bifobiaa (tai pelkkää katkeruutta)

Vaniljaneiti on alkanut seurustelemaan.

Teinpä taas niin kuin ei pitäisi, ja käväisin facebookissa katsomassa mitä entiselle kuuluu (=miten sillä menee, meneekö paremmin kuin minulla, joko se on löytänyt sen unelmien naisensa). Ei ollut. Oli löytänyt miehen.

Miehen! Kaljun, parrakkaan, lihaksikkaan, tatuoidun, kuvien perusteella ubermachon maskuliinisen Miehen.

Huh huh.

Tuijottelen ulos vesisateeseen ja yritän järjestellä ajatuksiani. Kuvittelen palasten loksahtelevan paikoilleen ja huokaisen helpotuksesta, sillä ehkä kömpelön ja hämmentyneen seksin syynä ei ollutkaan oma taitamattomuuteni tai hirveän pervot mieltymykset, joihin kukaan normaali nainen ei osaa vastata, vaan yksinkertaisesti se, että Vaniljaneiti kallistuikin koko ajan miehisiin miesten otteisiin. Tai halusi, että minä olen johtavampi. Ei koskaan hiplaillut minun tissejäni tai edes yrittänyt etsiä klittaa, ei siksi että tissini olisivat kauhean rumat ja alapää kumman muotoinen, vaan koska ehkä hänellä ei ollutkaan kokemusta kuin miehistä. Ehkä hän siksi odotti minulta asioita, joita en osannut tehdä. Ehkä Vaniljaneiti oli myös vähän alistuva, ja tykkäsi siitä kun toinen ottaa ohjat.

Kerron havaintoni Teijalle ja odotan häneltä asiaan kuuluvia no huh huhhuhteluja ja vakuutteluja, että niinhän se varmaan oli. Ei sussa ollut vikaa, usko jo. Ehkä kun se puhui romantiikasta naisten välisenä niin se tarkoitti sitä todella, että se oli tosissaan sun kanssas, että se oikeesti tykkäs, mutta silmää kuitenkin miellytti enemmän Miehet. Ja olihan siinä se lapsijuttukin. Sehän halusi biologisia lapsia. Ja sen perhekin oli niin homofoobinen. Näin on paljon parempi.

Sen sijaan Teija sanoo, että olen bifoobinen. 

Ehkä.

Ehkä kuulostin siltä. Mutta en todellakaan tarkoittanut olla! En minä tarkoittanut sanoa, että biseksuaalit vain huijaavat itseään ja että haluavat olla kuitenkin sen toisen sukupuolen kanssa. En minä sanonut niin. Minä sanoin, että nyt tunnen saavani jonkinlaisen selityksen sille, miksi se ei koskaan halunnut koskea minua. Että nyt kun ajattelen ja käsittelen asiaa pelkällä tunteella, minun oloni on - ja tiedän sen menevän ohitse - vähän surullinen (en ollut sitä mitä Vaniljaneiti halusi), vähän loukattu (se olisi voinut kertoa minulle eikä olla niin tavattoman queer, tai no, ehkä se ei tiennyt) ja vainoharhainen (olinkohan pelkkää kokeilua). Minä sanoin, että nyt ymmärrän miksi se oli epävarma, jos sillä koko ajan olikin ollut enemmän kokemusta miehistä ja se jotenkin odotti, että minä käyttäydyn miehen lailla sängyssä tai että lesboseksi on samanlaista kuin heteroseksi, että se voi vain maata paikoillaan, ja toisella on silti kivaa. Minä en halua nyt ajatella, että vika oli minussa, että minä en ollut siitä vain tarpeeksi haluttava että sitä olisi kiinnostanut. 

Minä haluan, että Teija kuuntelee ja nyökkää ja sanoo minulle ne sanat, joita Vaniljaneiti ei koskaan sanonut. Vaikka sitten valehtelisikin. Minun mielikseni. Että minulle tulisi vähän parempi olo nyt kun ex on löytänyt toisen ja minä kai kuolen yksin enkä koskaan löydä sitä mitä etsin.

Lässyttäkää nyt joku minulle jotain.

Mutta sääli on sairautta ja itsesääli vielä sairaampaa, joten me lopetamme keskustelun lyhyeen. Mökötän ja juon litroittain teetä, käyn juoksemassa ja palaan mököttämään. U ei ole vieläkään vastannut, kukaan ei tykkää minusta, nettikin on täynnä foorumeilla provoavia urpoja eikä minulla ole edes menkat.