ensimmäinen tapaamiseni Sadistin kanssa

Kupliva.

Se on sana, joka parhaiten kuvaa tällä hetkellä olotilaani. Kupliva. Nousuhumala.

Vapisen kauttaaltaan tätä kirjoittaessani enkä pysy viittä minuuttia kauempaa paikoillani. Tekee mieli huudattaa musiikkia täysillä ja lähteä juoksemaan. Haluan kertoa kaiken koko maailmalle (no ainakin läheiselle ystävälle) ja haluan pitää salaisuudet kokonaan itselläni.

Tapasin U:n eilen. Odotin täysin eri ihmistä saapuvaksi ja näin jälkeenpäin olen siitä hyvin riemuissani - kaiken aikaa olin stalkkeroinut aivan eri ihmistä, uskomatonta kyllä. Ulkonäkökuvauskin sopi tähän toiseen tyyppiin täydellisesti! Viesteilyn perusteella olin hänestä hyvin kiinnostunut, mutta kun luulin löytäneeni hänet oikeasta elämästä, innostukseni laimeni aavistuksen. Vaikka henkinen puoli on tässä kaikessa huomattavasti tärkeämpää ja kaikki lähtee Fiiliksestä, kyllä minä taidan vaatia, että siinä toisessa on vähän jotain särmää. Ei ole aivan sama, millainen tyyppi minua alistaa.

Särmää U:sta lopulta löytyikin. Menin hänet nähdessäni täysin puihin, ja sisälläni oleva nappi alkoi välittömästi vilkuttaa vihreää. Kiinnostunut Kiinnostunut Kiinnostunut. Tunne ei ollut missään nimessä ihastuminen, vaan enemmänkin sellainen "Okei, voisin hyvin kuvitella että sessioisin tuon kanssa, oikein hyvä." Olin mieltynyt.

Nopeaa puhetta, sanojen sakaisin menemisiä. Kylmiä sormenpäitä. Lipitin vettä kuin janoon kuoleva ja mietin kysymyksiä. Muutaman olin jo suunnitellut valmiiksi, mutta luotin hyvin paljon siihen, että jos tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, kysymyksiä kyllä tulee mieleen. Onneksi U oli rauhallinen ja ryhtyi matalalla äänellä kertomaan itsestään, esitti kysymyksiä, hymyili paljon. Tilanne oli samaan aikaan todella vinksahtanut (voi luoja, minä en koskaan ole puhunut tästä kenenkään kanssa, ymmärrätkö sen? En koskaan ole sanonut ääneen asioita, joita nyt sanon.) ja samaan aikaan kummallisen luonteva - on keskipäivä ja tässä me puhumme tavallisten ihmisten joukossa BDSM:stä, alistumisesta, dominoinista, piiskauksesta. Miten vaikea onkin vastata suoriin kysymyksiin suorin vastauksin. Koko ajan olin vähän hokea "entiiä":ä ja "kattoosit". Voin vain toivoa, että U ymmärtää, miten uutta kaikki on minulle. Halu on palava, mutta vielä minulta puuttuu keinot niiden esittämiseen. Aivan kuin olisi menettämässä (en pidä tuosta sanasta, mutta menköön) neitsyyttäni toista kertaa. En tiedä, onko U yllättynyt siitä, että lähden niin nollasta liikkeelle, ainakaan hän ei näytä sitä. Viesteissään U on kertonut, että hänestä olisi hauska opastaa kokematonta subia, joten ehkä luotan siihen, että U:lle viattomuuteni on jotain positiivista. Välillä huomasin vain katselevani häntä, selittäväni jotain, ja taustalla pohtivani, että tuo ihminen tuossa on sadisti. Tuo tykkää, kun toista ihmistä alistetaan. Tuo ihminen tuossa toisella puolella pöytää tietää minusta asioita, joita kukaan muu ei tiedä. Ja se ottaa sen kaiken vastaan ja vain hymyilee hyväksyvästi.

Yritän pysyä neutraalina. Puhun ympäripyöreästi ja persoonapronomineja vältellen mitä odotan, mistä tykkään, mikä on ehdoton ei, mikä on se Juttu. Jossain vaiheessa huomaan, miten U alkaa puhua "meistä". "Tästä jutusta". "Jos mä tekisin sulle näin, niin...", ja pikkuhiljaa alkaa näyttää varmemmalta, että me todella olemme sopimassa Jotain tapahtuvaksi. Itse olisin voinut vallan hyvin pitää hänelle oven yhä avoinna (laittele viestä myöhemmin mikä fiilis tuli, voidaan nähdä vaikka toistekin ja jutella lisää), mutta U tekee selväksi, että on kiinnostunut. Minusta. Sillä tavalla. Olen onnellinen.

Onnellinen siitä, että joku haluaa sylkeä kasvoilleni!

Ainoa yllätys on se, että hän mieluummin tapaisi kotonaan ja huomaan, etten ole missään vaiheessa edes kuvitellut meneväni jonkun toisen ihmisen kotiin. Mielessäni olen sovitellut tapahtumia jatkuvasti tuttuun ympäristöön, omaan olohuoneeseeni... Ja äkkiä minusta on hirveän kuumottava ajatus, että se kaikki tapahtuisi jossain muualla, ja joudun sen jälkeen matkustamaan takaisin normaaliin elämään, istumaan tavallisten ihmisten joukossa, iho yhä kihelmöiden ja Suloinen Salaisuus sisälläni. Laittautumaan kotona valmiiksi ja lähtemään kaupungille, tapaamaan hänet merkityssä kohtaa ja seuraavani häntä täysin tuntemattomaan paikkaan. Minun ei tarvitse miettiä, onko kotini siisti ja onko siellä kummallinen vanhan talon haju ja kuuleeko naapurin mies kaiken. Mietin vain turvallisuutta ja miten takaisin selustani. U:sta tuli heti luotettava olo ja hän puhui juuri oikeita asioita luottamuksesta ja siitä, miten hän haluaa jatkuvasti saada palautetta toiselta. Siitä huolimatta en koskaan voi olla varma, että hän on se joka esittää olevansa, ja sitä paitsi pyskopaatithan eivät ole kaikki mitään Batmanin Jokereita, joista näkee jo kaukaa, ettei kaikki ole kotona. Kai kuka tahansa nyt osaa normaalia esittää. Myöhemmin samana iltana etsin hänet facebookista ja huomaan, että meillä on kuin onkin yhteisiä tuttuja, paljonkin. Sen jälkeen, kun olen kertonut jollekulle minne olen menossa, kenen kanssa, koska minua voi odottaa kotiin ja keneen tulee ottaa yhteyttä, jos minua ei näy eikä kuulu, en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta.

Useampi tunti vierähtää eivätkä hiljaisetkaan hetket tunnu maailmanlopulta. Puhumme omista odotuksistamme, millaisia ihmisiä itse olemme ja mitä tahtoisimme toiselta. Nautin siitä, millaisen kontrastin me annamme toisillemme, ja vaikka tämän ei olekaan taroitus olla mitään roolileikkiä, minuun vetoaa tämä Hyvä-Paha -asetelma. Äkkiä tuntuukin vain hyvältä, että minä saan kerrankin olla vietävissä ja hämilläni ja luovuttaa vallan hetkeksi jollekin toiselle, jonka tiedän sitä arvostavan. Minua ei laisinkaan pelota. Ehkä pitäisi.

Me sovimme tapaamisen. Merkitsen päivän kalenteriin niin kuin minkä tahansa muun tapahtuman ja me jatkamme toiveiden ja rajoitusten seulomista viestein. Nyt minä olen valmis.