sosiaalisia pelejä

Tähdet ovat minulle suotuisia, sillä kaksi päivää ensimmäisen session jälkeen minun sähköpostiini kilahtaa uusi viesti.

Se on se sama nainen mustikkametsästä. Se, joka sai pikkuhousuni kostumaan ja punan nousemaan poskille pelkällä esittelytekstillään. Se, joka ei enää ensimmäisen viestin jälkeen vastannutkaan minulle. Rempseä nainen, hersyvän hyväntuulinen, sadisti hänkin. 

Voi miksi naiset ovatkin niin ihania? Minä olen saanut lukuisia ehdotuksia miehiltä, mutta yksikään niistä ei ole ollut yhtä hyvä kuin näiden kahden naisen, jotka ovat ottaneet yhteyttä. Naiset tajuavat. Naisilla on pelisilmää. Naiset ovat (tai ainakin esittävät hyvin olevansa) kiinnostuneita Minusta. Naisille minä voin olla pelkkä panopuu ja sanoa silti kiitos kaunis, kerran vielä niin että takarivikin kuulee. 

Tai no, onhan noita pari nuorempaa naistakin ollut, jotka vain kirjoittivat niin älyttömän surkeaa suomea, että se kuivui sitten siihen. Ei ne äidinkielenopettajat turhaan käskeneet opetella niitä pilkkusääntöjä! Nyt se puree sitten pyllyyn, kun yrittää kirjoittaa vonkuviestejä eikä niihin vastata, kun kirjoittaja kuulostaa humalaiselta tai että kengän koko on suurempi kuin ÄO.

(Minä olen yhtä armoton muille kuin itsellenikin.)

No niin, se ränttäyksestä. Tämä nainen siis kirjoitti minulle sittenkin, ja ilmeisesti oli käynyt niin että viestini oli päätynyt roskakoriin tai muuten vain mennyt ohi silmien (Hurraa, en kuulostanutkaan naiivilta idiootilta!). Sikäli merkillistä, että hän juuri nyt laittoi minulle viestiä, sillä olin ollut aikessa uudistaa seuranhakuilmoitustani ja ryhtyä taas metsästämään Dominaa, jolla olisi aikaa ja kärsivällisyyttä edetä minun kanssani. Päätän, että haluan tavata hänet mahdollisimman pian. Jo muutaman viestin perusteella luulen osaavani sanoa, että tyyppi on kykeneväinen kommunikoimaan ja panostamaan, kasvotusten selviää, löytyykö kipinää ja kemiaa.

Menee kolme päivää. Sitten seitsemän. Kymmenen. Nainen ei vastaa. Nostan kädet ilmaan ja kirjoitan uuden seuranhaun. Mikä helvetti näitä naisia vaivaa... Pelisilmää muka. 

~ ~ ~

Odottamaani subdroppia ei sitten kai kuulunutkaan, ei varsinaisesti, vaikka seuraavat pari päivää session jälkeen vietinkin oikeastaan neljän seinän sisällä syöden ja katsellen tv:tä. Varsinainen "jälkihoito" tapahtui sähköpostiviestillä, minä kirjoitin hänelle ensin fiiliksistä session aikana, sitä ennen ja jälkeen. Ehkä jos U olisi sylkenyt kasvoilleni, haukkunut huoraksi ja piiskannut kyyneliin olisin pudonnut endorfiinien jälkeen silkkaan häpeään ja vetänyt verhot ikkunan eteen. Muutama nolostuttava muisto pulpahtkin pintaan ja nyttemmin on alkanut harmittamaan, etten reagoinut voimakkaammin, mutta toisaalta - ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta. Silloin haetaan rajapintoja, tunnustellaan väreitä. Minä reagoin kyllä, kun stimulaatiota on tarpeeksi ja tunnen toisen hyvin. Aivan varmasti reagoin... Reagoinhan?

Pientä alakuloa ilmassa ehkä kuitenkin. Alan epäillä, ettei U:lla ollutkaan niin kivaa kuin olisi voinut olla. Minusta olisi ollut mukavaa, jos se olisi saattanut asemalle. Tai laittanut viestiä että pääsitkö hyvin kotiin. Tai vastannut minun sähköpostiini. Edes sanonut kiitos kokemuksesta. Äh. En minä mitään paapomista kaipaa, en. Enkä varmasti näyttänyt siltä, että olisin ollut jotenkin emotionaalisesti sekaisin tai tunteellinen session jälkeen. Se olisi vaan... tuntunut hyvältä, jos se olisi tehnyt niin, vähän huolehtinut. Ehkä sitten minulla ei nyt olisi olo kuin koko juttu olisi ollut "blah, no tulipa koettua" sille.

Ehkä U:lle se olikin vain tavallinen perjantai, mulle taas jotain, jonka varmaan muistan aina. Minä kerroin sen kyllä hänelle, tällä kerralla en halunnut salata kokemattomuuttani. En halunnut, että se ihmettelee. Halusin sen ymmärtävän minua.

Mutta ei toinen ihminen välttämättä ymmärrä, vaikka kertoisikin ja selittäisi ja vuodattaisi kaiken. Minun kokemukseni ei ole sinun kokemuksesi. Ehkä pyytävälle annetaan, mutta minä en osaa pyytää. Tarvitsisin jonkun opettamaan. Kummallista, miten minua ei varsinaisesti ahdista kerjätä piiskaa, mutta pelkkä ajatuskin pyynnöstä pitää minusta hetki huolta, kysyä kuulumisiani saatikaan tulla fyysisesti lähelle on aivan mahdoton. En minä halua sellaista pyytää. Minä haluan, että ne annettaisiin minulle pyytämättäkin, ilmaiseksi.

Pelisilmää tosiaan... Enkä minä mielestäni vaadi liikoja. Eikö se ole epäkohteliasta olla vastaamatta toisen sähköpostiin? Miksi se on niin vaikeaa kirjoittaa ne pari sanaa: "Sori, et ollutkaan mitä hain." "Kiitos viestistä, hyvää jatkoa." Huokaus. Pahempaa kituuttamista tämä silloin oli, kun etsin romanttista seuraa, mutta kyllä tämä jahkailu naista syö. Tietysti ihmisillä on kiireinen elämä, työt, koulut, harrastukset, ystävät, perhe... Eikä sitä aina jaksa kotiin päästyään alkaa kirjoitella jollekin tuntemattomalle syvällisiä. (Yritän olla ajattelematta, että jos en vain kuulostanut kiinnostavalta tai U:n kokemus oli mitäänsanomaton, kamala ja että mustikkametsän nainen totesi nyt toisen viestin jälkeen, että ei ole minusta kiinnostunut enkä ole hänen aikansa arvoinen.) 

Tepastelin tänäänkin viikonlopun vaatteissani tehdäkseni olostani paremman. Laittautuminen on ihanaa. On ihana kuunnella musiikkia ja tehdä ruokaa korkokengät jalassa, huulipunaa huulissa ja pitsihepenet yllä. Fantasioida, hukkua mielikuviin. Leikkiä. Muistella perjantaita. Runkata.

Parhaimmillaan saisin seksuaalisuudesta voimaa arkeen. Eniten ehkä pelkään, että se valtaa kaiken, eikä arkiset jutut kiinnosta lainkaan, kun tahtoisin jatkuvasti kinkyilemään ja sävyttää arkea jollakin kieroilulla. Olen tehnyt paluuta normaaliin heräämällä säädylliseen aikaan, syömällä kaurapuuroa aamupalaksi, siivoamalla, järjestelemällä tärkeitä papereita kansioihin ja lenkkeilemällä. Nautin, kun lihakset ovat hieman kipeät merkiksi siitä, että olen laittanut itseni likoon, hakenut rajojani. Rutiini ei tunnu pahalta. Syksy on ollut aina minulle uudistumisen aikaa. Toivoisin vain, ettei takaraivossa olisi se inhottava nakertava tunne tekemättömistä opiskelutöistä, jotka odottavat, kasvavat, pinoutuvat ja minä tiedän, että ne hukuttavat minut pian, jos en saa tätä motivaatiopuuskaa siirrettyä niidenkin pariin.

Jep. Äkkiä minä olen taas surullinen. Ja vähän yksinäinenkin.

Arkea kestäisi niin paljon paremmin, jos tietäisi, että silloin ja silloin on luvassa jotain mukavaa ja vääntynyttä.