hallan jälkeen

Halla on Halla, koska hän ilmestyy elämääni (tai näytölleni) yhtenä aamuna kuukausia kestäneen sadekauden jälkeen ja on ensimmäinen merkki kääntyvästä vuodenajasta, uudesta elämänvaiheesta.

Hallaan minä liitän niin paljon kuolemaa, että se ei anna hänestä kovin kaunista kuvaa eikä sovi hänen persoonaansa oikeastaan lainkaan - hän ei pukeudu vain mustiin, ei edusta mitään alakulttuuria, ei muistuta hautausurakoitsijaa eikä ole edes milläänlailla kinky. Sitä minä tosin en tiedä, sillä koska tapaamme Tinderissä ja profiilissani on selkeä maininta kiinnostuksen kohteistani (muutenkin kuin epämääräiset salamyhkäiset "vanilja ei maistu" tai ⛓️- ja 🖤 -emojikoodit), oletan hänenkin liikkuvan samoissa vesissä. Mainitsen jo ennen ensimmäisiä treffejä bileet, joissa olen ollut enkä piilottele asiaa ja hän suhtautuu asiaan avoimen kiinnostuneesti, muutamaa viikkoa myöhemmin vien hänet ensimmäiseen kinkymiittiinkin. Hallassa minussa kuitenkin kuolee kaikki entinen, olen aidompi kuin koskaan missään aiemmassa suhteessa, paljastan epävarmuuteni, sanon mitä ajattelen, kerron mitä haluan.

Samalla kun tapailen Hallaa, alan käydä läpi tunteitani Aliisaan ja Skeptikkoon ja kaikkiin niihin entisiin, jotka ovat tulleet ja menneet ja jättäneet jälkensä. Skeptikon kanssa minä opin, että voidakseen rakastaa, on oltava valmis olemaan haavoittuva ja Aliisan kanssa minä opin, että brutaali rehellisyys on ainut keino saada haluamansa. Sovellan oppimaani Hallaan ja hän palauttaa saman rehellisyyden minulle, hän on valmis nolostelemaan minun kanssani, kun mutkikkaat koreografiat sohvalta sängylle eivät suju kuin elokuvissa, kosketus on hapuilevaa eikä yhteistä rytmiä löydy. Tallomme varpaita ja nauramme, ja se saa minut tuntemaan, että tämä on nyt vakavaa.

Ehkä Halla on se, jota minä olen odottanut?

Ja niin se käy. Pääni täyttyy haavekuvista ja tulevaisuudesta, joka on täynnä sormia sormien lomassa, huulia toisen niskassa, vanhempien tapaamisia ja ystävien kanssa vietettyjä iltoja, joissa "minä" onkin äkkiä "me" (ällöttävää! ei! vapaat itsenäiset vahvat naiset, teihin minä samaistun!), joissa vannotaan "tahdon", aina ja ikuisesti, ja joissa vatsamme pyöristyvät ja jääkaapin ovet tapetoidaan ultaäänikuvilla.

Sitä kestää kolme kuukautta ja kun ne sulkevat Uudenmaan rajat koronaviruksen vuoksi, Halla ilmoittaa, ettei tahdokaan. Se käy niin veitsellä leikaten, etten voi heti uskoa sitä, tuijotan ja tuijotan ja jossain mieleni perukoilla mietin, miten voi olla ihmisiä, jotka harrastavat toisen kanssa vielä edellisiltana seksiä ja sitten ilmoittavat aamulla, että eivät tahdo sen enää jatkuvan. Millaiset ihmiset jättävät toisen vieraassa kaupungissa ja pistävät harhailemaan kaupungin läpi juna-asemalle ja hyppäämään ensimmäiseen edes hitusen oikeaan suuntaan lähtevään junaan, "nyt äkkiä helvettiin täältä", matkustamaan tunteja ja itkemään vaunuosaston nurkassa, kun ohikävelevät ihmiset jäävät hävyttömästi tuijottamaan? Minä en koskaan tekisi niin. En kutsuisi toista viikonlopuksi luokseni, antaisi nuolla pilluani ja ilmoittaisi aamulla, että on jo miettinyt kauan, ettei tämä toimikaan ja haluaako hän, että katson junat valmiiksi. Pyydän, älkää jättäkö ketään niin, että hänen täytyy matkustaa yksin tuntikausia kotiin. Olkaa reiluja, tehkää bänät niin, että te olette se, joka matkustaa ja toinen saa rauhassa hautautua kodissaan peittovuoren alle itkemään. Tämä on brutaalia. Ja vieläbrutaalimmaksi se muuttuu, kun junassa huomaan hänen juuri päivittäneen Tinder-profiiliaan. Poistan hänet paniikissa mätseistäni, mutta kolme viikkoa sitten sinä tunnustit olevasi ihastunut minuun, ja seuraavat viikot odotan viestiä, jossa sanottaisiin kaiken olevan hirvittävää erehdystä ja minut halutaan sittenkin.

Suomeen julistetaan poikkeustila ja minä toivotan koko Covid-19 -paskan avosylin vastaan, sillä vain maailmanlaajuinen pandemia on hyvä syy sanoa toistuvasti kaikille "ei" ja jäädä kotiin ensin viikoksi, sitten kuukausiksi. En tee mitään. Paitsi mietin vaihteeksi, mitä kaikkea minussa onkaan vikana. Itken Veljen sohvalla, että vanhoilla luokkalaisillani on kaikilla jo perheet ja minua ei rakasta kukaan, en saa mitään suhdetta toimimaan muutamaa kuukautta enempää, en ole kenellekään mitään, en kenenkään prioriteetti. Ystävyyteni Teijan kanssa on vuosia ollut kuin kipeä, jatkuvasti heiluva ja irtoamassa oleva hammas ja niin siinä käy, että lopulta suhteemme saa luonnollisen lopun, kun minä en jaksa enää keksiä syitä, millä ylläpitää jokseenkin yksipuolista kuuntelijan roolia. Itken sitäkin. Viikko Hallan jälkeen raahaudun aurinkolasit silmilläni vaikka on talvi Jaanan luo kissavahdiksi ja kuuntelen, kuinka hän hermoilee uuden miesystävänsä kanssa lähdöstä romanttiselle getawaylle ja sisälleni kertyy niin paljon katkeruutta, etten pidä enää itsekään itsestäni. Ei ole seksibileitä, ei mitään, millä harhauttaa ajatuksensa, nauttia yksinolon hyvistä puolista, ei syitä leikata tukkaa lyhyeksi ja vetää nahkahametta ylle. On vain loputtoman pitkiä yksiössä vietettyjä päiviä, joissa jokainen parisuhteessa/suhteissa elävä on vihollinen, joka ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun ei saa mitään kosketusta, ei edes halauksia. Ei sillä, että seuraelämäni olisi koskaan ollut erityisen aktiivista, mutta nyt minua suorastaan kartellaan kahden metrin päästä: mitä sellainenkin tekee ihmismielelle? Jokainen on potentiaalinen koronariski, kuppikunnat pienenevät ja sulkeutuvat ja minä jään jatkuvasti ilman tuolia tässä tuolileikissä, en löydä paria. En mahdu kenenkään sisäpiiriin tai koronakuplaan. 

Mietin vakavissani tulevaisuutta ja sitä, että tätäkö se tulee olemaan. Herään yksin, teen yksin ruokaa, harrastan yksin, iloitsen yksin, suren yksin, teen kaikki elämääni koskevat päätökset - yksin. Tiedän, että maassamme on yksinäisiä, jotka ovat eläneet ikuista koronaa jo vuosia, vuosikymmeniä, vanhuksia yksinäisissä asunnoissaan, opiskelijoita, jotka odottivat paikkakunnan vaihtamisen tuovan muutoksen tuulet, mutta jotka huomasivatkin, että on helvetin raskasta rakentaa tyhjästä tyhjän päälle. Silti minun yksinäisyyteni on minun, surutyöni on minun surutyötäni, surua elämästä, joka ei koskaan ollutkaan minun.

En siis ole nähnyt mitään mieltä kirjoittaa, sillä kirjoitettavaa ei ole. Olen toisinaan pohtinut, pitäisikö minun hanakammin etsiä sessioseuraa, jossa minä dominoin, sillä päässäni on useita erilaisia kiinnostavia skenaarioita, mutta en tiedä, onko halu oikeaa halua vai epätoivoisen tyytymistä: jos minä en saa selkääni, ehkä voisin antaa sitä jollekulle? Dominoiville naisille on aina kysyntää, eikö? En tiedä. Pelkään, että kaipuuni kasvaa vain entisestään, jos alan tehdä jotakin, jota toivoisin oikeastaan itselleni tehtävän.

Jos on naisista kiinnostunut nainen, kinky, alistuva, haluaa monogaamisen suhteen ja on sosiaalisesti kömpelö ja introvertti luonne, onko edes mahdollista saada parisuhdetta, jossa ei joudu tyytymään tai olemaan toiselle se, johon on tyydytty?

ensimmäiset seksibileet

[Teksti on kirjoitettu ennen koronapandemian alkua vuonna 2020]

 

Eyes Wide Shut. Orgiat. Bakkanaalit. Jumaluuden tavoittelua.

Minä korjaan sieluni säröjä lähtemällä seksibileisiin. Teen sen vain huomionhalusta, pelkästä toivosta siitä, että minua kosketettaisiin ja minä saisin koskettaa. Vaikka kertoessani siitä Teijalle alan jälleen kerran naurettavasti vähättelemään koko juttua:

Ei, ku mä meen sinne vaan katteleen.

Ei ku vähän jotain shibaria ois ehkä kiva päästä kokeilemaan.

Siis mä nään siellä nettituttuja, haluun jutella niille livenäkin joskus.

Pyh ja pah. Mielessäni minä olen jo elänyt sata fantasiaa siellä täällä kulkevista huulista, kynsistä pureutumassa ihooni, orgasmeista, jotka tukahtuvat toisen naisen ihoa vasten ja aivan sairaimmissa päiväunissani minä löydän sieltä jonkun samanhenkisen kuin minä, tai edes jonkun, joka haluaa minua myös toisen, kolmannen kerran.

Kenties hieman tavallisesta poikkeavampi Tuhkimo-satu. Olen valmis tekemään kaikkeni, että saan lasikengät jalkaani ja koen jotakin taianomaista.

Valmistaudun tapani mukaan tuntikausia. Pesen, kuorin, sheivaan, rasvaan ja voitelen kehoani kuin hääyötään odottava morsian. Viilaan, lakkaan, nypin ja kiharran. Valkoisen sijasta puen päälle tietysti mustaa ohutta pitsiä ja toivon, että peilikuvan eteerinen ilmestys ei katoaisi iltaan mennessä ja sieltä ei tuijottaisi minua sen sijaan hikinen, tahmeasti meikattu akka liian piukassa korseletissa ja lyttään astutuissa kirpparikorkokengissä.

Rakennus itsessään ei kerro ulkopuolelle, että sisällä harrastettaisiin haureutta kaikin mahdollisin tavoin. Se on ruma betoninen kenkälaatikko, jonka nähdessämme vaihdamme Kirsin kanssa epävarman katseen: Onks se toi?

Ulkopuolella hortoilee pari orvon näköistä kulkijaa, joista yhden sateenkaarilaukku loistaa hämärässä kaiken harmauden keskellä. Me seuraamme sateenkaarta, sen päässä on ovi ja me astumme sisään, ensimmäisenä minua on vastassa Tissit ja muistan ensimmäiset kinkybileeni joskus kauan sitten. Tällä kertaa katson Tissejä luontevasti silmiin, hymyilen lämpimästi ja tunnen heti olevani oikeassa paikassa.

Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä klo 16.58 iskee ensimmäinen häpeäflashback: minä nain itseäni ehkä kymmenen vuotta vanhempaa naista sormillani keskellä huonetta, jonka laitamilla kuka tahansa saattaa katsella meitä, enkä välitä paskaakaan. Muistan vaaleanruskeat silmät, jotka katsovat minuun melkeinpä rakastuneesti, pupillit laajenneina (ota minut, omista minut, näytä mitä naisten välinen nautinto voi olla), muistan mustan pitsibodyn ja siihen kiinnitetyn lapun: olen Ensikertalainen. Minä täytän roolini tulisena lesborakastajattarena hyvin, vaikka itse sen sanonkin. Ensimmäistä kertaa minua ei vaivaa olla se, joka vie asioita eteenpäin. Nyt minä olen itse valinnut osani ja nautin olla hänelle Se Nainen, ensimmäinen kokemus, hän, josta ehkä kerrotaan seuraavana päivänä kumppanille. Tämä on yhtä paljon minun fantasiaani kuin naisen, joka voihkii allani ja saa lopulta orgasmin, kaksi, kolme, minun sormieni ympärillä. Taianomaista. Joka ikinen kerta.

Silti muistikuva muuttuu. Bileissä minulla on ollut kivaa, nukuttu yö taas vääntää kokemuksen joksikin inhottavaksi, jolla on ehkä Aliisan ääni. Millainen tasapainoton kakara käsittelee päättynyttä suhdetta irstailemalla? Yritänkö minä todistaa jollekin näkymättömälle yleisölle jotakin? Eikö ole säälittävää tuntea tällaista ylpeyttä siitä, että joku haluaa minua, haluaa suudella minun huuliani, haluaa minut sisäänsä?

Vieressäni kymmenen sentin päässä minusta harrastetaan seksiä, enkä minä ole moksiskaan. Täällä saa katsoa. Silti minä huomaan jatkuvasti vain nopeasti skimmailevani alastomia vartaloita ja punastuvani, jos katsekontakti kestää kahta sekuntia kauempaa. Kieputan juuttiköyttä nilkkani ympärille ja juttelen vieressäni istuvan Kirsin ystävän kanssa opinnoistani. Selkäni takana joku saa orgasmin, ja minua hymyilyttää jatkuvasti. En haluaisi olla missään muualla.

Kun tulee minun vuoroni, annan naisen viedä kätensä epävarmasti stringieni reunalle ja etsiä hetken hapuillen klitoristani. Sitä ei tunnu löytyvän ja nainen kuiskaakin minulle, ettei tiedä mitä on tekemässä. Tunnustelen hetken omia tunteitani: en ollut odottanut, että tekisin täällä mitään tällaista. Tämä ylittää jo odotukseni, tämä on tarpeeksi. Sanon sen Ensikertalaiselle ja hän selvästi rentoutuu.

"Missä sut voi nähdä taas?"

Mietin sitäkin muutaman sekunnin: tämä on on tarpeeksi. Sen sanon pehmeämmin, kevyesti ("Ehkä seuraavissa bileissä") ja Ensikertalainen nyökkää. Näen hänen vilkaisevan rannekelloaan, "Voi kauhea, kello on jo tasan, mun mies on jo varmasti alhaalla odottamassa", ja minä nauran ja annan hänelle synninpäästön lähteä takaisin elämäänsä. Venyttelen nautinnollisesti patjalla ja katselen kattoon omahyväisesti virnistellen. Minä tein sen. Olen Maailman nainen, minä tulen, näen, saan ja otan. Kuvittelen kaikkien katsovan minua ja nousen ylös niin kuin en olisikaan, keräilen lattialle riisutut koruni ja haukottelen hieman, paistattelen onnistumisen lämmössä, en ajattele Aliisaa - kuin ehkä aivan pikkuisen, sillä tavalla häijysti ja riemukkaasti, jota en ikinä tunnustaisi kenellekään ääneen ja fantasioin hänen olevan kateellinen minusta, jos tietäisi. Bileet ovat siltä osaltani siinä, on helppo lopettaa, kun on huipulla ja matkalla takaisin kotiin katson kaikkia vastaantulevia itsevarmasti silmiin: Minä olin hetki sitten Seksibileissä.

Kokemus on siis kaikin puolin hyvä. Miksi seuraavana päivänä alan tuntea häpeää? En usko kenenkään tosissaan katsoneen minua, ainakaan kovin pitkään, sillä katseltavaa oli niin paljon muutenkin. Silti mietin, miltä olen näyttänyt. Miten minä nyt sillä tavalla, aivan näkyvällä paikalla? Seksinhän pitäisi olla yksityistä, se ajatus on taottu niin syvälle päähäni, että jopa seksibileissä, jossa ajatus ja mahdollisuus seksin harrastamiseen on itsetarkoitus, jokin minussa sotii sitä vastaan. Vietän seuraavat kuluvat päivät vuoroin euforisessa ja itsetyytyväisessä hykertelykuplassa, vuoroin ahdistuen siitä, että näytinkin vain typerältä, ja lopulta koko kokemuksesta tulee neutraali, jotain, jota odottaa jatkossakin. Minusta tulee hieman ahnas, seuraavalla kerralla haluan lisää, haluan julkisesti piiskaa ja tulla naiduksi sträppärillä seinää vasten, haluan löytää Viettelijän lisäksi myös muita minuja, joista minulla ei vielä ole aavistustakaan.