa ei ole kysellyt mitään, enkä minä ole kertonutkaan. Näin Sinkkuelämää-sarjan kasvattamana tuntuu niin epäreilulta, ettei minulla (vielä) ole ystäviä, joiden kanssa puida seksiasioita rennosti valkkarilasillisen ääressä.

9 tuntia ennen

Herään hyvin nukutun yön jälkeen, luullen että kello on jo sen verran, että täytyisi jo tehdä ruokaa ja mennä suihkuun, mutta onkin vasta varhainen aamu. Aikaa jää hyvin vain istua ja miettiä muita asioita. Jännitys alkaa kiertää vatsassa enkä todellakaan tarvitse mitään vihreää teetä. Mitenhän sitä onnistuu syömään ensinkään... Otankohan tämän nyt liian vakavasti? En voi vieläkään karistaa ajatusta siitä, että tässä oltaisiin toistamiseen menettämässä neitsyyttä. Tällä kertaa olen kuitenkin saanut kuukauden ajan henkistä preppausta. Kyllä, otan tämän liian vakavasti.

Mutta perkele, ei tämä olekaan minulle "ihan sama". Tänään on se päivä! Ensimmäinen sessio. Jukoliste. Kuka olisi uskonut.

7 tuntia ennen

Suihkuun. En jaksa enää odotella. Ajelen ihokarvat huolellisesti, rasvaan kuivat koipeni ja yritän olla murehtimatta raskausarpiverkostoa, joka peittää lantioluut (en ole ollut raskaana, ne tulivat murrosiässä kun lantio leveni ilmeisesti aika nopeaan). Saan höylästä pieniä haavoja jalkoihin. Alapäähän ilmestyy näppylöitä ja vetelen tuskastuneena sisäänkasvaneita ihokarvoja pinseteillä. Tämäkin olisi pitänyt tehdä edellisenä iltana ja laittaa päälle sinkkivoidetta ihoa rauhoittamaan. Näytän kynityltä kanalta.

5 tuntia ennen

Käherrän tukkaa epätoivoisena ja yritän ylettää myös takaraivolle. Viiden tunnin päästä kiharat vat todennäköisesti aivan lässähtäneet. Helvetti. Tarvitsisin parturikäynninkin pikaisesti.

4 tuntia ennen

Meikkaus. Syön keittoa ja laitan eväitä valmiiksi (täytyy ottaa myös hammasharja ja suuvettä...), taustalla soi kevyttä poppia. Kerron vielä kerran Teijalle, että jos en laita tähän mennessä viestiä, se sitten söi mut. Teija vastaa, että mua taidetaan muutenkin kohta syödä... Naureskelen ja paljastan suuren salaisuuden, että tuskinpa vaan, aukileikattujen kortsujen ei kanssa nyt jaksa alkaa säätää ja mä en muutenkaan välitä suuseksistä sillä tavalla vastaanottavana osapuolena. Se sanoo, että saas nähdä. Minä en sano enää mitään. Olisipa kinky-kavereita. Jos olisi, ne sanoisivat että niin, johtuu varmaan siitä kun sä olet subi eivätkä taivastelisi: "Et tykkää saada suuseksiä? Et ole vain saanut tarpeeksi hyvää!" Ehkä niinkin.

3 tuntia ennen

Kirjoitan pöydälle lapun U:n tiedoista. Pelkät faktat, salasanat viesteihin. Anna anteeksi, äiti. Jos nyt sitten kuolen, jää tiskitkin toisten tiskattavaksi.

1 tunti ennen

Käyn kolme kertaa bussin WC:ssä ja pelkään joka kerta vilauttavani kanssamatkustajille ohikulkiessani. Kuuntelen koko matkan musiikkia ja mietin, että takaisintulomatka on varmaan yhtä tuskaa. Auto on aivan täysi, on ensimmäinen lämmin päivä viikkokausiin, eikä minun pieneen laukkuuni mahtunut deodoranttia.

10 minuuttia jälkeen tapaamisajan

U on myöhässä, mutta laittaa minulle viestin. Seison Anttilan edessä ja tuijotan eteenpäin, puoliksi pohtien pitäisikö käydä tarkistamassa naama jostakin kemikaaliosaston peilistä. Täysin turhaa tässä vaiheessa. En ehtisi tehdä sille mitään. Pilaisin vain fiiliksen.

Ihmiset kulkevat ohitseni, useampi katsoo minua päästä jalkoihin ja jää tuijotamaan kenkiini. Katsovat pois. No niin. Hienoa. Nyt minulla on ilotyttö-olo.

30 minuuttia myöhemmin

U on halannut minua tiukasti, olemme kiirehtineet toiseen bussiin ja matkanneet läpi kaupungin. Minua ei laisinkaan enää jännitä, kaikki on sulanut jonnekin taka-alalle, enkä ajattele mitään. U asuu viihtyisällä alueella, jossa kaikki on niin kovin siistiä ja minä seuraan muutama askel hänen takanaan, hengitän sisään, hengitän ulos.

Älä anna minun kompastua. Älä anna minun sotkeutua jalkoihini. Älä anna minun änkyttää.

Kätesi ristiin laita, ettei perkele niskojasi taita.

bifobiaa (tai pelkkää katkeruutta)

Vaniljaneiti on alkanut seurustelemaan.

Teinpä taas niin kuin ei pitäisi, ja käväisin facebookissa katsomassa mitä entiselle kuuluu (=miten sillä menee, meneekö paremmin kuin minulla, joko se on löytänyt sen unelmien naisensa). Ei ollut. Oli löytänyt miehen.

Miehen! Kaljun, parrakkaan, lihaksikkaan, tatuoidun, kuvien perusteella ubermachon maskuliinisen Miehen.

Huh huh.

Tuijottelen ulos vesisateeseen ja yritän järjestellä ajatuksiani. Kuvittelen palasten loksahtelevan paikoilleen ja huokaisen helpotuksesta, sillä ehkä kömpelön ja hämmentyneen seksin syynä ei ollutkaan oma taitamattomuuteni tai hirveän pervot mieltymykset, joihin kukaan normaali nainen ei osaa vastata, vaan yksinkertaisesti se, että Vaniljaneiti kallistuikin koko ajan miehisiin miesten otteisiin. Tai halusi, että minä olen johtavampi. Ei koskaan hiplaillut minun tissejäni tai edes yrittänyt etsiä klittaa, ei siksi että tissini olisivat kauhean rumat ja alapää kumman muotoinen, vaan koska ehkä hänellä ei ollutkaan kokemusta kuin miehistä. Ehkä hän siksi odotti minulta asioita, joita en osannut tehdä. Ehkä Vaniljaneiti oli myös vähän alistuva, ja tykkäsi siitä kun toinen ottaa ohjat.

Kerron havaintoni Teijalle ja odotan häneltä asiaan kuuluvia no huh huhhuhteluja ja vakuutteluja, että niinhän se varmaan oli. Ei sussa ollut vikaa, usko jo. Ehkä kun se puhui romantiikasta naisten välisenä niin se tarkoitti sitä todella, että se oli tosissaan sun kanssas, että se oikeesti tykkäs, mutta silmää kuitenkin miellytti enemmän Miehet. Ja olihan siinä se lapsijuttukin. Sehän halusi biologisia lapsia. Ja sen perhekin oli niin homofoobinen. Näin on paljon parempi.

Sen sijaan Teija sanoo, että olen bifoobinen. 

Ehkä.

Ehkä kuulostin siltä. Mutta en todellakaan tarkoittanut olla! En minä tarkoittanut sanoa, että biseksuaalit vain huijaavat itseään ja että haluavat olla kuitenkin sen toisen sukupuolen kanssa. En minä sanonut niin. Minä sanoin, että nyt tunnen saavani jonkinlaisen selityksen sille, miksi se ei koskaan halunnut koskea minua. Että nyt kun ajattelen ja käsittelen asiaa pelkällä tunteella, minun oloni on - ja tiedän sen menevän ohitse - vähän surullinen (en ollut sitä mitä Vaniljaneiti halusi), vähän loukattu (se olisi voinut kertoa minulle eikä olla niin tavattoman queer, tai no, ehkä se ei tiennyt) ja vainoharhainen (olinkohan pelkkää kokeilua). Minä sanoin, että nyt ymmärrän miksi se oli epävarma, jos sillä koko ajan olikin ollut enemmän kokemusta miehistä ja se jotenkin odotti, että minä käyttäydyn miehen lailla sängyssä tai että lesboseksi on samanlaista kuin heteroseksi, että se voi vain maata paikoillaan, ja toisella on silti kivaa. Minä en halua nyt ajatella, että vika oli minussa, että minä en ollut siitä vain tarpeeksi haluttava että sitä olisi kiinnostanut. 

Minä haluan, että Teija kuuntelee ja nyökkää ja sanoo minulle ne sanat, joita Vaniljaneiti ei koskaan sanonut. Vaikka sitten valehtelisikin. Minun mielikseni. Että minulle tulisi vähän parempi olo nyt kun ex on löytänyt toisen ja minä kai kuolen yksin enkä koskaan löydä sitä mitä etsin.

Lässyttäkää nyt joku minulle jotain.

Mutta sääli on sairautta ja itsesääli vielä sairaampaa, joten me lopetamme keskustelun lyhyeen. Mökötän ja juon litroittain teetä, käyn juoksemassa ja palaan mököttämään. U ei ole vieläkään vastannut, kukaan ei tykkää minusta, nettikin on täynnä foorumeilla provoavia urpoja eikä minulla ole edes menkat.

kysymyksiä kysymyksiä kysymyksiä

Mitä jos täytyy mennä vessaan kesken kaiken? Kuinka kauan se kestää? Entä jos en kestä kipua? Entä jos kostun niin että lattialle valuu? Jos en kostu ollenkaan? Jos ei olekaan kivaa? Jos on tylsää? Jos tulee subdrop? Jos hävettää niin etten kestä?

U saattaa esittää kokeneempaa, mitä onkaan. U voi viedä minut minne tahansa. Siellä voi ollakin joku mies vastassa. Ne saattavat murhata minut ja heittää palaset roskikseen. Jos U tukkii suuni, en voi sanoa turvasanaa, ja jos se ei huomaakaan eleitäni ja menee liian pitkälle, saatan alkaa itkeä. En voi kertoa kenellekään, koska vastaus olisi "Mitäs läksit".

Minulla ei ole sopivia vaatteita. Kaikki rintaliivini ovat joko liian väljähtyneitä tai liian suuria, tissini käyttäytyvät omituisesti. Sukkanauhat ylläni eivät näytä samalta kuin paketin mallilla. Ei minulla ole mitään pikkusievää ja tyttömäistä.

Kuljen kaupungilla ja hypistelen sormissani erilaisia kankaita yrittäen kuvitella, ovatko ne sekä istuvia että tarpeeksi väljiä, jos U haluaa sitoa minut vaatteet ylläni. Irvistelen, kun sovituskoppien kirkas valo paljastaa jalkojen läikikkyyden ja totean, että minulla on aivan liian pulleat pohkeet. Ehtisiköhän tässä laihtua kolmessa viikossa? Mitä minä söisin ja joisin itse sessiopäivänä, jotta maha ei turpoaisi ja jotta verensokeri kuitenkin pysyisi tasaisena? Täytyy varmaan kertoa U:lle, että minä sitten olen joskus 10 vuotta sitten pyörtynyt liian alhaisen verenpaineen takia, niin voi käydä nytkin. Mitä ihmettä sitä heittäisi päälleen? Ei sellaisia vaatteita ole olemassakaan, jotka olisivat sekä paljastavia että viattomia että mukavia että hyvännäköisiä. Onko sillä väliäkään, jos U haluaa minut kuitenkin heti alusvaatteisilleen? Tai alasti... Minä haluan korsetin, mutta ei sellaista nyt vain hankita opiskelijabudjetilla tähän hätään.

... Kauheaa, jos U pitääkin minua epämiellyttävänä. Sellaista nöyryytystä minä en kestä. Minulle sopii hyvin, ettei tämä ehkä sisällä mitään varsinaisesti seksuaalista, mutta kyllä minä haluan, että D:ni on minusta kiinnostunut. Vaikkei koskisikaan, haluan hänen katsovan. Minä en halua nöyryytykseni tulevan siitä, että toinen pitää minua rumana. Kuola suusta valuen, ripsivärit ja huulipunat poskillakin haluan, että minuun katsotaan tyytyväisenä: "Sinä annoit minun tehdä tuon, ja minä tein."

Puoliksi odotan, että U peruisi kaiken. Hän ei ole vastannutkaan viestiini moneen päivään, joten jotain on voinut aivan hyvin sattua. Sikäli ikävää, että ehdin jo ostaa bussiliputkin, ihan vain jotta minun olisi sitten pakko mennä paikalle. Löydän melko kivan keveän ja ehkä vähän paljastavankin kesämekon eikä ilmeeni värähdäkään, kun myyjä taittelee pitsiset sukkanauhatkin ja stringit kauppakassiini. Tuntuu ihanalta ostaa jotain uutta ja pientä ihan vain tätä tarkoitusta varten. En minä sinkkuna ihan itselleni mitään koskaan osta ja kun seksiä ei ole koskaan tiedossakaan, ei ole niin väliksikään. Hyvistä alusvaatteista kuitenkin tulee itsevarma olo.

... Entä jos en pidäkään siitä yhtään? Jos tämä kuitenkin on pelkkää fantasiaa. U lyö minua kerran poskelle ja haluan lähteä kotiin. Osaankohan minä enää koskea toista ihmistä... 

Muistan liian hyvin viimeisen kerran Vaniljaneidin kanssa, kun suudeltiin toista tuntia päiväpeitteellä ja minä makasin hänen päällään ja pelkäsin koskettaa. Minä en yhtään tiedä, millaista käytöstä U minulta odottaa tai miten minä itse tulen reagoimaan. Jos onkin huono päivä. Minulla. Hänellä. Jos kaikki on vain todella awkwardia. Leijun jonnekin pois, enkä ollenkaanhyvällä tavalla, vaan katselen itseäni ulkopuolelta ja yritän liikkua niin kuin näyttäisi hyvältä, puhua niin kuin ehkä kuuluisi puhua, mutta sanat tulevat ulos kömpelöinä ja vieraina eikä kipu ole ollenkaan nautintoa, vaan pelkkää kipua. Pidemmässä suhteessa tuollaista kestäisikin, mutta ei nyt, ei ensimmäisellä kerralla, kun tahdon kaiken menevän Hyvin.

kun muut ovat (näennäistä) vaniljaa

Aliisa otti taas yhteyttä.

Olen ärtynyt ja iloinen, toiveikas ja ahdistunut. Aliisa on ainoa ihminen netin ulkopuolella, jonka kanssa toistaiseksi olen tutkinut oman seksuaalisuuteni rajoja, ja vieläkin muistot nostavat häpeänpunan poskille. Torjutuksi tuleminen on tunteista pahin. Ja jostain syystä Aliisa on mestari saamaan minut tuntemaan itseni epähalutuksi ja siksi "toiseksi vaihtoehdoksi". Vaikka minullakin on nyt asioita kerrottavana ja elämässä tapahtuu yhtä sun toista jännittävää, pelkään silti jatkuvasti, että Aliisa onnistuu herättämään vanhat kaipuunsekaiset ja kirvelevät muistot pintaan, aivan tahtomattaankin. Olen näitä tilanteita - kun pelkään tehneeni valtavan virheen - kirjoittanut itselleni listan asioista, joita silloin joskus tapahtui ja jotka saivat minut toteamaan, ettei meidän suhteestamme koskaan tulisi mitään. Luen listaa yhä uudestaan ja uudestaan ja saan siitä voimaa sopia uusi tapaaminen, mutta silti, silti... Kuinka kauan ihmiseltä voi kestää päästää irti ja unohtaa? Kymmenen vuottako? Kunnes viimein tulee joku Toinen?

Eniten pelkään sitä, että kaikki menee pilalle. Että Aliisa vetäisee minut kaulahihnasta takaisin tyhjin lupauksin, ja minä seuraan koiranpennun lailla, janoten silityksiä ja kehuja, joita ei tule. Aliisa on noitatyttö, jolla on kahdet kasvot; ne jotka hän näyttää muille, ne siveelliset, ne ahkerat, ne jotka eivät koskaan juo humalahakuisesti tai harrasta irtosuhteita, ja sitten ne jotka hän joskus minulle näyttää ja puhuu väsymyksen ja viinin varjolla verestä, veitsistä, neuloista ja water sportista. Teoriassa. Teoriassa, fantasian tasolla. Ei oikeasti. Leikisti me voimme puhua mistä tahansa, mutta jos alan puhua käytännöstä, Aliisa kääntää sekunninsadasosassa minulle toiset kasvonsa. Ne, jotka katsovat heken minua ilme tyhjänä, sitten tuomitsevana.

Kaikki menee kuitenkin hyvin. Hän kertoo uudesta kumppanistaan enkä minä ole laisinkaan mustasukkainen. Nauran paljon ja aidosti, ja vähitellen kerron hänelle viime aikojen tapahtumista: miten minä olen päättänyt taas kokeilla asioita ja että olen saanut sovittua ensimmäisen sessionkin.

Ja Aliisa kääntää katseensa pois. Hänen äänensä on yhä kevyt, mutta hän vaihtaa puheenaihetta nopeasti, ja taas minä tunnen maton katoavan jalkojeni alta - minulla on tunne, että kaiken järjenvastaisesti Aliisa ajattelee, että teen väärin eikä hän tunne minua enää. Ei nainen voi sillä tavalla hakea vain satunnaista seuraa. Se on sopimatonta.

Pitääköhän Aliisa minua nyt huorana?

Ajatus ei ahdista minua. Päinvastoin, se saattaa jopa kiihottaa. Saan tyydytystä siitä, miten Paheellinen minä tällä hetkellä olen, vaikka hyvänen aika, tämä on itse asiassa tervein ja turvallisin seksuaalinen kokeiluni tähän mennessä. U on tuntematon ja U on satunnainen seikkailu, mutta mikään, mitä me olemme aikeissa tehdä ei ole satunnaista. Paljon vaarallisempaa minun nähdäkseni on lähteä baarituttavan kanssa tämän kotiin tietämättä/muistamatta hänen nimeään tai osaamatta odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Kertomatta kenellekään. Enkä minä ole menossa sinne leikkimään veitsillä tai kuristusotteilla.

Mutta ilmeisesti minun tulisi pysyä kotona ja olla tekemättä mitään. Kaikki seksuaaliset kokeilut tulee tapahtua luotettavan kumppanin kanssa, parisuhteessa. Muuten on täysi lutka.

Olen jälleen hieman turhautunut, sillä olin toivonut, että Aliisan kanssa olisi saattanut purkaa jännitystä ja puhua asioista yleisellä tasolla. En minä yksityiskohtia olisi alkanut ruotimaan. Me puhumme niin paljon hänen ihmissuhteistaan, hänen odotuksistaan ja romanttisista kiinnostuksen kohteistaan että väkisinkin tuntuu, että minun asiani eivät ole laisinkaan tärkeitä. Minun ihmissuhdekuvioni ovat kai kieroja ja vääntyneitä eikä niistä pidä puhua.

Lähden Aliisan luota kuitenkin melko tyytyväisenä. Olo on seesteinen, ja vaikka teimme taas lupauksia nähdä useammin, tiedän että ne ovat vain puheita. Ainakin toistaiseksi. Ehkä minun täytyy odottaa, että Aliisallakin tapahtuu taas elämässä jotain "arveluttavaa" ja hän vaahtoaa siitä seuraavat viisi vuotta... Mutta tällä hetkellä minä olen sovussa itseni kanssa eikä muiden mielipiteet kiinnosta. On perjantai, tapaan ihmisiä ja todennäköisesti illan aikana  puhumme seksistä ja ihmissuhteista, ja minä kohtaan muiden "No mitäs sulla?" -kyselyt hymyllä ja kevyellä "Ei mitään erityistä" -kuittauksella. Se ei haittaa. Tämä on minun enkä minä puhu siitä kuin niille, jotka ymmärtävät ja osaavat luottamustani arvostaa.

Olo on yhtä liberaali, villi ja vapaa ja urbaani kuin silloin, kun ostin nettikaupasta itselleni ensimmäisen dildon ja kävin hakemassa sen Prisman pakettiautomaatista, hahaa.

ensimmäinen tapaamiseni Sadistin kanssa

Kupliva.

Se on sana, joka parhaiten kuvaa tällä hetkellä olotilaani. Kupliva. Nousuhumala.

Vapisen kauttaaltaan tätä kirjoittaessani enkä pysy viittä minuuttia kauempaa paikoillani. Tekee mieli huudattaa musiikkia täysillä ja lähteä juoksemaan. Haluan kertoa kaiken koko maailmalle (no ainakin läheiselle ystävälle) ja haluan pitää salaisuudet kokonaan itselläni.

Tapasin U:n eilen. Odotin täysin eri ihmistä saapuvaksi ja näin jälkeenpäin olen siitä hyvin riemuissani - kaiken aikaa olin stalkkeroinut aivan eri ihmistä, uskomatonta kyllä. Ulkonäkökuvauskin sopi tähän toiseen tyyppiin täydellisesti! Viesteilyn perusteella olin hänestä hyvin kiinnostunut, mutta kun luulin löytäneeni hänet oikeasta elämästä, innostukseni laimeni aavistuksen. Vaikka henkinen puoli on tässä kaikessa huomattavasti tärkeämpää ja kaikki lähtee Fiiliksestä, kyllä minä taidan vaatia, että siinä toisessa on vähän jotain särmää. Ei ole aivan sama, millainen tyyppi minua alistaa.

Särmää U:sta lopulta löytyikin. Menin hänet nähdessäni täysin puihin, ja sisälläni oleva nappi alkoi välittömästi vilkuttaa vihreää. Kiinnostunut Kiinnostunut Kiinnostunut. Tunne ei ollut missään nimessä ihastuminen, vaan enemmänkin sellainen "Okei, voisin hyvin kuvitella että sessioisin tuon kanssa, oikein hyvä." Olin mieltynyt.

Nopeaa puhetta, sanojen sakaisin menemisiä. Kylmiä sormenpäitä. Lipitin vettä kuin janoon kuoleva ja mietin kysymyksiä. Muutaman olin jo suunnitellut valmiiksi, mutta luotin hyvin paljon siihen, että jos tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, kysymyksiä kyllä tulee mieleen. Onneksi U oli rauhallinen ja ryhtyi matalalla äänellä kertomaan itsestään, esitti kysymyksiä, hymyili paljon. Tilanne oli samaan aikaan todella vinksahtanut (voi luoja, minä en koskaan ole puhunut tästä kenenkään kanssa, ymmärrätkö sen? En koskaan ole sanonut ääneen asioita, joita nyt sanon.) ja samaan aikaan kummallisen luonteva - on keskipäivä ja tässä me puhumme tavallisten ihmisten joukossa BDSM:stä, alistumisesta, dominoinista, piiskauksesta. Miten vaikea onkin vastata suoriin kysymyksiin suorin vastauksin. Koko ajan olin vähän hokea "entiiä":ä ja "kattoosit". Voin vain toivoa, että U ymmärtää, miten uutta kaikki on minulle. Halu on palava, mutta vielä minulta puuttuu keinot niiden esittämiseen. Aivan kuin olisi menettämässä (en pidä tuosta sanasta, mutta menköön) neitsyyttäni toista kertaa. En tiedä, onko U yllättynyt siitä, että lähden niin nollasta liikkeelle, ainakaan hän ei näytä sitä. Viesteissään U on kertonut, että hänestä olisi hauska opastaa kokematonta subia, joten ehkä luotan siihen, että U:lle viattomuuteni on jotain positiivista. Välillä huomasin vain katselevani häntä, selittäväni jotain, ja taustalla pohtivani, että tuo ihminen tuossa on sadisti. Tuo tykkää, kun toista ihmistä alistetaan. Tuo ihminen tuossa toisella puolella pöytää tietää minusta asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Ja se ottaa sen kaiken vastaan ja vain hymyilee hyväksyvästi.

Yritän pysyä neutraalina. Puhun ympäripyöreästi ja persoonapronomineja vältellen mitä odotan, mistä tykkään, mikä on ehdoton ei, mikä on se Juttu. Jossain vaiheessa huomaan, miten U alkaa puhua "meistä". "Tästä jutusta". "Jos mä tekisin sulle näin, niin...", ja pikkuhiljaa alkaa näyttää varmemmalta, että me todella olemme sopimassa Jotain tapahtuvaksi. Itse olisin voinut vallan hyvin pitää hänelle oven yhä avoinna (laittele viestä myöhemmin mikä fiilis tuli, voidaan nähdä vaikka toistekin ja jutella lisää), mutta U tekee selväksi, että on kiinnostunut. Minusta. Sillä tavalla. Olen onnellinen.

Onnellinen siitä, että joku haluaa sylkeä kasvoilleni!

Ainoa yllätys on se, että hän mieluummin tapaisi kotonaan ja huomaan, etten ole missään vaiheessa edes kuvitellut meneväni jonkun toisen ihmisen kotiin. Mielessäni olen sovitellut tapahtumia jatkuvasti tuttuun ympäristöön, omaan olohuoneeseeni... Ja äkkiä minusta on hirveän kuumottava ajatus, että se kaikki tapahtuisi jossain muualla, ja joudun sen jälkeen matkustamaan takaisin normaaliin elämään, istumaan tavallisten ihmisten joukossa, iho yhä kihelmöiden ja Suloinen Salaisuus sisälläni. Laittautumaan kotona valmiiksi ja lähtemään kaupungille, tapaamaan hänet merkityssä kohtaa ja seuraavani häntä täysin tuntemattomaan paikkaan. Minun ei tarvitse miettiä, onko kotini siisti ja onko siellä kummallinen vanhan talon haju ja kuuleeko naapurin mies kaiken. Mietin vain turvallisuutta ja miten takaisin selustani. U:sta tuli heti luotettava olo ja hän puhui juuri oikeita asioita luottamuksesta ja siitä, miten hän haluaa jatkuvasti saada palautetta toiselta. Siitä huolimatta en koskaan voi olla varma, että hän on se joka esittää olevansa, ja sitä paitsi pyskopaatithan eivät ole kaikki mitään Batmanin Jokereita, joista näkee jo kaukaa, ettei kaikki ole kotona. Kai kuka tahansa nyt osaa normaalia esittää. Myöhemmin samana iltana etsin hänet facebookista ja huomaan, että meillä on kuin onkin yhteisiä tuttuja, paljonkin. Sen jälkeen, kun olen kertonut jollekulle minne olen menossa, kenen kanssa, koska minua voi odottaa kotiin ja keneen tulee ottaa yhteyttä, jos minua ei näy eikä kuulu, en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta.

Useampi tunti vierähtää eivätkä hiljaisetkaan hetket tunnu maailmanlopulta. Puhumme omista odotuksistamme, millaisia ihmisiä itse olemme ja mitä tahtoisimme toiselta. Nautin siitä, millaisen kontrastin me annamme toisillemme, ja vaikka tämän ei olekaan taroitus olla mitään roolileikkiä, minuun vetoaa tämä Hyvä-Paha -asetelma. Äkkiä tuntuukin vain hyvältä, että minä saan kerrankin olla vietävissä ja hämilläni ja luovuttaa vallan hetkeksi jollekin toiselle, jonka tiedän sitä arvostavan. Minua ei laisinkaan pelota. Ehkä pitäisi.

Me sovimme tapaamisen. Merkitsen päivän kalenteriin niin kuin minkä tahansa muun tapahtuman ja me jatkamme toiveiden ja rajoitusten seulomista viestein. Nyt minä olen valmis.