Kello on hieman yli kymmenen, paikalla ei ole vielä oikein ketään. Suunnistan ensin vessaan ja nautin, kun saan kaikessa rauhassa pyörähdellä nilkkureissani peilin edessä. Pitäisi uskaltautua uloskin ja hakea olut. Istua alas ja katsella ihmisiä. Olla ajattelematta Aliisaa, meidän tilannettamme, surkeaa tuuriani, eilisiltaa. Sitä miten se ei halunnutkaan minua, miten se sanoi että kaikki oli vain kokeilua. Ei totta ollenkaan. Olen taas vapaa. Vapautettu. Työnnetty ovesta ulos, kiitos ja näkemiin. Palataan takaisin siihen mitä oli ennen, vaikka mikään ei ole enää niin kuin ennen, kaikki on vääntynyt ja kertynyt solmuun, ja me vain teeskentelemme ja sanomme, ettei mikään ole muuttunut.
Minä olen. Jotkut ihmiset vain tulevat ja ravistavat päästä jalkoihin uusiksi ja jättävät jälkeensä sotkua. Sitä sanotaan elämäksi ja sen minä hyväksyn, muutos on välttämätöntä. Se mitä minä en hyväksy, on se, että tällä kertaa sen on tehnyt ihminen, jonka pitäisi olla tämän jälkeen auttamassa minua keräilemään palasia. Nyt kuitenkin Aliisa on ainut ihminen, jolle en voi tästä kesästä puhua ja ainoa ihminen, jolle haluaisin siitä kaikista eniten kertoa.
U:n asunto on pieni ja sievä, hän ottaa eteisessä kengät heti pois ja minä seuraan kömpelösti esimerkkiä. En tiedä mitä tekisin, menisinkö hänen perässään keittiöön, vai saanko katsella ympärilleni.
"Otatko teetä?"
Häkellyn.
"... Voin mä teetäkin juoda."
Tee! Tuo monimerkityksellinen juoma. Ennen puhuttiin "päiväkahveista", nyt se on "iltatee". Minulla iskee himo nyppäistä teepussin lappu itselleni talteen (muistoksi), mutta pelkään U:n näkevän ja pitävän minua hulluna. Kävelen olohuoneeseen, tutkin tietysti ensimmäisenä kirjahyllyn, istun sohvalle ja katselen U:n kenkiä. En katso vahingossakaan sängyn suuntaan. Se ei ole minun paikkani. Sängyt ovat pyhiä paikkoja, tarkoitettu vain asunnon haltijalle ja rakastajille. Hyvä subi. Ei hypi sängylle. Painan hikiset kämmeneni yhteen ja koitan rentouttaa hartiani. En halua U:n näkevän, miten hermostunut taas olen.
Tunti myöhemmin tanssilattia on aivan täysi, olen juonut lonkeroni kauan sitten ja törmännyt Teijaan. Me emme ole vielä ystäviä, ja olen jälleen tullut tavallaan kaapista ulos. En istu heidän pöytäänsä, hymyilen vain etäisesti ja kiiruhdan vastakkaiseen suuntaan. Teija on oikeastaan Aliisan ystäviä enkä minä tiedä, tietävätkö he Aliisasta ja minusta. Ehkä he ihmettelevät, miksi olen yksin liikenteessä. Ehkä jos istuisin pöytään, he alkaisivat kysellä. Minä en jaksa mitään kysymyksiä, vähiten niitä, jotka oma pääni minulle tekee.
(Miksi Aliisa ei halunnutkaan minua? Halusiko koskaan? Oliko se koko ajan leikkiä? Miksen minä kysynyt siltä? Miten minä nyt jaksan olla sen kaveria? Onko kaikki pilalla? Olisiko pitänyt olla toisenlainen?)
U esittelee minulle köydet, kynttilät, piiskat. Köydet ovat ohuempia kuin luulin, karheita. Piiskojen nahka natisee, kun kosketan niitä. Jutustelemme niitä näitä. Kyselen, mistä U on tarvikkeensa hankkinut ja se nauraen kertoo, että ratsupiiska on ihan Prismasta hankittu. (Myöhemmin menen nettisivuille katsomaan ja häkellyn: niitähän saa alle kympillä!) Siitä piiskasta minä opin kohta pitämään, niitä karkeita köysiä rakastamaan.
Naisella on punainen tukka, siniset silmät, silmälasit ja hän on lyhyempi kuin minä. Äkkiä hän on siinä, tanssii minun edessäni, ja minä vastaan hänen katseeseensa hieman hämilläni. Onhan se kivempi tanssia seurassa. Muutaman kappaleen jälkeen nainen nojautuu lähemmäs ja huutaa minun korvaani:
"Tuutko tupakalle?"
En ole polttanut kolmeen vuoteen. Nyökkään ja seuraan häntä ulos. Pummaan savukkeen - se on jotain punasta, ja minua melkein yskittää. En muista, mistä me puhuimme. Ehkä hän kysyi ikääni. Kertoi olevansa muualta. Että hän käy täällä joskus. Hänen paikkakunnallaan ei ole homobaareja. Musiikki on ihan hyvää. Hän on kaupassa töissä. Pitkät opiskelut eivät ole häntä varten.
Kun U käy WC:ssä, minä nappaan sukkanauhat pois. Ne näyttivät ehkä sittenkin kotona vähän hölmöiltä minun jaloissani eikä minun nyt tarvitse pelätä, että stay upit valuisivat alas. Tungen ne takkini taskuun enkä uskalla katsoa peilistä, ovatko kasvoni jo aivan punaiset.
Me aloitamme. Olen lattialla polvillani, minä olen samaan aikaan minä ja en ole, U on U eikä enää kuitenkaan. Hän ei puhu, vaan näyttää mallia miten ranteet tulee olla, sanoo muutaman sanan silloin tällöin. Minä haluaisin vilkaista alas ja nähdä, miten köydet asettuvat, mutta en uskalla - hetki on harras, kokemus melkein uskonnollinen. Pidän äänestä, jonka köysi pitää, kun se osuu lattiaan: hwhap. Pidän siitä, miten tunnen olevani tiukassa paketissa enkä edes kokeile, pitäisivätkö köydet jos yrittäisin niistä irti. Minä vain olen. Passiivisesti. Seuraan U:ta silmilläni, ja minut täyttää merkillinen kaipuu: Kosketa minua. Ole kiltti. Lyö vaikka. Mitä vain. En kuitenkaan sano mitään. Minun sisälläni on kuuma virta, se velloo minun sisälläni ja huuhtoo pois pelon ja jännityksen. Minä olen turvassa, kellun.
Me tanssimme taas, ja jossain Iggy Azalean Black Widown ja Haloo Helsingin Beibin välissä huomaan suutelevani punatukan kanssa, hänen kätensä ovat minun lantiollani ja minä vien omiani epävarmana hänen selkäänsä, kiemurtelen häntä vasten.
"Lähetäänkö?"
Ulkona maailma pyörii hieman, minun on haettava pyöräni kadunvarresta. Pummaan toisen tupakan. Ei, tässä vaiheessa hän kysyy ikääni. Se on kaksikymmentäkolme. Hän katsoo minuun hämmentyneenä ja sanoo, että kuuli aikaisemmin että kolmekymmentäkolme. Kysyn hänen ikäänsä ja se on kolmekymmentäyksi. Hänellä on lapsi, tai lapsia. Hän on liikkeellä luvan kanssa. Miehensä kuulemma harrastaa samaa, toisten miesten kanssa. Hänellä on tätä iltaa varten hotellihuone varattuna. Haluanko vielä tulla?
(Minä en ole tällainen, minä en tee tätä.
Aliisa. Edellisilta. Pysytään kavereina. Mä en varsinaisesti tunne suhun sillä tavalla vetoa. En mä ajattele sua seksuaalisesti niin. Mä vain kokeilin, josko tästä tulis jotain. Ihan hassu juttu. Mua naurattaa. Naurattaako suakin?
Ei,mua ei naurata. Mua itkettää.)
"Kai sä olet ennen ollut naisen kanssa?"
"Olen."
Valhe sujahtaa huulteni lävitse helposti, epäröimättä. Minä olen kaksikymmentäkolmevuotias neitsyt, suudellut toista ihmistä viimeksi viisi vuotta sitten, eikä hänen tarvitse tietää sitä. Minä olisin halunnut, että Aliisa on minun ensimmäiseni, mutta Aliisankaan ei tarvitse tietää sitä, niin kuin sen ei tarvitse tietää sitäkään, että minuun sattuu nyt kipeästi, että olen sille vihainen, että se loukkasi minua suorapuheisuudellaan, että halusin vain haistatella sille, kun se itse oli niin rauhallinen. Minä haluan näyttää itsevarmalta ja siltä, että tiedän mitä teen. Se on minun fantasiani.
Lähden naisen matkaan.
"Lattialle."
Hänen äänensä on pehmeämpi kuin ennen, minä olen menettänyt omani kokonaan. Makaan kyljelläni, käsivarret ylhäällä, kun U sitoo jalkani. Hiukset valuvat silmilleni ja katselen niiden lomitse U:n korkokenkiä huoneen nurkassa. Toivoisin, että ne olisivat hänellä jalassa. Kuulisin korkojen kopinan lattiaa vasten, hän olisi tyylikäs, koossa ja hallittu, ja minä makaisin myttynä hänen jalkojensa juuressa. Ehkä minulla on kenkäfetissi.
Sitten U kääntää minut kasvot lattiaa vasten ja nostaa helmani. En näe enää mitään, enkä enää juuri ajattelekaan. Minua ei edes hävetä, vaikka U:lla on suora näköyhteys minun isoon takapuoleeni, joka ei todellakaan ole mikään nätti ja timmi. Punastun mielihyvästä, kun U kehuu stringejäni ja kehrää, kun huomaa korseletin mekkoni alla. Hän aloittaa piiskauksen melkeinpä hellästi lämmitellen enkä minä päästä äännähdystäkään, hengittelen vain.
Seuraan naista hotellille, hymyilen vastaanottovirkailijalle ja katson häntä silmiin. Ei tässä mitään. Portaat ylös ja vasemmalle, käytäviä pitkin. Tuijotan naisen selkää ja hänen askeleensa täpästävät hieman. Sisällä hän tarjoaa minulle lämpimän tölkkioluen. Istumme sängyllä vaitonaisina ja minä alan nauraa ("Mä en sitten koskaan ole tehnyt tämmöstä") ja se hymyilee - "En mäkään."
Olut jää juomatta. Nainen suutelee minua kiivaasti ja nykii vaatteita pois yltäni, tulee päälleni makaamaan. Hänen ihonsa on vaalea ja pehmeä, rinnat suuremmat kuin minun. Hän painaa reitensä minun häpyäni vasten, ja me löydämme yhteisen rytmin lopulta, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän tekee niin kuin tekee. Vielä tänäkään päivänä en oikein saa kiinni tribbauksesta. Sitten hän vetäytyy ja sumeilematta alkaa nuolla minua ja minun hengitykseni salpautuu, minua nolottaa. En tiedä mitä tehdä, miten osoittaa että pidän siitä. (Pidänkö minä edes siitä?) Ujutan käteni hänen hiuksiinsa ja katson häntä, ja hän vastaa katseeseeni hieman sumuisesti niin kuin ihmiset, jotka yrittävät nähdä ilman silmälaseja. tai ehkä se on alkoholin tuomaa utuisuutta.
Hän lopettaa ja suutelee minua jälleen, eikä se tunnu niin irstaalta kuin luulisi. Sormetan häntä varovaisesti samalla kun hän on päälläni, ja lopulta teen päätöksen tehdä vastapalveluksen ja kierähdän hänen päälleen. En tiedä, nauttiiko hänkään. Yritän kaivaa muististani kaikki lukemani suuseksiohjeet ja muistan vain hämärästi jonkun kirjoittaneen, että "kirjaimien" piirtely kielenkärjellä tuntuu hyvältä. Aloitan A:sta, valmiina jatkamaan vaikka koko yön Ö:hön asti. En ajattele seksitartuntoja. Seuraavana aamuna häpyluuni tuntuu kipeältä ja alan pelätä, että olen saanut ties minkä kupan. Kolmen kuukauden päästä varaan ajan, jossa otetaan kaikki mahdolliset testit HIV:stä alkaen ja helpotun, kun mitään ei löydy. Ei koskaan suuseksiä tuntemattoman kanssa, minä lupaan itselleni.
Olen jälleen polvillani ja U on vetänyt mekkoni olkaimet alas. U:n käsi on hiuksissani tiukassa nyrkissä ja minä katselen häntä häpeämättömästi silmiin, hetken olen täysin hereillä: mitä nyt? U:n pupillit ovat suurentuneet enkä minä tiedä, johtuuko se huoneen hämärästä valaistuksesta vai minusta (kunpa minusta). Hän läimäisee minua kerran, kahdesti kasvojen syrjään. Ehkä hän lukee silmistäni liikaa Lisää -pyyntöjä, sillä lisää ei tule. Hän kaivaa jostain palan mustaa, kiiltävää teippiä.
"Tiedätkö, mihin tää tulee?"
Tuijotan palasta häkeltyneenä.
"Mmm... Suuhun... k-kai..."
Joka kerta, kun avaan suuni minua alkaa nolottaa. Olen niin kömpelö. Pelastakaa minun pallogägillä, en halua kuulla värisevää ääntäni.
"Sä pystyt sanomaan "keltainen", etkö pystykin?"
"K-keltainen... Öh, joo."
U hymähtää, ja taas minua hävettää. Hemmetti.
Hän kiertää taakseni ja minä automaattisesti nojaudun hieman häntä vasten, hieman peläten, että hän huomaa miten kosketuksenkipeä (heikko, säälittävä) olen. Vavahdan, kun sula kynttilänvaha valuu kaulalleni, rintojeni väliin, olkapäille. Myöhemmin U toteaa, että minulla taitaa olla melko korkea kipukynnys, sillä välillä en edes värähtänytkään, olin vain.
Ehkä sen jälkeen U piiskasi minut toisen kerran kehuen, että otan hyvin sen vastaan. "Sä et edes huuda." Jostain syystä se ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, sillä minä aavistelen, että U tahtoo minusta reaktiota, hän haluaa, että huudan pelosta ja kivusta. Lopulta se löytää oikean leikin: niskaan pureminen.
Voi jumalauta, että se tekee kipeää, aivan pienetkin näykkäisyt. Olen aina tiennyt niskani ja kaulani alueen olevan herkkä, ja jokaisen entisen partnerin kanssa olen vihjaillut, että hän voisi kohdistaa huomionsa kaulaani. Kukaan ei ole innostunut. Opin nopeasti pelkäämään ja suustani karkaa hallitsematon uikutus, kun U selvästi kiinnostuu löydöstään ja puree kovemmin, tiheämmin, saa minut ulisemaan pelosta pelkillä pehmeillä nuolaisuilla. Palaset loksahtelevat paikoilleen ja nyt minä todella Alistun, sulan kiinni mattoon, venkoilen ja inisen. U voisi tehdä mitä vain, ja minä suostuisin. En tiedä, suuteleeko U välissä minun niskaani, vai vain hengittää sitä vasten. Olen jatkuvasti puraisujen välisessä tilassa, ajantaju katoaa.
"Mä tahdon sut sohvalle, polvillesi."
Saan ranteisiini ja jalkoihini kahleet, kädet kiinnitetään hihnalla sohvankaiteeseen. Korselettini on jossain vaiheessa riisuttu ja U avaa rintaliivieni hakaset. Steariini valuu paljaalle selälleni, ja yhä uudelleen ja uudelleen U raapii sen pois, tulee lähelleni, puraisee. Painan kasvojani sohvanpäällistä vasten ja valitan ääneen. Sormet löytävät jalkojeni välin, mutta ne ovat vieraat eivätkä tunne minun pisteitäni. Painaudun varovasti niitä vasten, toisessa hetkessä yritän pakoon hampaita, uudestaan ja uudestaan...
Nainen on nukahtanut. Tai sammunut.
Katselen häntä hetken epävarmasti (ehkä hän teeskentelee...), mutta lopulta hivuttaudun alas sängyltä ja keräilen vaatteet päälleni peläten, että hän virkoaa. Pöydällä on kirjoituspaperia ja kynä, ja minä olen juurikin niin dramaattinen (tai ehkä saanut vain hyvän kotikasvatuksen), että kirjoitan hänelle Kohtalokkaan Naisen tavoin nopean kiitos-viestin. Alakerrassa reseptionisti katsoo minua alta kulmiensa ja minä hymyilen jälleen, katson silmiin, saatan jopa sanoa hyvää yötä. Ulkona on pakkasta enkä muista kotimatkasta mitään. Saatoin käydä kaupassa ja ostaa pizzaa. Katumusta minä en tuntenut, enkä tunne, vaikka siinä olisi voinut käydä huonostikin. Minulla on enkeli olkapäällä, mutta nyt toisella istuu pieni paholainen, ja minun oloni on viimein tasapainossa. En ole Madonna enkä huora. Minä voin olla niitä molempia.
Minä en laukea. U silittää hetken selkääni ja siirtyy sitten sohvalle istumaan. Minä hengittelen hetken aikaa, avaan silmäni ja katson käsiini, jossa on yhä rannekkeet. U ottaa ne pois, ensin vasemman, sitten oikean, ja minä istun kantapäilleni ja katson häneen.
"Näytit tosi kuumalta, kun nousit siitä."
Mitä siihen voi sanoa? Naurahdan ja kiinnitän rintaliivien hakasettakaisin paikoilleen. Puen nopeasti ylleni ja WC:ssä töpöttelen hetken meikkivoidetta kasvoilleni ja pyyhin ihostani steariininpalasia. Aikaa on mennyt ehkä puolitoista tuntia, en ole aivan varma. Olen yhä hieman korkealla, en tunne nälkää tai kipua. Yritän innokkaana peilin kautta kurkkia, näkyykö selässäni tai pakaroissani jälkiä.
U tarjoaa minulle ruokaa, jota en saata syödä, joten me juomme vain teetä ja juttelemme. Kuulen vasta nyt asioita hänen arjestaan, ja minä pohdin, kuinka paljon näissä jutuissa perustuukaan Mielikuviin ihmisistä. Kuinka paljon fantasiasta menee pilalle, jos kertoo itsestään todellisia asioita, todellisia tapahtumia? Kuinka paljon minä jatkossa haluan tietää? Jos toisen kohtaa ilman mitään ennakkoluuloja tai -oletuksia, onko se parempi, vai eikö tulisi tietää, jos toisen elämässä on menossa suuria muutoksia, jotta sitten osaisi suhtautua häneen ymmärtäväisesti? Onko tämä sitä kertakäyttökulttuuria?
Olenko minä nyt Aikuinen Nainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti