Halla on Halla, koska hän ilmestyy elämääni (tai näytölleni) yhtenä aamuna kuukausia kestäneen sadekauden jälkeen ja on ensimmäinen merkki kääntyvästä vuodenajasta, uudesta elämänvaiheesta.
Hallaan minä liitän niin paljon kuolemaa, että se ei anna hänestä kovin kaunista kuvaa eikä sovi hänen persoonaansa oikeastaan lainkaan - hän ei pukeudu vain mustiin, ei edusta mitään alakulttuuria, ei muistuta hautausurakoitsijaa eikä ole edes milläänlailla kinky. Sitä minä tosin en tiedä, sillä koska tapaamme Tinderissä ja profiilissani on selkeä maininta kiinnostuksen kohteistani (muutenkin kuin epämääräiset salamyhkäiset "vanilja ei maistu" tai ⛓️- ja 🖤 -emojikoodit), oletan hänenkin liikkuvan samoissa vesissä. Mainitsen jo ennen ensimmäisiä treffejä bileet, joissa olen ollut enkä piilottele asiaa ja hän suhtautuu asiaan avoimen kiinnostuneesti, muutamaa viikkoa myöhemmin vien hänet ensimmäiseen kinkymiittiinkin. Hallassa minussa kuitenkin kuolee kaikki entinen, olen aidompi kuin koskaan missään aiemmassa suhteessa, paljastan epävarmuuteni, sanon mitä ajattelen, kerron mitä haluan.
Samalla kun tapailen Hallaa, alan käydä läpi tunteitani Aliisaan ja Skeptikkoon ja kaikkiin niihin entisiin, jotka ovat tulleet ja menneet ja jättäneet jälkensä. Skeptikon kanssa minä opin, että voidakseen rakastaa, on oltava valmis olemaan haavoittuva ja Aliisan kanssa minä opin, että brutaali rehellisyys on ainut keino saada haluamansa. Sovellan oppimaani Hallaan ja hän palauttaa saman rehellisyyden minulle, hän on valmis nolostelemaan minun kanssani, kun mutkikkaat koreografiat sohvalta sängylle eivät suju kuin elokuvissa, kosketus on hapuilevaa eikä yhteistä rytmiä löydy. Tallomme varpaita ja nauramme, ja se saa minut tuntemaan, että tämä on nyt vakavaa.
Ehkä Halla on se, jota minä olen odottanut?
Ja niin se käy. Pääni täyttyy haavekuvista ja tulevaisuudesta, joka on täynnä sormia sormien lomassa, huulia toisen niskassa, vanhempien tapaamisia ja ystävien kanssa vietettyjä iltoja, joissa "minä" onkin äkkiä "me" (ällöttävää! ei! vapaat itsenäiset vahvat naiset, teihin minä samaistun!), joissa vannotaan "tahdon", aina ja ikuisesti, ja joissa vatsamme pyöristyvät ja jääkaapin ovet tapetoidaan ultaäänikuvilla.
Sitä kestää kolme kuukautta ja kun ne sulkevat Uudenmaan rajat koronaviruksen vuoksi, Halla ilmoittaa, ettei tahdokaan. Se käy niin veitsellä leikaten, etten voi heti uskoa sitä, tuijotan ja tuijotan ja jossain mieleni perukoilla mietin, miten voi olla ihmisiä, jotka harrastavat toisen kanssa vielä edellisiltana seksiä ja sitten ilmoittavat aamulla, että eivät tahdo sen enää jatkuvan. Millaiset ihmiset jättävät toisen vieraassa kaupungissa ja pistävät harhailemaan kaupungin läpi juna-asemalle ja hyppäämään ensimmäiseen edes hitusen oikeaan suuntaan lähtevään junaan, "nyt äkkiä helvettiin täältä", matkustamaan tunteja ja itkemään vaunuosaston nurkassa, kun ohikävelevät ihmiset jäävät hävyttömästi tuijottamaan? Minä en koskaan tekisi niin. En kutsuisi toista viikonlopuksi luokseni, antaisi nuolla pilluani ja ilmoittaisi aamulla, että on jo miettinyt kauan, ettei tämä toimikaan ja haluaako hän, että katson junat valmiiksi. Pyydän, älkää jättäkö ketään niin, että hänen täytyy matkustaa yksin tuntikausia kotiin. Olkaa reiluja, tehkää bänät niin, että te olette se, joka matkustaa ja toinen saa rauhassa hautautua kodissaan peittovuoren alle itkemään. Tämä on brutaalia. Ja vieläbrutaalimmaksi se muuttuu, kun junassa huomaan hänen juuri päivittäneen Tinder-profiiliaan. Poistan hänet paniikissa mätseistäni, mutta kolme viikkoa sitten sinä tunnustit olevasi ihastunut minuun, ja seuraavat viikot odotan viestiä, jossa sanottaisiin kaiken olevan hirvittävää erehdystä ja minut halutaan sittenkin.
Suomeen julistetaan poikkeustila ja minä toivotan koko Covid-19 -paskan avosylin vastaan, sillä vain maailmanlaajuinen pandemia on hyvä syy sanoa toistuvasti kaikille "ei" ja jäädä kotiin ensin viikoksi, sitten kuukausiksi. En tee mitään. Paitsi mietin vaihteeksi, mitä kaikkea minussa onkaan vikana. Itken Veljen sohvalla, että vanhoilla luokkalaisillani on kaikilla jo perheet ja minua ei rakasta kukaan, en saa mitään suhdetta toimimaan muutamaa kuukautta enempää, en ole kenellekään mitään, en kenenkään prioriteetti. Ystävyyteni Teijan kanssa on vuosia ollut kuin kipeä, jatkuvasti heiluva ja irtoamassa oleva hammas ja niin siinä käy, että lopulta suhteemme saa luonnollisen lopun, kun minä en jaksa enää keksiä syitä, millä ylläpitää jokseenkin yksipuolista kuuntelijan roolia. Itken sitäkin. Viikko Hallan jälkeen raahaudun aurinkolasit silmilläni vaikka on talvi Jaanan luo kissavahdiksi ja kuuntelen, kuinka hän hermoilee uuden miesystävänsä kanssa lähdöstä romanttiselle getawaylle ja sisälleni kertyy niin paljon katkeruutta, etten pidä enää itsekään itsestäni. Ei ole seksibileitä, ei mitään, millä harhauttaa ajatuksensa, nauttia yksinolon hyvistä puolista, ei syitä leikata tukkaa lyhyeksi ja vetää nahkahametta ylle. On vain loputtoman pitkiä yksiössä vietettyjä päiviä, joissa jokainen parisuhteessa/suhteissa elävä on vihollinen, joka ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun ei saa mitään kosketusta, ei edes halauksia. Ei sillä, että seuraelämäni olisi koskaan ollut erityisen aktiivista, mutta nyt minua suorastaan kartellaan kahden metrin päästä: mitä sellainenkin tekee ihmismielelle? Jokainen on potentiaalinen koronariski, kuppikunnat pienenevät ja sulkeutuvat ja minä jään jatkuvasti ilman tuolia tässä tuolileikissä, en löydä paria. En mahdu kenenkään sisäpiiriin tai koronakuplaan.
Mietin vakavissani tulevaisuutta ja sitä, että tätäkö se tulee olemaan. Herään yksin, teen yksin ruokaa, harrastan yksin, iloitsen yksin, suren yksin, teen kaikki elämääni koskevat päätökset - yksin. Tiedän, että maassamme on yksinäisiä, jotka ovat eläneet ikuista koronaa jo vuosia, vuosikymmeniä, vanhuksia yksinäisissä asunnoissaan, opiskelijoita, jotka odottivat paikkakunnan vaihtamisen tuovan muutoksen tuulet, mutta jotka huomasivatkin, että on helvetin raskasta rakentaa tyhjästä tyhjän päälle. Silti minun yksinäisyyteni on minun, surutyöni on minun surutyötäni, surua elämästä, joka ei koskaan ollutkaan minun.
Suomeen julistetaan poikkeustila ja minä toivotan koko Covid-19 -paskan avosylin vastaan, sillä vain maailmanlaajuinen pandemia on hyvä syy sanoa toistuvasti kaikille "ei" ja jäädä kotiin ensin viikoksi, sitten kuukausiksi. En tee mitään. Paitsi mietin vaihteeksi, mitä kaikkea minussa onkaan vikana. Itken Veljen sohvalla, että vanhoilla luokkalaisillani on kaikilla jo perheet ja minua ei rakasta kukaan, en saa mitään suhdetta toimimaan muutamaa kuukautta enempää, en ole kenellekään mitään, en kenenkään prioriteetti. Ystävyyteni Teijan kanssa on vuosia ollut kuin kipeä, jatkuvasti heiluva ja irtoamassa oleva hammas ja niin siinä käy, että lopulta suhteemme saa luonnollisen lopun, kun minä en jaksa enää keksiä syitä, millä ylläpitää jokseenkin yksipuolista kuuntelijan roolia. Itken sitäkin. Viikko Hallan jälkeen raahaudun aurinkolasit silmilläni vaikka on talvi Jaanan luo kissavahdiksi ja kuuntelen, kuinka hän hermoilee uuden miesystävänsä kanssa lähdöstä romanttiselle getawaylle ja sisälleni kertyy niin paljon katkeruutta, etten pidä enää itsekään itsestäni. Ei ole seksibileitä, ei mitään, millä harhauttaa ajatuksensa, nauttia yksinolon hyvistä puolista, ei syitä leikata tukkaa lyhyeksi ja vetää nahkahametta ylle. On vain loputtoman pitkiä yksiössä vietettyjä päiviä, joissa jokainen parisuhteessa/suhteissa elävä on vihollinen, joka ei ymmärrä, miltä tuntuu, kun ei saa mitään kosketusta, ei edes halauksia. Ei sillä, että seuraelämäni olisi koskaan ollut erityisen aktiivista, mutta nyt minua suorastaan kartellaan kahden metrin päästä: mitä sellainenkin tekee ihmismielelle? Jokainen on potentiaalinen koronariski, kuppikunnat pienenevät ja sulkeutuvat ja minä jään jatkuvasti ilman tuolia tässä tuolileikissä, en löydä paria. En mahdu kenenkään sisäpiiriin tai koronakuplaan.
Mietin vakavissani tulevaisuutta ja sitä, että tätäkö se tulee olemaan. Herään yksin, teen yksin ruokaa, harrastan yksin, iloitsen yksin, suren yksin, teen kaikki elämääni koskevat päätökset - yksin. Tiedän, että maassamme on yksinäisiä, jotka ovat eläneet ikuista koronaa jo vuosia, vuosikymmeniä, vanhuksia yksinäisissä asunnoissaan, opiskelijoita, jotka odottivat paikkakunnan vaihtamisen tuovan muutoksen tuulet, mutta jotka huomasivatkin, että on helvetin raskasta rakentaa tyhjästä tyhjän päälle. Silti minun yksinäisyyteni on minun, surutyöni on minun surutyötäni, surua elämästä, joka ei koskaan ollutkaan minun.
En siis ole nähnyt mitään mieltä kirjoittaa, sillä kirjoitettavaa ei ole. Olen toisinaan pohtinut, pitäisikö minun hanakammin etsiä sessioseuraa, jossa minä dominoin, sillä päässäni on useita erilaisia kiinnostavia skenaarioita, mutta en tiedä, onko halu oikeaa halua vai epätoivoisen tyytymistä: jos minä en saa selkääni, ehkä voisin antaa sitä jollekulle? Dominoiville naisille on aina kysyntää, eikö? En tiedä. Pelkään, että kaipuuni kasvaa vain entisestään, jos alan tehdä jotakin, jota toivoisin oikeastaan itselleni tehtävän.
Jos on naisista kiinnostunut nainen, kinky, alistuva, haluaa monogaamisen suhteen ja on sosiaalisesti kömpelö ja introvertti luonne, onko edes mahdollista saada parisuhdetta, jossa ei joudu tyytymään tai olemaan toiselle se, johon on tyydytty?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti